5. Suomalainen muinaisusko
Tiivistelmä
- Suomalainen muinaisusko oli varhaiskantaista, monijumalaista luonnonuskoa sekä vainajien palvontaa.
- Uskonnon muoto vaihteli eri aikoina ja eri paikoissa.
- Uskontoon liittyi mm. karhu pyhänä eläimenä, kalliomaalauksia, hiisiä ja hiidenkiukaita.
Suomalainen muinaisusko
Harrastatko mielelläsi kalastusta? Silloin olet saattanut harrastuksessasi törmätä erilaisiin perinteisiin, joiden juuret ulottuvat kauas Suomen alueella eläneiden esi-isiemme rituaaleihin.
”Anna Antti ahvenia, Pekka pieniä kaloja,” saattoi pyydellä kalastamaan lähtijä. Vihaisen koiran taas saattoi yrittää taltuttaa loitsimalla seuraavasti:
“Sule Hiisi haukun suuta
Lempo koiran leukaluuta
Laita sulku surun etehen
Haitta hammasten välihin
Ettei äänen ääntä päästä
Miehen mentyä sivuitse.”
Suomalaisten suussa soljuvat edelleen vanhat sanonnat, joissa muinaisilta jumalilta pyydetään kalaonnea tai vastaavaa. Muinaissuomalaisten uskonto oli varhaiskantainen uskonto. Muinaisusko ei ollut Suomessa yhtenäistä tai muuttumatonta, vaan tavat, tottumukset ja uskomukset vaihtelivat eri aikoina ja eri alueilla. Monijumalaisuus leimasi uskoa. Vielä kristinuskon saavuttua maahamme moni uskoi erityisesti metsänjumala Tapioon.
Suomalaisten muinaisuskosta ei ole tarkkaa tietoa, koska silloin ei ollut vielä kirjoitustaitoa eikä näin ollen kirjallisia lähteitä. Yksi tärkeimmistä myöhemmistä lähteistä on Mikael Agricolan 1500-luvulla laatima luettelo hämäläisten ja karjalaisten muinaisista jumalista. Tuon listan Agricola nimesi "Epäjumalien luetteloksi", koska hän itse toimi kristinuskon uskonpuhdistuksen asialla.
Myös monet luonnonmerkit sekä pitkään säilyneet perinteet ja loitsut antavat osviittaa siitä, millaista muinaisusko on ollut. Muinaisuskon lisäksi voidaan puhua suomalaisten kansanuskosta, jotka käsitteinä ovat hyvin lähellä toisiaan. Silti sana suomalainen on hieman kyseenalainen, koska maassamme ei ollut yhtenäistä Suomen kansaa ennen kuin vasta muutama vuosisata sitten. Suomessa asusti erilaisia heimoja, joiden elintavat poikkesivat toisistaan. Pohjoisessa ja idässä metsästettiin, kalastettiin ja liikuttiin, kun taas lounaassa alkoi edellä mainittujen lisäksi maanviljelys, joka mahdollisti paikallaan pysymisen.
Lisätietoa: Yle Areena (Muinaisusko ja kansanusko – kuunnelma)
Eläimet esillä maalauksissa
Suomessa eli niin sanottuja pyytäjiä noin 7000–4000 eKr. Näissä pyyntikulttuureissa luontoa hallitsivat erilaiset henkiolennot, kuten pyyntieläinten ja luonnonpaikkojen haltijat. Kalliomaalauksista löydetyillä kuvilla uskotaan olleen haltijoiden lepyttämistarkoitukseen tähtääviä aikeita. Osa kallioista valittiin maalauspaikoiksi, koska niissä oli luonnostaan ihmiskasvoja muistuttavia piirteitä.Eläimistä karhua pidettiin pyhimpänä. Karhunkaadon jälkeen vietettiin karhunpeijaisia kuolleen karhun muistoksi ja pyyntionnen jatkumiseksi. Karhun kallo ripustettiin pyhän puun, usein männyn oksille. Peijaisissa juotiin olutta, juhlittiin, laulettiin ja lausuttiin runoja.
Pysyviin hautausmaihin ei pyyntikulttuureissa ollut vielä mahdollisuutta, koska elämäntapa oli niin liikkuvaa. Pyyntiyhteisöissä kuitenkin uskottiin elämän jatkuvan kuoleman jälkeen, sillä shamaani toimi välittäjänä tämän- ja tuonpuoleisen maailman välissä. Haltioiduttuaan hän kykeni hankkimaan tietoa tuonpuoleisesta. Välineenään hän käytti shamaanirumpua, joka kuvasi maailmankaikkeuden eri kerroksia. Ylhäällä asuivat jumalolennot ja suuret sankarit, keskellä ihmiset ja alhaalla vainajien kuolleet sielut.
