Toisen maailmasodan aseita
Lentokoneet

Hävittäjät

Yksi tärkeimpiä eroja ensimmäisen ja toisen maailmansodan välillä on ilmasodassa. Toisessa maailmansodassa lentokoneet olivat panssarivaunujen ohella ratkaisevia asejärjestelmiä. Lentokoneet voidaan karkeasti jakaa kolmeen ryhmään hävittäjiin pommikoneisiin ja kuljetuskoneisiin. Monet valtiot olivat 30-luvulla kehittäneet uudenlaisia koneita. Näissä koneissa oli vain yksi siipi, sisään vedettävät laskutelineet, suljettava ohjaa ja koneiden runko oli verhottu kokonaan alumiinilla. Yleensä koneissa oli yksi moottori, joitakin raskaita kaksimoottorisia malleja oli käytössä.

Koneiden toimintasäde oli 1000 kilometrin molemmilla puolilla. Nopeus vaihteli noin 450-580 kilometriin tunnissa Yleensä aseistus vaihteli 4-8 konekivääriin välillä. Joissakin malleissa käytettiin moottorin päälle asetettuja tahditettuja konekivääreitä, mutta usein aseet oli sijoitettu siipeen. Verrattuna ensimmäisen maailmansodan koneisiin uusimpien mallien lakikorkeus ja nousunopeus oli kasvanut merkittävästi. Kuuluisimpia sodan alun hävittäjiä olivat englantilaiset Hurricane ja Spitfire sekä saksalainen Messerschmitt 109 ja japanilainen Zero.

 

Sodan aikana hävittäjien moottoreiden teho kasvoi. Koneet olivat painavampia, niiden nopeus kasvoi 700 kilometriin tunnissa ja toimintasäde oli jopa yli 3000 km. Myös aseistus muuttui raskaammaksi. Monissa hävittäjissä oli 20 mm tykkejä. Sodan lopulla monet hävittäjät olivat kehittyneet hävittäjäpommittajiksi. Jotkut niistä pystyivät kuljettamaan saman verran pommeja kuin kevyet pommittajat sodan alussa ( 900 kg). Hävittäjäpommittajat voitiin aseistaa myös raketein. Nämä koneet antoivat arvokasta tulitukea maavoimille ja tuhosivat vihollisen ajoneuvoja jopa laivojakin.

Joistakin kaksimoottorista raskaista hävittäjistä rakennettiin tutkalla varustettua yöhävittäjiä, joilla voitiin tuhota tehokkaasti raskaita pommikoneita öisin ( raskas aseistu ja kyky löytää vastustaja). Joitakin yöhävittäjä mallien pohjana oli kevyet pommikoneet. Sodan aikana vanhoista konetyypeistä kehittiin yhä uusia malleja, mutta myös kokonaan uusia koneita rakennettiin tällaisia olivat amerikkalaiset P-51 Mustang ja P-47 Thunderbolt sekä saksalainen Focke-Wulf.

Pommikoneet

Maailmansotien välillä sotateoreetikot olivat pohtineet ilmasodan kehitystä. Syntyi ajatus ”pommikoneunelmasta”. Uskottiin, että tulevaisuuden sodat voitaisiin ratkaista pommittamalla vastustajan teollisuus ja liikeyhteydet hajalle. Sen kyky käydä pitkää sotaa tuhottaisiin. Pommitukset oli määrä keskittää tiukasti sotilaskohteisiin. Siviiliuhreja tuli välttää. Tarkoituksena oli päästä eroon verisistä maataisteluista. Teorian taustalla kummitteli painajaiset ensimmäisen maailmansodan kuoleman kentiltä. Kun saksalaiset olivat valloittaneet Länsi-Euroopan, Englannin ainoita keinoja iskeä vastaan olivat pommituslennot. Englantilaiset yrittivät pommittaa päivisin tarkasti sotilaallisia kohteita, mutta heidän tappionsa olivat hyvin suuret. Kun Saksaa ryhdyttiin pommittamaan öisin, tappiot pienenivät, mutta pommitusten osumatarkkuus oli surkea. Englantilaiset ratkaisivat ongelman aluepommituksilla.

