Juutalaisongelman lopullinen ratkaisu, keskitysleirit

Keskitysleirien historia alkaa Saksassa keväällä 1933. Hitleristä oli tullut valtakunnan kansleri tammikuussa ja natsit alkoivat lujittaa otettaan vallasta. Hallituksessa oli Hitlerin lisäksi vain kaksi natsia, mutta he hallitsivat sisäministeriötä, joka vastasi poliisin toiminnasta. Herman Göring johti Preussin eli Saksan suurimman osavaltion poliisia. Saksassa jokaisella osavaltiolla oli oma poliisilaitos. Berliinin kaupunki kuului Preussin poliisin vastuulle. Natsien toivomuksesta uudet vaalit järjestettiin maaliskuussa. Ennen vaaleja natsit kohdistivat vastustajiinsa erityisesti kommunisteihin ja sosiaalidemokraatteihin ennen näkemättömän voimakkaan terrori kampanjan, jonka tarkoituksena oli häiritä näiden kahden puolueen vaalityötä. Ilkivalta, pelottelu ja pahoinpitelyt olivat arkipäivää. Koska natsit olivat saaneet otteen poliisista, heidän oli helpompi toimia likaisesti kuin aikaisemmin. Göring oli esimerkiksi nimittänyt kymmeniätuhansia SA-miehiä apupoliiseiksi. Poliiseja oli myös kielletty tutkimasta natsien tekemiä rikoksia. Vaaleissa natsit ja heidän kanssaan liittoutuneet oikeistopuolueet saivat yli puolet äänistä. Pian vaalien jälkeen valtiopäivätalo paloi. Natsien lehdistö syytti palosta kommunisteja. Hitlerin johdolla natsit pelottelivat kommunistien vallankaappauksella. He vaativat Hitlerille tilapäisesti laajempia valtaoikeuksia uhan torjumiseksi. Hitler sai valtaoikeudet ja kommunistien puolue kiellettiin. Sen jälkeen kiellettiin sosiaalidemokraattinen puolue ja itsenäiset ammattiliitot lakkautettiin. Kevään aikana monet porvarilliset puolueet lakkauttivat itsensä ja heinäkuussa natseista tuli ainoa sallittu puolue.

Keväällä 1933 natsien SA-joukot alkoivat jahdata kielletyn kommunistipuolueen jäseniä ja muitakin natsien vastustajia. SA perusti ensimmäiset keskitysleirit. Kiinniotetut natsein vastustajat eivät mahtuneet vankilohin ja ne eivät vielä olleet täysin natsien hallinnassa. Vanginvartijat olisivat voineet puuttua SA-joukkojen toimintaa. Turvatakseen työrauhan SA perusti keskitysleirejä. Usein ne olivat pieniä ja ilman suunnitelmaa syntyneitä poliittistenvankien säilöjä. Usein ne syntyivät paikallisten johtajien aloitteesta. Nämä halusivat miellyttää ylempiään ja noudattivat Hitlerin väljiä ohjeita murskata kommunismi. Leirit eivät olleet mitään salaisuuksia vaan natsit jopa kertoivat niiden karuista oloista. Monet leirit sijaitsivat lähellä asutusta ja vangit olivat ulkopuolisten nähtävissä. Jotkut joutuvat leireille oltuaan väärässä paikassa väärään aikaan. Toiset esim. kommunistien johtajat olivat merkittyjä miehiä, joiden kanssa SA-joukot halusivat selvittää välinsä lopullisesti. Monia vanhoja henkilökohtaisia kaunoja selvitettiin tuolloin. Osa natsien vastustajista ei edes selviytynyt leireille asti vaan heidät murhattiin kylmäverisesti. Leireillä eivät päteneet Saksan lait vaan SA-joukkojen tahto. Vankeja nöyryytettiin, kuulusteltiin ja pahoinpideltiin. Vangeilla ei olut mitään oikeuksia eikä heidän tapauksiaan viety oikeuden käsiteltäväksi. Vankeja ei surmattu suunnitelmallisesti, mutta kuolemantapaukset eivät olleet harvinaisia. Vähäisemmät vangit saattoivat päästä pois leireiltä lahjomalla vartioita tai vain sattuman oikusta. SA-joukkojen valvomat keskitysleirit olivat sekava ja mielivaltainen järjestelmä. Se ei ollut kokonaisuudessaan kenenkään hallinnassa. Leirit kuitenkin toimivat ihmisvarastoina, kun natsit suunnittelivat, mitä he tekevät vastustajilleen. Ne toimivat myös tehokkaana pelotteena ihmisille, jotka miettivät natsien vastustamista.

