Monenlaisia rukiita
Kaskiruis
Kaskiviljelyä on pidetty varhaisimpana maatalouden maanviljelysmenetelmistä, varsinkin metsäseuduilla. Suomessa metsän raivauspolttoa ja kaskeamista on harjoitettu esihistorialliselta ajalta lähtien. Kaskiviljely perustuu puuston polttoon ja sen aiheuttaman maanparannuksen hyväksikäyttöön. Polton aiheuttama kuumuus edesauttaa maaperän ravintoaineiden muuntumista sellaiseen muotoon, jossa ne ovat paremmin viljelykasvien hyödynnettävissä. Kaskiviljely muodostui kiertoviljelyksi, sillä kaski on hedelmällinen muutaman vuoden.
Lounais-Suomessa kaskiviljely väistyi varmempituottoisen peltoviljelyn kehittyessä 1600-luvun lopulla ja se muuttui tilapäiseksi peltojen reuna-alueisen raivausviljelyksi. Sen sijaan Itä-Suomessa ja osissa Keski-Suomea kaskiviljely on pääasiallinen viljelymenetelmä 1700-luvulla siitä huolimatta, että valtio alkoi rajoittaa polttoviljelyä metsänhaaskauksena. Kuitenkin vasta puutavaran kysynnän kasvaessa 1800-luvun puolivälistä lähtien tuli kaskiviljely idässäkin kannattamattomaksi.
Ainakin varhaiskeskiajalta lähtien ruis oli kasviviljelyn valtakasvi ja se kylvettiin ensimmäisenä vuonna kaskenpoltosta. Kaskissa viljeltiin erityistä kaskiruiskantaa. Kaskiruis menestyy huonosti pellossa ja se onkin kaskeamisen loputtua lähes hävinnyt. Kaskirukiit olivat kapeatähkäisempiä ja pienijyväisempiä kuin peltorukiin maatiaiskannat.
Kaskirukiit olivat myös parisen viikkoa peltorukiita myöhäisempiä ja se on voinut aikanaan estää pelto- ja kaskirukiita risteytymästä ja sekoittumasta keskenään. Kaskiruis oli voimakkaasti pensovaa ja yhdestä siemenestä saattoi kasvaa kymmeniä korsia. Se oli myös herkästi karisevaa.
Kaskiviljelyä harjoitetaan nykyään lähinnä näytösluontoisesti.
Metsähallituksen Telkkämäen perinnetilalla harjoitetaan kaskeamista. Kuvissa näkee kuinka kasvaa kasketussa metsämaassa kasvaa maatiaisruista.
Peltoruis
Pohjalaisen ryhmän tunnetuin ruiskanta oli 'Vaasanruis'. Se oli pitkä- ja kapeajyväinen, lyhytvihneinen ja erittäin talvenkestävä. Se oli maatiaiseksi melko satoisa.
Eteläsuomalainen 'Uudenmaanruis' oli lyhyt- ja paksujyväinen eikä se varistanut jyviään yhtä herkästi kuin 'Vaasanruis'.
Satakuntalainen 'Kokemäenruis' oli edellisten välimuoto. Se muistutti 'Vaasanruista', mutta sillä oli hieman suuremmat tähkät ja paksummat jyvät.
'Vaasan'- ja 'Uudenmaanrukiiden' riihitetyt siemenet olivat 1920-luvun alkuun asti erittäin haluttuja ulkomaisilla siemenmarkkinoilla.
Viimeistään 1920-luvun kuluessa maatiaisrukiin pääryhmät sekoittuivat lisääntyneen siemenkaupan ansiosta niin keskenään, että kasvinjalostajien mielestä oli parempi puhua pelkästään suomalaisen maatiaisrukiin ryhmästä.
Tyypillisesti maatiaissyysrukiit olivat hento- ja pitkäkortisia, usein yli kahden metrin pituisia ja herkästi lakoontuvia. Tähkät olivat pitkiä, nuokkuvia, helposti jyvänsä varistavia, lovekkaita ja herkkiä idännälle. Jyvä oli pienenlainen, harmahtava ja pitkähkö. Maatiaissyysrukiiden talvenkestävyys oli hyvä ja ne valmistuivat aikaisin. Satoa tuli vaihtelevasti, usein heikosti, mutta aina varmasti.
Juhannusruis
Juhannuksen tienoilla kylvetystä juurirukiista tai juuresrukiista, jota kutsuttiin myös mätäsrukiiksi voimakkaan juuristonsa ja versomisensa vuoksi, saatiin ensimmäisenä vuonna vihantarehua ja toisena vuonna siemensato. Juhannusruis kylvettiin alkukesästä tavallisesti kauran ja herneen kanssa.
Juhannusrukiissa oli omat viljelykantansa, jotka erosivat syysrukiin kannoista talvenkestävämpinä ja voimakkaammin pensastuvina. Sen tähkä oli pitkä ja harva sekä jyvä syysruiskantoja lyhyempi ja kevyempi. Sen vahva korsi ei lakoontunut kovin herkästi. Sen kasvuaika oli erittäin pitkä. 1700-luvulla kaskessa ja myöhemmin 1800-luvulla myös pellossa viljellyn juhannusrukiin vanhat kannat olivat hävinneet 1900-luvun alkuun mennessä, kun ryhdyttiin viljelemään ulkomailta tuotuja maatiaiskantoja.
Maskulainen juhannusruis on ollut yksi tunnetuimpia maatiaisjuhannusrukiita 1900-luvulla.
Vuonna 1933 viljelyyn saatu 'Ensi'-ruis on ainoa suomalainen jalostettu juhannusruislajike. Se polveutuu uusmaalaisesta maatiaisrukiista. 'Ensi' on vanhin suomalainen ruislajike, joka on edelleen virallisessa kasvilajikeluettelossa suositeltavien viljelylajikkeiden joukossa.
Kevätruis
Kevätruista tiedetään viljellyn pienimuotoisesti 1800-luvulla lähes koko Suomessa, mutta sen pääasialliset viljelyalueet olivat Karjalan kannaksella, Uudenlinnan ja Mikkelin välisellä alueella, Turun saaristossa Nauvossa ja Korppoossa sekä satunnaisesti eri puolilla Etelä- ja Länsi-Suomea. Samoin sitä viljeltiin Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla.
Kevätrukiin 1900-luvun alun viljelytavat muistuttivat ohranviljelyä: se kylvettiin keväällä ja korjattiin syksyllä. Tyypillisesti sitä viljeltiin huonokuntoisilla kaskilla ja myöhemmin pelloilla, joissa syysruis ei menestynyt. Kevätruista viljeltiin erittäin vähän.
Etelä-Suomessa sitä viljeltiin myös hattutehtaille olkihattujen raaka-aineeksi, koska sen korsi oli erityisen valkoinen ja taipuisa.
Yksi tunnettu kevätruiskanta on Kangasniemen kevätruis, joka on lähtöisin rajan takaisesta Karjalasta. Sitä on viljelty nykypäivään asti.
Rukiin viljelymuodoista kevätrukiin jyvä oli pienin (alle 20 g). Sen siemen oli maatiaisperäistä. Suomalaisen maatiaiskevätrukiin tähkä oli kapea ja lovekas, jyvä pieni sekä korsi heikko.
