Kuoleva lapsi 

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Taivaan korkeassa kummussa loisti kuu ja tiheässä kimaltelivat tähdet tummansinisellä pohjalla. Maassa alhaalla hohti lumi helisevässä valossa niin pitkälle kuin silmä kantoi, yli laaksojen ja vuorten ja järvien jään. Mutta vakavana seisoi metsä; ylös kohosivat honkain latvat ja kuuset viheriöitsivät, vaikka taipuivatkin oksat maata kohden kylmän kinoksen painosta. 

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui ja ihmiset, luonnon nuorimmat lapset, nukkuivat myös. Ei elon merkkiä missään. Lepoon oli pysähtynyt tuulimyllykin tuolla ylhäällä mäellä, lahden toisella puolen; sen siivet leikkasivat ilmaan loistavan ristin, joka maasta katsoen ulottui ylös aina taivaaseen saakka. 

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Ei narahtanut lumi eikä risahdellut metsä. Syvä äänettömyys vallitsi lähellä ja syvä äänettömyys vastasi loittoa. Tuuli oli asettunut levolle Neulamäen rotkoihin, jossa vuorien suojassa vaipui sikeään uneen. Mutta aidat uskollisesti peltoja syleilivät ja tuo vanha yksinäinen tupa Savilahden länteisellä rannalla pysyi pystyssä vielä, vaikka lahonneet seinät sen kallelleen väänsivät. Ei liikettä eikä hiiskausta täälläkään. Ulkona oli kaikki hiljaa, ja niin oli sisällä myös. 

Koko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt enemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan tuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat ruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievulla tukitut. Ylemmät ruudut olivat eheät ja niistä tähdet pilkottivat hänelle vastaan, niin ystävällisesti ja iloisesti kuin vanhat tutut ikään. Vanhoja tuttuja ne tosin olivatkin. Sillä niin kauvas kuin muisto ulottui, hän tästä samasta ikkunasta kirkkaina öinä oli niitä katsellut. Jonkunmoista sanatonta keskustelua heidän välillään aina syntyi; vaivat silloin unohtuivat ja ikävä mieli muuttui keveäksi. Eikä tuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin valvoi. 

Toisia öitä oli, jolloin taivasta ei näkynyt lainkaan, eikä ilmestynyt yhtä ainoata tähteä korkeudessa. Sysimusta pimeys peitti joka kohdan sisässä ja ulkona. Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Tuvan nurkat natisivat ja seinät uhkasivat pudota alas. Kivut silloin yltyivät suuriksi, joka hetki oli täynnä tuskaa ja kuitenkin hän kauheasti pelkäsi, että huojuva tupa römähtäisi kumoon ja lopettaisi elämän heiltä kaikilta. Vähän väliä ruskahtelivat seinät, jok’ainoan kerran veret sävähtivät hänen ruumiissaan, pelko kasvoi ja vaivat kasvoivat. Hän odotti aamua ja kärsi; mutta aamu viipyi, yön kauhut olivat valloillaan ja poltteen liekit riutunutta ruumista repivät. Ympärillä kaikki nukkuivat sikeätä unta, hän yksin valvoi. Äiti välistä heräsi, muutti kuivia riepuja hänen haavoihinsa ja kysyi, kuinka hänen laitansa oli. 

– Kolottaa, hän kuiskasi. 

– Voi, raukkain, voi. 

Äiti meni vuoteelle jälleen ja laski kädet ristiin rinnalle. Sielläkin kolotti; hän huokasi kipeästi. 

– Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuinka kauvan viivytät apuasi? 

Mutta siinä hänen silmänsä taas painuivat kiinni, hän nukkui uudelleen ja unohti surunsa sen aikaa kuin unta kesti. 

Eevi yksin valvoi, tuijotti silmät seljällään pimeätä, kuunteli tuulen raivoa ja seinäin jyskettä, pelkäsi ja kärsi aina aamuun saakka. 