Elämäntapa vakiintui, uskonto muuttui
Kaskiviljelyn myötä Suomeen muodostui vähitellen pysyvä elämäntapa. Varhaisten viljelijöiden uskonnoista ei ole tarkkaa tietoa, mutta mahdollisesti he palvoivat ukkosenjumala Ukkoa ja tuulenjumala Ilmarista. Ukko antoi sateen maaperälle ja oli siksi tärkeä. Myös pysyviä hautapaikkoja alkoi muodostua, kun asutus vakiintui paikalleen maanviljelyksen myötä.
Suomalaisissa maanviljelysyhteisöissä metsän, veden ja luonnonpaikkojen haltijoiden lisäksi tärkeiksi muodostuivat talon ja pihapiirin haltijat. Ne kuviteltiin ihmisen kaltaisiksi olennoiksi. Ne suojelivat taloa ja toivat onnea. Siksi niille piti tuoda ruokauhreja, ja niiden takia tuli elää kunnollista elämää. Haltijat eivät sietäneet laiskuutta tai juoppoutta.
Haltijoiden lisäksi uskottiin olevan myös pahoja henkiolentoja, jotka aiheuttivat tauteja. Manojen avulla manattiin pahoja henkiä ihmisistä pois. Tauteja vastaan taisteltiin loitsuin ja saunottiin tervaamalla keho. Loitsut olivat kalevalanmittaisia runoja, jotka alkujaan laulettiin. Seuraavassa on Loitsu pakkasen aiheuttamia vikoja vastaan.
Pakkanen Puhurin poika, Talvipoika hyyhetyinen, Jo rikoit ihon imeisen, Turmelit emosen tuoman, Vaimon kantaman kaotit; Meni mies mehettömäksi, Uros uimenettomaksi.
Pakkanen Puhurin poika, Tule nyt työsi tuntemahan, Pahasi parantamahan, Jos palelit, niin paranna, Jos sa koskit, niin kohenna, Tahikka sanon emolle.
Tule työsi tuntemahan, Pahasi parantamahan, Kipeäsi voitamahan, Vaivasi valelemahan, Ennen kun sanon emolle, Virkan vierin vanhemmalle: Poikasi teki pahoa, Lapsesi tihua työtä.
Enemp’ on emolla huolta, Vaiva suuri vanhemmalla, Pahoja parantaessa, Tammottaissa taikioita, Kun poika pahoin tekevi, Lapsi tuhmin turmelevi.
Lähde: Suomen kansan muinaiset loitsurunot
Lisätietoa: Wikipedia: Kalevalamitta
Vainajat tärkeitä jo varhain
Vainajia palvottiin jo varhain, ja heidät laskettiin kuuluvan sukuun samalla tavoin kuin elävätkin sukulaiset. Kuolleiden uskottiin elävän Tuonelassa maan tai veden alla. Vainajat elivät Tuonelassa samankaltaista elämää kuin maan päälläkin, sillä jo esikristillisinä aikoina hautoihin laitettiin mukaan aseita, koruja ja erilaisia esineitä. Myös ruokauhreja laitettiin hautoihin siinä toivossa, että vainajat toisivat eläville sukulaisille onnea ja menestystä.
Vainajienpalvonta vaihteli alueittain. Karjalassa uskottiin, että sielulintu tuo ihmiselle sielun syntymässä ja vie sen pois ihmisen kuoltua. Itä-Suomessa vainajan haudalle rakennettiin toisinaan hirsitupanen, josta vainaja voi edelleen vahtia tapahtumia. Vainaja saattoi myös kummitella, jos häneltä oli jäänyt jokin teko tekemättä tai rangaistus kärsimättä.
Palvontapaikkoina toimivat etenkin pyhät lehdot, joita on aiemmin kutsuttu hiisiksi. Todennäköisesti lehdoissa harjoitettiin uskonnollisia menoja, ja ne toimivat myös hautapaikkoina. Ne sijaitsivat yleensä asutuksen lähellä ja erotettiin muusta ympäristöstä aitaamalla. Lehdoissa eli hiisissä voitiin näin ollen olla yhteyssä esi-isiin. Maanviljelyskulttuurin myötä tämä tapahtui jo ilman shamaaneja, sillä nyt kuka tahansa pystyi olemaan yhteydessä vainajiin, kun vainajat olivat lähellä ja läsnä.
Suuria kiviröykkiöitä taas kutsuttiin hiidenkiukaiksi, joilla uskottiin myös olevan uskonnollista merkitystä. Niiden uskottiin olevan hiisien tekemiä, eli tässä tapauksessa hiisillä viitataan henkiin. Hiidenkiukaisiin liittyy muitakin uskomuksia, kuten aarrekätköuskomuksia, minkä takia niitä on pengottu aikojen saatossa.
