Valtamerien suolapitoisuus on noin 3,5 %, kun se Itämeressä on alle 1 %. Tähän eroon on monia syitä.

Yksi syy on se, että Itämerellä on laaja valuma-alue.

Tärkein syy on se, että valtameristä ei tule paljoa suolaista vettä Itämereen. Valtameren pohjalla olevaa suolapitoisinta vettä ei tule juuri lainkaan Itämereen.

Tanskan ja Norjan välissä, Skagerrakissa, on veden syvyys vielä jopa 700 metriä. Skagerrakista Kattegatiin siirryttäessä merenpohja nousee jyrkästi ja monin paikoin vettä on alle 50 metriä.

Suolapitoisuus vähenee nopeasti, kun siirrytään Tanskan salmia pitkin Itämereen, sillä suolaisin vesi jää Skagerrakin pohjaan.

Tarvittaisiin siis ensin pystyvirtaus ja sitten pintavirtaus kohti Itämerta, jotta suolaisinta vettä tulisi Itämereen.

Kattegatin jälkeen veden on kuljettava hyvin kapeista ja matalista Tanskan salmista, joko Juutinraumasta (Ruotsin ja Tanskan välissä), Iso-Beltistä (Själlandin ja Fynin välillä) tai Vähä-Beltistä (Fynin ja Jyllannin niemimaan välillä).

Näiden jälkeen Ruotsin eteläkärjessä suolapitoisuus on enää noin 1 %. Bornholmin saaren jälkeen Itämeren altaassa on suolaa enää 0,8 %.

Pohjoiseen mentäessä suolapitoisuus vähenee edelleen niin, että Suomen- ja Pohjanlahden perukassa se on enää 0,1–0,3 %.

Aiemmin Itämereen tuli säännöllisin väliajoin (7–10 vuoden väliajoin) niin kutsuttuja suolapurskeita (pulsseja) eli vettä virtasi Pohjanmereltä Itämereen.

Viimeisin iso suolapurske on vuodelta 2003, vuonna 2016 oli myös kohtuullinen suolaisen veden pulssi. Nykyisin veden virtaussuunta on säännöllisesti Itämerestä Pohjanmereen.

Satelliittikuva: Vasemmalla (lännessä) on Atlantin valtameri ja Pohjanmeri. Suolainen vesi virtaa Skagerrakin, Kattegatin ja Tanskan salmien kautta Itämereen (eli itään, kuvassa oikealle). Reitti on matala ja ahdas. Tästä syystä suolaista vettä tulee Itämereen vain vähän.

Itämeren vettä kutsutaan murtovedeksi, koska se on makean ja suolaisen veden sekoitusta. Itämereen laskee monia jokia, ja etenkin Pohjanlahdella niitä on sekä Ruotsin että Suomen puolella paljon.

Joet keräävät vettä Itämeren laajalta valuma-alueelta, ja tuovat ne sitten mereen vähentäen omalta osaltaan suolapitoisuutta. Totta kai vettä sataa myös suoraan Itämereen.

Vähäisen suolapitoisuuden vuoksi Itämeren pohjoiset osat jäätyvät helpommin kuin normaali merivesi. Jäät aiheuttavat murheita niin meille ihmisille kuin myös muille eliöille.

Merenkulku vaikeutuu, ja etenkin öljyn vienti Koiviston suuresta satamasta Pietarin läheisyydessä on talvella riskialttiimpaa kuin jäättömään aikaan.

Eliöiden määrä Itämeressä on huomattavasti vähäisempi kuin valtamerissä. Myös lajistoa on selvästi vähemmän. Eliöstön levinneisyyttä esittävästä kartasta ilmenee, kuinka laajalle tietyt mereiset ja makeanveden lajit ovat levinneet.

Esimerkiksi meritähti ja taskurapu eivät Itämeren altaassa selviä, vaan niitä esiintyy vain Tanskansalmissa tai vain Itämeren eteläisimmissä osissa.

Makeanveden lajeista muikku pystyy elämään lähes koko Pohjanlahdessa Selkämeren eteläosia lukuun ottamatta. Yleisesti voidaan todeta mereisten lajien ja niiden yksilömäärien vähenevän kohti Pohjan- ja Suomenlahtea.

Näissä lahdissa elää järvi- ja jokilajeja, mutta niiden määrä ei yllä mereisten lajien määriin, joten lajimäärä vähenee siirryttäessä Itämeren pääaltaasta Pohjan- ja Suomenlahteen.