Seitsemän vuotta oli pikku Eevi jo täyttänyt. Ja kuitenkin hän oli niin pieni ja kutistunut, että kätkyessä makasi. Ruumis oli kuivettunut, ruskea nahka oli kurtussa kävertyneiden ja ohkaisten luiden päällä. Häntä tuskin olisi ihmislapseksi voinut luulla, ennemmin koiranpenikaksi. Suuret haavat reisissä ja vatsan pohjassa kasvoivat matoja. Ruoka tuli niiden kautta sulamattomana ulos. Alituisesti ne vuotivat pahanhajuista visvaa, joka myrkytti ilman huoneessa. 

Toisella vuodella ollessaan Eevi sairastui tulirokkoon ja siitä oli tämä hivutustauti alkunsa saanut. Ei se enää rohtoja tarvitse, oli lääkäri jo silloin sanonut. Ja sitten yhä: ei se enää rohtoja tarvitse, kyllä kuolema pian lopun tekee. 

Mutta vuosi vuodelta vieri, eikä kuolema sittenkään tullut. Kädet kuivuivat, jalat, ruumis märkäni, mutta henki pysyi yhtäkaikki. Äiti istui vieressä päiväkaudet – muutti kuivia riepuja tavan takaa ja huuhtoi madot haavoista pois. Ensi aikoina hän myötäänsä itki, sitten vähitellen kyyneleet loppuivat. 

Nyt hän huokasi vaan, raskaita ja kipeitä huokauksia, jotka tulivat sydämen pohjalta, syvältä. 

– Hyvä Jumala, hyvä, armias Jumala. Kuinka kauvan –? 

He olivat köyhiä. Isä vaivaloinen ja kykenemätön, toisen päivän kun oli työssä, toisen jo sairaana virui. Eikä hän muuhun juuri pystynytkään kuin puunhakkuuseen metsässä. Kun vanhin poika, Aatu, joka myöskin oli vaivainen, häntä siellä auttoi, ansaitsivat he yhteensä parhaimpina päivinä kuusikymmentä penniä, mutta tavallisina vaan neljä- tai viisikymmentä. Tahvo, Aatun jälkeinen, kymmenvuotias, oli kivulias, hänkin. Huonosilmäinen ja paiseita täynnä. Ainoastaan kaksi tyttöä, Johanna ja Serafia, molemmat Eeviä nuoremmat, olivat terveitä ja kukoistavia. Olivat punaposkiset ja kauniit kuin ruusunkukat. Vaikka vastuksen heistäkin pani, kun yhtämittaa kiristivät kakkua, jota usein ei ollut heille käteen antaa. Eikä liioin tahtonut jaksaa vaaterepaletta heille hankkia, vaan olivat, poloiset, paleltua kovalla säällä, etenkin kun heitä ei millään ehdolla saanut pysymään sängyssä peitteiden alla. Kylmällä lattialla riehuivat, pistäyntyivätpä vielä uloskin vähän väliä pelkällä paitarisallaan, taikka ilki alasti, miten sattui. Pakkanen heidät tosin ajoi sisään jälleen, mutta vasta sitten kun oli purrut ihon sekä siniseksi että punaiseksi. 

Eevilläkin oli hyvä ruokahalu. Eikä hän tahtonut tyytyä leipään ja suoloihin niin kuin muut, vaan halusi aina jotain parempaa. Lieneekö tuo ollut siitä syystä, että osa avonaisten reikien kautta vatsan pohjassa vuoti sulamattomana pois, vai lieneekö mädätys vaatinut höystettä. Lääkärit sen ehkä olisivat tienneet, mutta heistä ei yksikään Eevin luona käynyt. Varmaa vaan oli, että enemmän hän söi kuin muut lapset. 