Kun Hitler laittoi SA-joukot ruotuun ”pitkien puukkojen yönä” kesällä 1934, irrotettiin keskitysleirit lopullisesti SA-joukkojen hallinnasta. Moni pienempiä leirejä suljettiin ja toiminta keskitettiin harvemmille leireille. Niistä tuli pysyvä osa natsien hallitsemaa Saksaa. Keskitysleirien hallinto ja toiminta jätettiin SS-joukkojen käsiin. Keväällä 1933 natsien suuriman keskitysleirin Dachaun johtoon nimitettiin SS-upseeri Theodor Eicke. Hän korvasi leirin vartijat SS-miehillä. Eicke oli fanaattinen natsi, joka oli valmis toteuttamaan minkä tahansa esimiestensä käskyn. Hän oli tehnyt murhia ja pommi-iskuja ennen natsien valtaan nousua. Kesällä 1934 Eicke nimitettiin kaikkien keskitysleirin johtajaksi. Toimiessaan Dachaun keskitysleirin komentajan hän oli osoittautunut tehokkaaksi, mutta julmaksi johtajaksi. Eicken mielestä keskitysleirivangit eivät ansainnet sääliä tai armoa. He olivat valtakunnan vihollisia ja heitä tuli kohdella ankarasti. Vartioina toimivilla SS-miehillä oli velvollisuus kohdella vankeja vailla sääliä. Pienistäkin rikkeistä rangaistiin ankarasti. Hakkaamien oli täysin normaalia ja esimerkiksi työstä kieltäytyminen johti välittömästi teloitukseen. Vartijat, jotka eivät kyenneet tällaiseen väkivaltaa siirrettiin muihin töihin. Keskitysleireillä palvelevista SS miehistä muodostettiin oma yksikkönsä pääkallojoukot, jota erotettiin muusta SS-organisaatiosta. Himlerin ja Eicken johdolla keskitysleireistä tuli valtio valtiossa, jossa valtaa piti SS. Muut valtion organisaatiot eivät voineet vaikuttaa niiden toimintaa. Dachaun ohella muita tärkeitä keskitysleirejä 30-luvulla oli Buchenvald, Neuegamme, Sachsenhausen ja Ravensbruck, joka oli tarkoitettu etupäässä naisille.

Vuoden 1933 aikana natsit pidättivät noin 100 000 poliittista vastustajaansa. Heitä kaikkia ei suljettu pysyvästi keskitysleireille tai kuten virallinen termi kuului otettu turvasäilöön. Osa vapautettiin pian ja keskitysleireillä olevien vankien määrä putosi. Uudelleen sen nousi 1936, kun leireille lähettiin esim. rikollisia ja syksyllä 1938 kun juutalaisia pidätettiin. Keskimäärin 30-luvulla leireillä oli joitakin kymmeniätuhansia vankeja. Selvästi vähemmän kuin samaan aikaan Stalinin vankileireillä eli gulakeissa, joissa virui yli miljoona onnetonta. Aluksi natsit sulkivat keskitysleireille poliittisia vastustajiaan erityisesti kommunisteja. Vuoteen 1936 mennessä natsit olivat saanet Saksan tiukasti hallintaansa. Oppositio oli murskattu. Vastustajat oli vaiennettu. Natsit saattoivat käydä niiden kimppuun, jotka eivät sopineet heidän näkemykseensä täydellisestä yhteiskunnasta. Keskitysleirit aikoivat täyttyä ammattirikollisista, rikoksen uusijoista ja seksuaalirikollisista. Rikollinen elämäntapa riitti perusteeksi keskitysleiri tuomiolle. Ei tarvittu kunnon todisteita. Leireille lähettiin myös paljon niin sanottua sopeutumaton ainesta esim. kulkureita ja kerjäläisiä. Sellaisia ihmisiä, jotka eivät halunneet alistu natsien tiukkaan kuriin ja järjestykseen.

Homoseksuaaleja leireille lähettiin, koska heidän elämäntapansa koettiin uhkaksi arjalaiselle miesihanteelle. Homoseksuaalisuudesta oli voinut joutaa vankilaan jo aikaisemminkin, mutta sieltä oli vapautunut tuomin kärsittyään. Nyt homoseksuaalit joutuivat pysyvästi piikkilankojen taakse. Jehovan todistajien rikos oli, se että he tarjosivat vaihtoehtoisen elämäntavan. Jehovan todistajat eivät myöskään halunneet alistu valtoin ehdottomaan valtaan. Kaiken muun pahan lisäksi he oli pasifisteja. Jehovan todistaja saattoi vapautua keskitysleiriltä luovuttuaan uskostaan. Leireille lähetettiin myös pappeja muita vakaumuksellisia kristittyjä, jotka omantunnon syistä eivät voineet hyväksyä natsien väkivaltaista hallinto. Romaanit olivat rodullisesti alempiarvoisia ja heidän perinteinen elämäntapansa ei sopinut natsien hallitsemaan Saksaan. Romaanit eivät halunneet alistu natsien vaatimaan ehdottomaan kuuliaisuuteen. Heitä lähettiin keskitysleireille runsaasti jo 30-luvulla. Mielisairainen ja erityisesti kehitysvammaisten rikos oli se, että he olivat hyödyttömiä. Turhia ruokittavia suita. Lisäksi he muodostivat uhan arjalaisen veren puhtaudelle. Tässä vaiheessa juutalaiset eivät olleet enemmistönä keskitysleirien vangeista. Natsit olivat riistäneet heiltä kansalaisoikeudet, monet ammatit oli myös suljettu juutalaisilta ja heidän ja arjalaisten avioliitot oli kielletty Nurbergenin rotulailla. Natsit paikkasivat myös valtion budjettia sakottamalla ja verottomalla juutalaisia. Juutalaisten määrä keskitysleireillä lähti lähti nopeaan kasvuun kristalliyön jälkeen.

