Lähinnä rannikoille keskittynyt asutus levisi jokien varsia myöten sisämaahan. Varsinkin Pohjanmaalla syntyi asutusta, joka seuraili joenvartta. Säännöllisesti tulvivat joet toivat myös jokien varsille perustetuille pelloille ravinteikasta lietettä. Näin asutus levisi nauhamaisesti joen vartta pitkin yläjuoksulle päin.

Sisämaan järvien rannoille alkoi syntyä myös lisää asutusta, kun järviä ympäröiviä maita alettiin raivata viljelykäyttöön. Etelä-Suomen maatalouden kehittymistä helpottivat suotuisa ilmasto, hedelmällinen savimaa ja tasainen maasto. Varsinais-Suomen ja Uudenmaan paksut savikerrokset ovat syntyneet jokien tuoman saven kerrostuessa merenpohjaan.

Vaara-Suomessa asutus ja pellot ovat puolestaan vaarojen laella, koska maa on siellä hedelmällisempää ja halloja esiintyy harvemmin kuin laaksoissa. Voimakas muuttoliike muualle Suomeen ja kaupunkeihin on vähentänyt jo ennestäänkin harvaan asutun Vaara- Suomen väestöä.

Asutuksen leviämiseen liittyi vahvasti maanviljelyn harjoittaminen, joten maatalouteen huonosti sopivat alueet asutettiin viimeisenä. Tällaisia alueita olivat Lapin erämaa-alueet, joilla tosin oli jo ollut pitkän aikaa saamelaisasutusta. Saamelaiset eivät viljelleet maata, vaan saivat elantonsa poronhoidosta, metsästyksestä, keräilystä ja kalastuksesta.

Väestön kasvaessa syntyi yhä suurempia asutuskeskittymiä, joista ajan saatossa kehittyi kaupunkeja. Näitä varhaisia kaupunkeja syntyi liikenteellisesti tärkeille paikoille, kuten rannikon satamien ääreen, teiden risteyksiin ja myöhemmin rautateiden solmukohtiin.

Suomen kaupunkien synnystä, kehityksestä ja kaupunkirakenteesta kerrotaan enemmän kaupunki-luvussa.