Pahinta oli tuo alinomainen mieliteko, jonka tyydyttämiseen eivät varat riittäneet. Vehnäsen ja muun herkun makuun hän oli päässyt siten, että ihmiset aina väliin kävivät häntä katsomassa ja toivat silloin mukanaan milloin maitopisaran, milloin voimurun, milloin rieska- tai pullapalan. Säälistä he sen tekivät, ja hyvälle nuo maistuivat, mutta seurauksena oli, että hän oppi niitä kaipaamaan. Parempi hänelle ettei olisi tiennyt semmoisia maailmassa olevankaan. 

Äiti ihmetteli, miksi Eevin ruumis kuivui ja käpertyi, vaikka hän niin vahvasti söi. Ja sitä ihmettelivät kyläläisetkin siinä kätkyen ympärillä seisoessaan. Eivätkä he muuta ymmärtäneet kuin että se kaikki mahtoi hänellä muuttua visvaksi ja märäksi, mikä terveillä lihaa ja verta lisäsi. 

– Kuinkahan kauan tuota vielä kestänee, sanoivat he sitten. Ei luulisi hengen tuommoisessa ruumiissa enää pysyvän. 

– Viisi vuotta takaperin lääkärit jo väittivät hänen pian kuolevan, lausui äiti, mutta siinäpähän vaan elää yhtäkaikki. 

– Kun Herra hänet korjaisi, poloisen, että pääsisi vaivoistaan. – Tahtoisitko sinä mielelläsi kuolla? 

Eevi ei vastannut mitään; mutta hän katsoi heihin vakavasti suurilla, kärsivillä silmillään. Tuo sama kysymys tehtiin hänelle joka päivä ja monta kertaa päivässä, sen vuoksi hän ei siihen enää jaksanut vastata. Äiti sen teki hänen puolestaan. 

– Kyllähän Eevi raukka jo itsekin haluaisi pois. Ennen se pelkäsi ja nousi semmoiseen tuskaan, kun kuolemasta puhuttiin. Sanoi ettei hän uskalla olla kirkkomaalla yksin, häntä muka hirvittää, kun siellä on niin paljon ruumiita, ja haudassa sanoi paleltavan ja olevan aina pimeätä. Mutta viime kesästä saakka se vaan puhuu taivaasta ja kuinka siellä on ihana olla. Toivoo ja odottaa, että milloin häntä tullaan sinne hakemaan. 

– Vai niin toivoo! Parastahan tuo olisi kaikin puolin. On tämä kait teillekin kauhean suureksi rasitukseksi. 

– Voi, hyvä isä, ei sitä usko kukaan, joka ei itse ole koetellut. 

– Arvaa sen. Olette niin laihtunutkin näinä vuosina, ettei teissä ole paljon muuta kuin luut ja nahka. 

– Tässä kun saa istua päivät päätään ja katsella noita tuskia... Eikä voi auttaa, vaikka henkensä antaisi... Sitten kun vielä ovat vaivaloisia nuo toisetkin... Ja nälkä lisäksi kaikilla... Pääsisin edes hankkimaan... Mutta enhän voi jättää tätä... 

Äiti itki ja Eevi kävi levottomaksi. Hän kävi aina levottomaksi, kun näki äidin itkevän. Kyyneleissä hän käsitti vaan surua, ei surun lievennystä. Ja kun ne herkesivät vuotamasta, luuli hän surunkin loppuneen. 

Kunnioittaen kärsimystä vaikenivat vieraatkin hetken. Hiljemmällä äänellä he sitten jatkoivat vielä. 

– Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin paljon huolta ja ristiä kannettavaksi. Toinen taas pääsee helpommalla maailmansa läpi. 

– En tiedä. Mutta on sitä vaan minun osakseni tullut ihan tarpeeksi asti. 

– Vaikeahan on luojan töitä tutkia. – Kuka sitäkään osaa selittää, miksi hän tuota lapsiraukkaa niin kovasti kurittaa. 

– Minä aina pelkään, että jos lienee meidän vanhempain syntien tähden. Olen rukoillut Jumalaa, että kääntäisi vitsan meihin, jotka olemme sen ansainneet, ja päästäisi viattoman. Ennen toki kärsisi itse vaikka minkälaista kipua, kuin katselisi lastaan tuossa tilassa. 