Kun ihminen joutui keskitysleiriin oikeastaan kaikesta normaalista tuli epänormaalia ja päinvastoin. Vangilta vietiin siviilivaatteet ja he saivat raidallisen vanginasun, mikä vuoksi heitä kutsuttiin seeproiksi. Hiukset ajeltiin millin sängeksi. Jokainen vanki sai numeron, jolla hänet siitä lähtien tunnettiin. Nimiä ei käytetty. Joissakin leireissä numero tatuoitiin käteen. Vangin vaatteeseen oli ommeltu symboli, josta selvisi, miksi hänet oli vangittu. Kaiken tarkoitus oli nöyryyttää vankia ja riistää häneltä minuus. Kaikilla keskitysleireillä vangit joutuvat tekemää raskasta ruumiillista työtä. Aluksi sen tarkoitus oli rangaista, mutta pian SS huomasi, että vankien työllä saattoi ansaita rahaa. Raskaan raadannan ohella vankien elämää vaikeutti huono ruoka, olematon terveydenhoito ( joskus leireillä puhkesi kulkutauti epidemioita) ja ahdas asuminen. Suurin ongelma vangeille oli vartioiden väkivalta. Pienistäkin rikkeistä rangaistiin ankarasti. Vangeilla vaadittiin ehdotonta alistumista. Vähäinenkin vartioiden uhmaaminen johti pahoinpitelyyn tai kuolemaan. Vangeille tehtiin hyvin selväksi, että heillä ei ollut mitään oikeuksia ja että heidän elämänsä oli täysin riippuvainen vartioista. Vaikka virallisesti SS-joukoissa ei suvaittu sadisteja, oli selvästi osalla vartioita tällaisia taipumuksia. SS-joukoissa ihailtiin kovuutta ja ankaruutta. Vartioiden tekemät pahoinpitelyt olivat niin arkiasia, että niitä ei tutkittu. Sadistinen pahoinpitely oli helppo ilmoittaa vangille sääntöjen rikkomisesta annetuksi rangaistukseksi. Ja loppujen lopuksi vangit olivat yhteiskunnan vihollisia. Ei heillä ollut ihmisarvoa. Joitakin vartioita ja leirien komentajia erotettiin liiasta raakuudesta, mutta ei heitä tuomittu oikeudessa teoistaa.

Vartioiden ohella väkivaltaa leireillä käyttivät myös luottovangit eli kapot. He hakkasivat vankeja SS-vartioiden puolesta. Kapot olivat usein väkivaltarikollisia. He saivat parempaa ruokaa ja muita etuja. Natsit pelasivat eri vankiryhmiä toisiaan vastaan, jottei vankien solidaarisuus uhkaisi leirien järjestystä. Rikolliset olivat mielestään parempia kuin poliittiset vangit. Kommunistit riitelivät muiden vasemmistolaisten kanssa. Jehovan todistajia ei oikeastaan kukaan ymmärtänyt ja useimmat vangit halveksivat homoseksuaaleja. Elämä keskitysleirillä oli kamppailua olemassa olosta eikä se tuonut kaikista esille hyviä puolia. Kun vanki vapautettiin keskitysleiriltä, hänen piti allekirjoittaa paperi, jossa lupasi olla kertomatta, mitä oli kokenut ja nähnyt. Jos vanki vapautuksen jälkeen puhui leireistä hän joutui niihin uudelleen. Monet olivat niin järkyttyneitä kokemastaan, etteivät yksinkertaisesti olisi edes pystyneet puhumaan. Ja kenelle he olisivat kertoneet. Saksassa ei enää ollut vapaata lehdistöä. Useimmat saksalaiset eivät halunneet kuulla leireistä. Ne eivät koskeneet heitä. Ihmiset olivat tottuneet natsien hallitseman Saksan hyviin puoliin ja sulkemaan silmänsä sen pimeältä puolelta. Gestapo valvoi kaikkialla ja ei kukaan halunnut leireille.

