Suot ovat kosteita ekosysteemejä, joissa hajoamatta jäävästä, kuolleesta kasviaineksesta syntyy turvetta. Luonnontilaisessa suossa turvekerros kasvaa ajan myötä.

Suomessa tuo paksuuntumisen nopeus on keskimäärin 0,5 mm vuodessa. Esimerkiksi 8 000 vuotta vanhan suon turvekerros voi siis olla neljä metriä paksu. Turvetta muodostavat suokasvit, erityisesti rahkasammalet. Samalla kun ne kasvavat yläosastaan, ne kuolevat alaosastaan muodostaen turvetta.

Suomi on muuhun maailmaan verrattuna erittäin soinen maa. Maailmassa soisten maa-alueiden osuus maapinta-alasta on viiden prosentin luokkaa. Suomessa osuus on moninkertainen. Alun perin soita on ollut maapinta-alasta yli 30 %, mutta pellonraivauksen, metsäojitusten ja turvetuotannon myötä niiden määrä on vähentynyt. Silti edelleen yli neljäsosa maapinta-alasta on erilaisia soita.

Soiden suureen määrään on useampia syitä. Tärkein niistä on viileä ja kostea ilmasto. Vettä sataa enemmän kuin haihtuu, joten vetisiä alueita syntyy helposti. Märässä maassa happea on niukasti hajottajien tarpeisiin, joten kasviaines jää hajoamatta. Tuota hajoamista hidastaa edelleen ilmaston viileys. Muita Suomen soisuuteen vaikuttavia tekijöitä ovat pinnanmuotojen tasaisuus, ohut maaperä ja soistumiselle alttiiden, pienten järvien runsaus.

Soiden määrä vaihtelee Suomen eri osissa. Eniten soita on Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa, Koillismaalla ja Etelä-Lapissa. Vähiten suota on Uudellamaalla ja muualla eteläisessä Suomessa.


Räme on suo, jossa kasvaa mäntyjä.