– Mutta voi siinä olla toinenkin tarkoitus. Ehkä hän on asetettu meille kaikille varoitukseksi ja neuvoksi. 

– Ehkä niinkin. 

– Taikka jos hän saanee täällä noin kärsiä, että sitten pääsisi taivaassa sitä suurempaan iloon. 

Äiti ei puhunut siihen mitään. Hän oli monesti tuolla ajatuksella juuri lohduttanut itseään. Mutta ei se kaikin ajoin tahtonut häntä rauhoittaa. 

Siinä hetken vielä katseltuaan pientä Eeviä, lähtivät vieraat pois. Mennessään he yhä päivittelivät vasta näkemäänsä surkeutta. 

– Pahinta kaikesta, ettei voi heitä auttaa, sanoi Elviira, eräs nuori vaimo, joka asui läheisimmässä mökissä. Leivän heille annan jok’ainoasta taikinasta, mutta mitä se tuntuu semmoiseen joukkoon. Niin vajoo kuin kaivoon ja puute on yhtä suuri, antoi taikka oli antamatta. 

Mutta kotiin tultua hän keitti mannaryynivelliä ja vei sitä vadillisen pikku Eeville. Se oli juuri päivää ennen tuota hiljaista ja kirkasta yötä. Eevi oli hapiasti syönyt velliään, eikä vielä milloinkaan ollut ruoka niin hyvälle maistunut. Äiti sitä lusikalla pisteli hänen suuhunsa. Elviira seisoi kätkyen jalkopäässä ja katseli tyytyväisenä, kuinka paljon hän jaksoikin syödä. Itsekseen hän päätti tästä puolin tuoda keittoa niin usein kuin suinkin ylettyi omalta joukolta. Eihän senvertainen heille yhtä kaikki kovin suurta haittaa tehnyt, ja jos hiukan varat vähenivätkin, niin varmaan Jumala taas siunaisi toista sijaan. 

Eevi oli nukkunut sen jäljestä sikeään uneen, jota kesti koko iltapäivän. Äiti sitä ihmetteli, sillä tavallisesti hän hyvin vähän nukkui, ja uneen jos meni, hän samaa päätä vavahti hereille. Nyt makasi hillaa ja rauhallisesti, vaikka Johanna ja Serafia, varoituksista huolimatta, yhtä mittaa telmivät. Äiti viimein pelkäsi, ettei hänessä ehkä henkeä enää ollutkaan, koetteli sen vuoksi kättä ja kallisti korvaansa sieraimien eteen. Mutta käsi oli lämmin ja hengitys tasainen niin kuin nukkuvan ainakin. He menivät levolle sinä iltana keveämmällä mielellä kuin ennen moneen aikaan. 

Oli jo sydänyö, kun Eevi heräsi. Hän oli nähnyt unta, ja hyvää unta, vaan nyt valveilla ollessaan hän ei saanut siitä kiinni, vaikka koetteli muistella. Hän ummisti silmänsä nukkuakseen jälleen, ehkä tuota sillä tavoin olisi vielä jatkunut. Mutta turhaan kaikki; uni kun kerran oli karkottunut pois, ei sitä houkuttelemallakaan takaisin saanut. 