Kristalliyön jälkeen syksyllä 1938 juutalaisten asema Saksassa heikkeni. Heitä lähettiin keskitysleireille ja monia juutalaisia karkotettiin Puolaan. Kiristyneen kohtelun tarkoituksena oli saada juutalaiset lähtemään Saksasta. Natsit olisivat halunneett karkottaa mahdollisimman monia juutalaisia, mutta useat maat rajoittivat juutalaisten maahan pääsyä. Eugenetiikka eli rotuhygienia oli suosittu tiede länsimaissa 1900-luvun alussa. Ihmisrodusta haluttiin karsia ”huonoja ominaisuuksia” esim. sairauksia ja kehitysvammaisuutta sekä epäsosiaalisia taipumuksia. Hyvän perimän omaavia ihmisiä piti rohkaista lisääntymään ja huonon perimän omaavien lisääntyminen piti estää. Tämä tapahtuisi sterilisoimalla huonot yksilöt vaikka pakolla. Tällaisia lakeja säädettiin useissa maissa. Saksassa lääkärien keskuudessa rotuhygienialla oli hyvin vahva kannatus. Lääkärit olivat myös hyvin koulutetuista ihmisistä innokkaimpia liittymään natsipuolueeseen. Natsien mielestä kehitysvammaiset ja epäsosiaaliset ihmiset olivat taloudellinen taakka yhteiskunnalle. He eivät tuottaneet mitään vaan kuluttivat. Näiden ihmisten lisääntyminen olisi uhka arjalaiselle rodulle. Natsien valtaan nousun jälkeen Saksassa sterilisoitiin satojatuhansia ihmisiä mahdollisesti jopa yli puoli miljoonaa. Natsit pohtivat myös kaikkien juutalaisten sterilisoimista, jolloin juutalaisongelma ratkeaisi itsestään ajan kuluessa.

Syksyllä 1939 natsien pakkomielle rodun ja veren puhtaudesta aloitti uuden entistä pimeämmän luvun rotuhygienian synkässä historiassa. Sterilisointi ei enää riittänyt vaan hyödyttömiä ihmisiä alettiin tappamaan. Kammottavaa kylläkin tappaminen aloitettiin lapsista. Eräs korkea-arvoinen SS-lääkäri tappoi myrkyllä tuttava perheessä vaikeasti kehitysvammaisen lapsen vanhempien suostumuksella. Hitler oli antanut luvan operaation suorittamiseen. Tämän jälkeen muut lääkärit tekivät samoin. Tuhansia lapsia murhattiin. Kaikki tapahtui julkisuudelta piilossa ja natsit kutsuivat tätä eutanasiaksi tai käytettiin myös koodia T4.”Elinkelvottomien” lasten murhaaminen johti myös aikuisten tappamiseen. Saksaan perustettiin seitsemän keskusta, joissa ”epätoivottoman aineksen” surmaamien tapahtui. Ulospäin ne näyttivät sairaaloilta. Aluksi uhrit tapettiin myrkkyruiskuilla, mutta nopeasti heitä ryhdyttiin tappamaan häkäkaasulla. Ruumiit poltettiin krematorioissa. Keskitysleireille suljettuja kehitysvammaisia, mielisairaita ja heikkolahjaisia lähettiin uusiin keskuksiin tapettaviksi. Lääkäreitä ohjeistettiin lähettämään tällaiset ihmiset keskuksiin. Saksan lääkärikunta vastasi innokkaasti natsien määräyksiin. T4 ohjelmassa murhattiin noin 70 000 ihmistä. Useimmat heistä kuolivat vuosina 1939-40. Tiedot ohjelmasta vuotivat ja natsit joutuivat rajoittamaan sitä. Useimmat keskukset suljettiin, mutta tappamien jatkui aina sodan loppuun asti pienemmässä mittakaavassa. Monet T4 ohjelmassa mukana olleet lääkärit ja muut henkilöt siirtyivät jatkamaan työtään Puolan tuhoamisleireille. Natsit laskivat tarkan summan kuinka paljon valtio oli säästänyt rahaa, kun nämä ”epätoivotut” ihmiset oli surmattu.

