Vainajia palvottiin jo varhain, ja heidät laskettiin kuuluvan sukuun samalla tavoin kuin elävätkin sukulaiset. Kuolleiden uskottiin elävän Tuonelassa maan tai veden alla. Vainajat elivät Tuonelassa samankaltaista elämää kuin maan päälläkin, sillä jo esikristillisinä aikoina hautoihin laitettiin mukaan aseita, koruja ja erilaisia esineitä. Myös ruokauhreja laitettiin hautoihin siinä toivossa, että vainajat toisivat eläville sukulaisille onnea ja menestystä.

Vainajienpalvonta vaihteli alueittain. Karjalassa uskottiin, että sielulintu tuo ihmiselle sielun syntymässä ja vie sen pois ihmisen kuoltua. Itä-Suomessa vainajan haudalle rakennettiin toisinaan hirsitupanen, josta vainaja voi edelleen vahtia tapahtumia. Vainaja saattoi myös kummitella, jos häneltä oli jäänyt jokin teko tekemättä tai rangaistus kärsimättä.

Palvontapaikkoina toimivat etenkin pyhät lehdot, joita on aiemmin kutsuttu hiisiksi. Todennäköisesti lehdoissa harjoitettiin uskonnollisia menoja, ja ne toimivat myös hautapaikkoina. Ne sijaitsivat yleensä asutuksen lähellä ja erotettiin muusta ympäristöstä aitaamalla. Lehdoissa eli hiisissä voitiin näin ollen olla yhteyssä esi-isiin. Maanviljelyskulttuurin myötä tämä tapahtui jo ilman shamaaneja, sillä nyt kuka tahansa pystyi olemaan yhteydessä vainajiin, kun vainajat olivat lähellä ja läsnä.

Suuria kiviröykkiöitä taas kutsuttiin hiidenkiukaiksi, joilla uskottiin myös olevan uskonnollista merkitystä. Niiden uskottiin olevan hiisien tekemiä, eli tässä tapauksessa hiisillä viitataan henkiin. Hiidenkiukaisiin liittyy muitakin uskomuksia, kuten aarrekätköuskomuksia, minkä takia niitä on pengottu aikojen saatossa.