Samapa se! Mielellään nyt valvoikin, koska olivat nuo kauniit tähdet taas näkyvissä. Kuinka kirkkaasti ne tänä yönä loistivat! Tuo varsinkin, tuo, jonka hän oli omakseen nimittänyt. Kauemmin kun katseli, se näytti juuri kuin suurenevan ja tulevan lähemmäksi. Ja muut tähdet seurasivat; ensin hitaasti, vähitellen, yksi toisensa jälkeen, mutta sitten alkoivat kilvalla kiitää alas, ja yhä uusia ja uusia sieltä lenteli, viimein niin tiheästi, ettei jaksanut katsellakaan. Eevi painoi silmänsä kiinni vähäksi aikaa. Ja siinäpä hän jo muistikin unensa. Taivaassa hän oli ollut, enkelein seassa. Itse hän oli yksi heistä, yhtä kaunis ja iloinen ja terve kuin kaikki nuo lukemattomat hänen ympärillään. Ei ainoatakaan haavaa enää, eikä kipua. Yhdessä heidän kanssaan hän oli laulanut jotain hyvin ihanaa laulua ja itsekin ihmetellyt, että hän osasi. Monet urut soivat. Aatu oli kerran puhunut hänelle kirkon uruista, mutta ei ne varmaankaan mahtaneet niin kauniisti soida kuin nämä. Siellä ylinnä istui Jumala itse ja katseli heidän iloaan. Eevin teki mieli lähemmäksi, sillä hän oli niin rakkaan näköinen, ja samalla hän kohosikin korkeammalle. Jumala avasi sylinsä ja hän oli juuri pääsemässä sinne, kun heräsi. 

Niin, se oli ihmeellinen uni. Tai jos se ei unta ollutkaan...? Jos olikin totta...? Eihän mitään vaivoja enää tuntunut? Ja mieli oli niin keveä, niin kumman keveä, ehkä pääsi hän kohoamaan ylös...? Ylös ... ylös, tähtein tasalle. Ja vielä korkeammalle...? 

Hän aukaisi silmänsä jälleen. Tähdet olivat paikoillaan taas; mutta tähtein takana taivaan portit olivat selkiseljällään. Huikaisevaa valoa sieltä virtasi alas ja valon keskeltä pienet enkelit ystävällisesti hänelle vilkuttivat, kutsuivat, kiirehtivät. 

– En pääse, en pääse! hän koetti huutaa. 

Vaan samassa sieltä laskeutuikin useita alas, ehättivät hänen luokseen ja ottivat häntä syliin. Jo kaikui jälleen tuo kaunis soitto ja valtavat, kauvas äärettömiin ulottuvat äänet riemuvirressä lauloivat: 

– Halleluja, halleluja...! 

 

– Nouskaa pian, nouskaa, nouskaa! Eevi tekee lähtöä. 

Äiti meni toisesta toiseen ja nykäisi jokaista kylkeen, siksi kuin sai kaikki hereille. Nuorimmatkin pian valpastuivat, kun nuo sanat tajusivat. Kätkyen luokse he kokoontuivat. 

Eevi makasi hiljaa. Katse sammui sammumistaan, mutta suu oli hymyssä. Rinta hiukan kohosi välistä vielä ja korahdus kuului. Muuta elonmerkkiä ei enää huomannut. 

He seisoivat ympärillä kaikki. Hiljaa, äänettöminä. Äiti vapisi kuin haavanlehti ja sydän löi. Taukosi aina väliin, mutta hetkeksi vaan. Sitten taas löi, että haljeta oli. 

Kädet ristissä he seisoivat. Äiti olisi tahtonut rukoilla; vaan ei löytänyt sanoja. Ei löytänyt sanoja, eikä juohtunut mieleen entisiä. Mutta sydän löi, taukosi ja löi sitten taas. Niin löi että haljeta oli. 

Kirkas kuutamo loi Eevin kasvoille hopean värin. Entistä kalpeampi hän oli; vaan kivun väreitä ei enää näkynyt, eikä tuskasta kertoilleet himmentyneet silmät. Hymyssä oli suu ja rauhan hohde otsalle laskeutui kuutamon kirkkaassa valossa. 

Viimeisen kerran rinta aleni. Hän oli lopettanut... 

Äiti meni ulos. Hän istui porstuan kynnykselle ja puhkesi itkuun. 

Mutta ylhäällä mäellä näkyi loistava risti, joka kohosi korkealle aina taivaaseen saakka, tähdet tiheässä kimaltelivat tummansinisellä pohjalla ja etäisen metsän latvoilla revontulten leimut soilehtivat. Hiljainen ja kirkas oli yö... 

 
Minna Canth (1888)