Kun saksalaiset valloittivat Puolan heidän, valtansa alle joutui miljoonia uusia juutalaisia. Natseilla ei ollut selvää suunnitelmaa, mitä näille ihmiselle tehtäisiin. Tämä johti seuraavan parin vuoden aikana tilanteeseen, jossa erilaiset suunnitelmat törmäsivät yhteen. Sekasotkua pahensi eri organisaatioiden ja henkilöiden kilpailu vallasta sekä Hitlerin suosiosta. Jo Puolan valloituksen aikana juutalaisia kohdeltiin hyvin julmasti ja useita joukkomurhia sattui. Juutalaisille voitiin kostaa kaikki saksalaisten vastoinkäymiset. Nämä verityöt eivät olleet ylhäältä määrättyjä ja organisoituja vaan alempien SS-upseerin omia päätöksiä, joskus jopa yksittäisten SS-miesten. Ketään ei kuitenkaan rangaistu näistä veritöistä vaan päinvastoin ne saattoivat edistää uraa. Saksaan liitetyiltä Puolan alueilta juutalaiset ja puolalaiset karkotettiin kovakouraisesti Puolan kenraalikuvermentin alueella (Saksan Puolasta miehittämä osa). Kenraalikuvermentin johtajat vastustivat juutalaisten siirtoa alueelle. Saksalaisten suunnitelmissa oli juutalaisten lähettäminen Madagaskarin saarelle. Erityisesti ulkoministeriö ajoi tätä politiikkaa. Toinen ajatus oli siirtää kaikki Euroopan juutalaiset Uralin taakse, kunhan Neuvostoliitto oli kukistettu. Saksalaiset päättivät lopulta sulkea Puolan juutalaiset ghettoihin siihen asti, kunnes lopullinen päätös heidän kohtalostaan olisi tehty.

Ghetto oli muureilla muusta kaupungista erotettu osa. Saksalaiset ryhtyivät rakentamaan ghettoja Puolan kaupunkeihin. Juutalaiset pakotettiin muuttamaan ghettoihin. Myös Saksan ja myöhemmin Länsi-Euroopan juutalaisia siirrettiin ghettoihin. Saksalaisten keskuudessa oli kaksi kilpailevaa käsitystä, siitä millaisia ghettojen tulisi olla. Osa halusi, että ghetot olisivat tuotantokeskuksia, joissa juutalainen orjatyövoima valmistaisi saksalaisille kaikkea tarpeellista. Toisen näkemyksen mukaan ghetoissa juutalaisten elämä oli oltava mahdollisimman kurjaa. Nälkä ja taudit saisivat rauhassa surmata juutalaisia. Juutalaiset todellisen elämän oli oltava sellaista kuin se oli natsien propagandassa. Kumpikaan näkemys ei saavuttanut lopullista voittoa. Monissa ghetoissa toteutuivat molemmat suunnitelmat. Juutalaisten elämä ghetoissa oli kärsimystä. Ghetot oli täynnä ihmisiä. Ruuasta oli pula. Hygienia oli heikkoa ja jätehuolto ei toiminut. Nälkä ja kulkutaudit tappoivat koko ajan ihmisiä. Saksalaiset värväämät juutalaiset ja puolalaiset poliisit valvoivat, ettei kukaan poistunut ghetosta. Salakuljettajat ammuttiin. Kaikista sääntöjen rikkomisesta seurasi ankarat rangaistukset. Lievemmillään rangaistu oli pieksäminen ankarimmillaan teloitus. Joskus rikkomuksista rangaistiin teloittamalla useita satunnaisesti valittuja juutalaisia. Saksalaiset asettivat juutalaisia johtamaan ghettoja. Näiden johtajien vastuulla oli kerätä erilaiset sakot, jotka saksalaiset langettivat sääntöjen rikkomisesta juutalaiset yhteisesti maksettaviksi. He joutuivat myös keräämää juutalaisia moniin työprojekteihin gheton ulkopuolelle. Miehityshallinnon johtajat ja SS-upserit vuokrasivat ghettojen juutalaisia orjatyövoimaksi monille tehtaille. Osa rahoista meni Saksan valtion kassaan, mutta osa katosi paikallisten natsien taskuihin.

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon alkoi uusi entistä murheellisempi luku juutalaisten historiassa. Natsien korkein johto oli tehnyt päätöksen, että Neuvostoliitolta vallatuille alueille ei perustettaisi ghettoja vaan juutalaiset tapettaisiin heti. Saksan turvallisuuspalvelu perusti tätä työtä varten neljä SS-erikoisrymää, SS-Einsatzgruppen. Miehet näihin ryhmiin värvättiin turvallisuuspalvelusta, poliisista ja eri SS-organisaatioista. Rivisotilaita voitiin siirtää rangaistukseksi palvelemaan Einsatzgruppenissa. Näiden ryhmien oli määrä surmata natsien vihollisinaan pitämät ihmiset. Tällaisia ryhmiä olivat esimerkiksi kommunistit, Neuvostoliiton älymystö ja juutalaiset. Einsatzgruppenin miehet etsivät vangiksi jääneiden puna-armeijan sotilaiden keskuudesta tällaiset ryhmät ja ampuivat heidät. Saksalaisten valloittamilla alueilla Einsatgruppenit kokosivat juutalaiset kylistä ja kaupungeista. Sen jälkeen juutalaiset pistettiin kaivamaan omat joukkohautansa, joihin heidät ammuttiin. Kun jonkun alueen juutalaiset oli tuhottu, Einsatzgruppenit jatkoivat matkaansa seuraavaan kohteeseen. Tunnetuin joukkomurha tapahtui Kiovan lähistöllä Babi Jarissa, jossa saksalaiset ampuivat vajaassa kahdessa vuorokaudessa yli 33000 juutalaista. Koska natsit antoivat monet käskyt vain suullisesti, on hiukan epäselvää oliko aluksi tarkoitus tappaa aivan kaikki juutalaiset. Hyvin nopeasti kuitenkin tavaksi tuli ampua kaikki juutalaiset myös naiset ja lapset. Vuoden 1941 lopulla Einsatzguppen A johtaja saattoi ylpeä ilmoitta, että Viro oli ensimmäinen Euroopan maa, joka oli juutalaista vapaa.

