Kaskiviljelyä on pidetty varhaisimpana maatalouden maanviljelysmenetelmistä, varsinkin metsäseuduilla. Suomessa metsän raivauspolttoa ja kaskeamista on harjoitettu esihistorialliselta ajalta lähtien. Kaskiviljely perustuu puuston polttoon ja sen aiheuttaman maanparannuksen hyväksikäyttöön. Polton aiheuttama kuumuus edesauttaa maaperän ravintoaineiden muuntumista sellaiseen muotoon, jossa ne ovat paremmin viljelykasvien hyödynnettävissä. Kaskiviljely muodostui kiertoviljelyksi, sillä kaski on hedelmällinen muutaman vuoden.

Lounais-Suomessa kaskiviljely väistyi varmempituottoisen peltoviljelyn kehittyessä 1600-luvun lopulla ja se muuttui tilapäiseksi peltojen reuna-alueisen raivausviljelyksi. Sen sijaan Itä-Suomessa ja osissa Keski-Suomea kaskiviljely on pääasiallinen viljelymenetelmä 1700-luvulla siitä huolimatta, että valtio alkoi rajoittaa polttoviljelyä metsänhaaskauksena. Kuitenkin vasta puutavaran kysynnän kasvaessa 1800-luvun puolivälistä lähtien tuli kaskiviljely idässäkin kannattamattomaksi.

Ainakin varhaiskeskiajalta lähtien ruis oli kasviviljelyn valtakasvi ja se kylvettiin ensimmäisenä vuonna kaskenpoltosta. Kaskissa viljeltiin erityistä kaskiruiskantaa. Kaskiruis menestyy huonosti pellossa ja se onkin kaskeamisen loputtua lähes hävinnyt. Kaskirukiit olivat kapeatähkäisempiä ja pienijyväisempiä kuin peltorukiin maatiaiskannat.

Kaskirukiit olivat myös parisen viikkoa peltorukiita myöhäisempiä ja se on voinut aikanaan estää pelto- ja kaskirukiita risteytymästä ja sekoittumasta keskenään. Kaskiruis oli voimakkaasti pensovaa ja yhdestä siemenestä saattoi kasvaa kymmeniä korsia. Se oli myös herkästi karisevaa.

Kaskiviljelyä harjoitetaan nykyään lähinnä näytösluontoisesti.

Metsähallituksen Telkkämäen perinnetilalla harjoitetaan kaskeamista. Kuvissa näkee kuinka kasvaa kasketussa metsämaassa kasvaa maatiaisruista.