Vaikka natsit pyrkivät laatimaan hyvinkin yksityiskohtaisia luetteloita tappamistaan juutalaisista, ei tiedetä kuinka monta ihmistä Einsatzguppenit ampuivat Neuvostoliiton alueella. Luvut pyörivät miljoonan molemmin puolin. Neljän Einsatzgruppennin miesvahvuus oli jokin verran 3000 sotilasta. Kuinka tällainen joukko onnistui murhatöissään+ Yksi selitys on, että ryhmät värväsivät paikallisia avustajia. Latviassa, Liettuassa ja Ukrainassa oli vanhastaan antisemitismiä. Lisäksi monet kiihkeät nationalistit pitivät juutalaisia kommunistien kätyreinä. Natsit hyödynsivät tätä katkeruutta ja värväsivät avustajia. Nämä paikalliset joukot pidättivät, kuljettivat, vartioivat ja ja jopa ampuivat juutalaisia. Juutalaisten ilmiantamisesta palkittiin ja suojelemisesta rangaistiin. Sodan jälkeen syy natsien hirmutöistä haluttiin langettaa SS-joukkojen harteille ja unohtaa Saksan armeija osuus. Se ei millään lailla estänyt Einsatzgruppeneiden toimintaa vaan jopa tuki sitä. Sotilaita kiellettiin sekaantumasta SS-joukkojen työhön. Jotkut upseerit jopa antoivat miehillään luvan osallistua juutalaiset ampumiseen. Vaikka natsien johdossa oltiin tyytyväisiä Einsatzgruppeneiden toimintaa juutalaiset tuhoamiseksi niin siinä nähtiin monia ongelmia. Tappamista ei voitu tehdä salaa. Joskus paikalliset seurasivat ampumisia kuin huvinäytelmää. Suuri määrä juutalaiset omaisuutta joutui hukkaan eikä valtion kirstuihin. SS-johto oli myös huolissaan siitä, miten miesten henkinen kantti kestäisi jatkuvan murhaamisen. Vuoden 1941 lopulla natsit alkoivat suunnitella muita ratkaisuja juutalaisongelman lopulliseksi ratkaisuksi. Tie tuhoamisleireille oli valmis. SS-joukkojen komentaja Himmler halusi hävittää kaikki jäljet Einsatzguppeneiden toiminnasta. Hän antoi käskyn muodostaa uusi yksikkö SS-Sonderkommando 1005. Sen piti kaivaa auki kaikki joukkohaudat ja polttaa ruumiit. Työhön määrättiin keskitysleiri vankeja, jotka tapettiin lopuksi. Einsatzruppenit toimivat Neuvostoliiton ohella myös Balkanin alueella.

Ei voida löytää tarkkaa päivää tai Hitlerin käskyä, jossa natsit olisivat päätyneet ratkaisemaan juutalaisongelman lopullisesti tappamalla kaikki Euroopan juutalaiset. Tammikuussa 1942 Wannseen kokouksessa natsi Saksan johtajat vahvistivat suunnitelman, mutta tuolloin oli pikemminkin kyse työnjaosta ja yksityiskohtien hiomisesta. Tuhoamistyö jätettiin Himlerin johtamien SS-joukojen vastuulle. Päätös ”juutalaisongelman lopullisesta ratkaisusta” kiteytyi vähitellen syksyllä 1941, kun Einsatzgruppenit ampuivat Neuvostoliitolta valloitettujen alueiden juutalaisia. Tällöin päätettiin kehittää myös uusia tuhoamistapoja. Saksalaiset ryhtyivät tappamaan juutalaisia häkäkaasulla. Rakennettiin linja-autoja, joissa pakokaasut johdettiin auton matkustamoon, jossa ne surmasivat juutalaiset. Kun uhrit olivat kuolleet, vangeista kootut erikoisyksiköt hautasivat heidät joukkohautoihin. Samoihin aikoihin saksalaisten keskuudessa alkoi vahvistua ajatus pysyvien leirien rakentamisesta juutalaisten ja muiden ei-toivottujen ryhmien surmaamiseksi.

Vuodenvaihteessa 1941-42 alkoi saksalaisten miehittämän Puolan kenraalikuvermentin alueella operaatio Reinhard. Sen tarkoituksena oli surmata Puolan juutalaisia. Työtä varten rakennettiin ensimmäiset varsinaiset tuhoamisleirit. Niillä ei ollut muuta tarkoitusta kuin juutalaisten tappamien mahdollisimman tehokkaasti. Leirit oli rakennettu rautateiden varteen, jolloin uhrien kuljettamien tapahtui näppärästi junilla. Kun kaikki sujui suunnitelmien mukaan aamulla leirille tulleet vangit oli jo aamupäivällä tapettu ja poltettu. Näiden leirien kaasukammioissa käytettiin häkää. Merkittävä osa uhreista myös ammuttiin. Ruumiit poltettiin krematorioissa tai avoimissa polttohaudoissa. Nämä tuhomaisleirit toimivat juutalaisten tuhoamisen kiivaimpana aikana maaliskuusta 1942 helmikuuhun 1943. Kaikkein synkin aika oli loppukesällä 1942, jolloin juutalaisia tapettiin noin 30 000 henkeä päivässä. Suurin tuhoamisleiri oli Treblinka. Siellä tapettiin 700 000- 900 000 lähinnä Varsovan gheton juutalaista vuoden aikana. Leirin kaasukammioissa pystyttiin tappamaan jopa 4000 ihmistä kerralla ja 12 000 ihmistä päivässä. Leiri oli naamioitu juna-asemaksi. Muita operaatio Reinhardin leirejä olivat Belzec, joka oli ensimmäinen tuhoamisleiri, johon rakennettiin kiinteät kaasukammiot. Leirillä tapettiin noin 500 000 juutalaista. Kolmas tärkeä tuhoamisleiri oli Sobibor, jossa tapettiin ainakin 250 000, mahdollisesti reilusti yli 300 000 juutalaista.

Kesällä 1943 natsit päättivät sulkea leirit. Rakennukset ja kaasukammiot hävitettiin ja alue maisemoitiin Pyrittiin hävittämään kaikki jäljet ihmiset teollisesta tappamisesta. Näistä tuhoamisleireistä tiedetään selvästi vähemmän kuin esimerkiksi Auschwitzista. Yksi tärkeä syy tähän on se, että Auschwitzin leiriltä selvisi hengissä tuhansia ihmisiä. Treblinkan henkiinjääneitä tiedetään noin neljäkymmentä. Sobiborista onnistui pakenemaan 30-40 henkeä. Chelmon leiriltä, jossa natsit murhasivat noin 150 000 ihmistä, tiedetään vain kahden ihmisen varmasti selvinneen. Natsien onnistui hävittää myös tuhoamisleirejä koskevia papereita. Tärkeimmät käskyt annettiin suullisesti. Leirien johtajat ja vartijat eivät ymmärrettävistä syistä ole olleet halukkaita kertomaan kokemuksistaan ja leirien toiminnasta. Auschwitzin päällikkö Rudolf Höss kirjoitti avoimesti muistelmissaan leirin toiminnasta. Puolalaiset hirttivät Hössin 1947 Viime vuosina alueilla on suoritettu argeologisia kaivauksia. Puolassa sijainneista tuhoamisleireistä voi mainita vielä Madjanekin (Maidanek). Leiri jatkoi toimintaansa aina syksyyn 1944, jolloin Puna-armeija vapautti leirin. Madjanekissä käytettiin Auschwitzin ohella Zyklon-B kaasua juutalaisten tappamiseen. Leirillä tapettiin ainakin 200 000 ihmistä. Vaikka natsit rakensivat Puolaan tuhoamisleirien verkoston 1942, jatkuivat joukkoteloitukset koko sodan ajan. Pienten ryhmien siirtäminen syrjäseuduilta leireille ei ollut ”järkevää” tuhoamisen tehokkuuden kannalta. Yksinkertaisempaa oli ampua heidät joukkohautoihin. Myös tuhoamisleireillä jouduttiin turvautumaan ampumiseen, jos kaasukammiot olivat ylityöllistetyt.

Monille ”juutalaisongelman lopullinen ratkaisu” merkitsee Auschwitzin leiriä. Natsien ja heidän liittolaistensa tappamasta kuudesta miljoonasta juutalaisesta Auschwitzissä tapettiin noin miljoona. Lisäksi leirillä surmattiin satojatuhansia Puna-armeijan sotavankeja, puolalaisia ja romaaneja. Joissakin arvioissa uhri luku nousee yli kahden miljoonan. Auschwitzin rakentaminen aloitettiin keväällä 1940. Alueelle oli rautatieyhteys ja siellä oli vanhoja itävaltalaisia kasarmeja. Auschwitzisiä laajennettiin useaan otteeseen ja sen lähistölle rakennettiin pari alaleiriä Auschwitz kaksi eli Birkenau ja Auschwitz kolme eli Monowitz. Auschwitz oli natsien suurin keskitysleiri vankiluvulla mitattuna. Siellä myös tapettiin eniten ihmisiä. Se ei ollut puhdas tuhoamisleiri kuten Treblinka tai alkuperäinen keskitysleiri niin kuin Dachau. Niistä Auschwitzin erotti leirin lähistölle rakennetut suuret tehtaat. SS omisti keskitysleirien vangit. Se vuokrasi heitä saksalaisille tehtaille päivävuokraa vastaan. Kun vangit olivat raataneet itsensä puoli kuoliaaksi, tehtaat lähettivät heidät takaisin leireille, koska SS vaati maksun jokaisesta vangista. Ei ollut merkitystä pystyikö hän työskentelemään vai ei. Tehtaissa heikkokuntoiset vangit korvattiin uusilla ja leireillä heidät lähetettiin kaasukammioihin. Kun uusi juutalaiskuljetus saapui leirin rautatieasemalle, tapahtui lajittelu. Lapset, vanhukset, sairaat ja muuten työkyvyttömät lähettiin kaasukammioihin ja terveet orjatyöhön. SS ei missään vaiheessa luopunut ajatuksesta kaikkien juutalaisten tappamisesta, mutta Auschwitzissä tuhoamiseen yhdistettiin näännyttäminen työllä. Juutalaiset erotti muista vangeista se, että lopulta heidät oli aina määrä tappaa. Vaikka juutalainen oli kuinka hyödyllinen tahansa, hän onnistui vain lykkäämään tappamistaan. Auschwitzin lisäksi keskitysleirien vankeja hyödynnettiin orjatyövoimana laajalti natsi Saksassa. Vangit rakensivat esim. V-1 ja V- kaksi ohjuksia maanalaisissa tehtaissa. Suurin orjatyössä raatava ryhmä oli Puna-armeijan sotavangit. Heitä näki kaikkialla Saksan hallitsemilla alueilla ja heidän kohtalonsa loi surkea. Sotavankeja kuoli saksalaisten käsissä yli 3 miljoonaa. Paremmin saksalaiset kohtelivat Länsi-Euroopasta värvättyä pakkotyövoimaa.

Auschwitzissä tappamien jatkui aina tammikuulle 1945, jolloin lähestyvä Puna-armeija pakotti natsit evakoimaan leirin. Ennen leirin hylkäämistä saksalaiset pyrkivät hävittämään todisteita leirin tapahtumista esim. kaasukammiot räjäytettiin. Kiireisintä aikaa Auschwitzissä oli kesällä 1944, jolloin sillä tapettiin Unkarin juutalaisia. Natsit olivat sulkeneet useimmat tuhoamisleirinsä, joten vastuu teollisesta tappamisesta lankesi Auschwitzille. Sillä pystyttiin murhaamaan Zyklon-B kaasulla 9000 ihmistä päivässä. Ongelmaksi muodostui ruumiiden hävittämien. Krematoriot eivät pystyneet polttamaan ruumiita niin nopeasti kuin niitä tuli kaasukammioista. Ruumispinot valeltiin bensiinillä ja poltettiin krematorioiden lähettyvillä. Auschwitzin synkkää mainetta ovat lisänneet siellä tehdyt ”lääketieteelliset” ihmiskokeet. Natsit ja yllättävän monet saksalaiset lääkärit eivät pitäneet ihmisten alistamista koe-eläimiksi mitenkään moraalisesti arveluttavana. Vangit altistettiin erilaisille myrkyllisille aineille ja heille tehtiin turhia leikkauksia. Tutkittiin miten ihmiset selviävät kylmässä tai kovassa paineessa. Vankien kärsimyksistä ei piitattu. Heitä ei hoidettu tai kipuja lievitetty. Kokeiden loputtua vangit yleensä surmattiin. Natsit uskoivat saavansa tällä tavalla arvokasta lääketieteellistä tietoa. Tunnetuin keskitysleireillä työskennelleistä lääkäreistä on Auschwitzissä vaikuttanut Josef Mengele. Hän oli erityisen kiinnostunut tekemään kokeita kaksosilla. Mengele käytti kokeissaan juutalaisten lisäksi paljon romaaneja. Sodan jälkeen Mengele vältti tuomion pakenemalla monien muiden natsien tavoin Etelä-Amerikkaan.