 

Aluepommituksissa ei enää pyritty tietyn tehtaan hävittämiseen vaan tuhottiin maan tasalle kokonaisia alueita. Tähän päästiin keskittämällä ilmahyökkäyksiin kerralla satoja jopa tuhat konetta. Aluepommitukset hävittävät tehokkaasti Saksan teollisuutta, mutta surmasivat samalla myös runsaasti siviilejä. Siviilien pommittamista puolusteltiin, sillä että ne musertaisivat väestön taistelutahdon ja näin nopeuttaisivat sodan lopulla. Englantilaisilla ei riittänyt myötätuntoa Lontoon pommittajille. Saksalaiset iskivät Englantiin myös raketeilla.

Kun amerikkalaiset tulivat mukaan sotaa, sovittiin työnjaosta. Englantilaiset keskittyisivät öisiin alue pommituksiin. Amerikkalaiset, joilla oli paremmat tähtäimet ja pommikoneet oli raskaammin aseistettuja, moukaroisivat Saksaa päivisin. Pommikoneille hävittäjätorjunnan aiheuttamia tappioita pyrittiin vähentämään lentämällä päivällä muodostelmissa ja rakentamalla omia hävittäjiä, jotka voisivat lentää Saksaan asti. Amerikkalaiset käyttivät Euroopassa opittuja taktiikoita, kun he tuhosivat 1944 ja 1945 Japania. Erityisesti palopommit olivat tehokkaita japanilaisiin taloihin. Amerikkalaiset pommikoneet lähtivät lentoon Tyynenmeren saarilla ja Kiinassa olevista tukikohdista.

 

Sodan aikana pommikoneiden koko ja niiden kuljettama pommikuorma kasvoivat. Raskaissa pommikoneissa oli neljä moottoria. Koneet pystyivät ottamaan viiden jopa kahdeksan tuhannen kilon pommikuorman ja kuljettamaan sen yli 5000 kilometrin päähän. Raskas pommikuorma lyhensi lentomatkaa. Painavimmat pommit olivat yli yhdeksän tuhannen kilon painoisia. Tunnetuimmat raskaat pommikoneet olivat amerikkalaiset B-17 Flying Fortess ja B-29 Superfortess sekä englantilainen Lancaster.

Saksalaiset eivät oikein onnistuneet rakentamaan omia raskaita pommikoneita. Heidän ilmavoimissa oli ensisijaisesti rakennettu maavoimien tukemiseen ja ilmaherruuden saavuttamiseen. Tämän seurauksena saksalaiset eivät esimerkiksi pystyneet kunnolla pommittamaan Neuvostoliiton Uralille evakoimia tehtaita. Sodan alussa monilla ilmavoimilla oli käytössä kevyitä ja keskiraskaita kaksi moottorisija pommikoneita. Koneiden pommikuormat vaihtelivat 500 ja 2500 kg välillä. Monien mallien pommikuormat olivat liian pienet tuhoisiin pommituksiin. Tarvittiin raskaita nelimoottorisia koneita ja niiden suuria pommikuormia.

 

Sodan alussa uskottiin koneiden olevan riittävän nopeita päästäkseen karkuun vihollisen hävittäjiä. Näin ei valitettavasti ollut. Pommikoneet tarvitsivat joko pimeyden tai omien hävittäjien suojaa. Sodan alussa parhaat kevyet ja keskiraskaat pommikoneet olivat saksalaisia Junkers 88 ja Heinkell 111. Neuvostoliitolla oli joitakin erinomaisia kevyitä pommikoneita esim. Iljusin-2 eli Sturmovik. Kone oli vahvasti panssaroitu sopi hyvin rynnäköimään maamaaleja vastaan. Stumovikkiä valmistettiin enemmän kuin mitään muuta konetta sodan aikana yli 35 000 kappaletta. Saksan tavoin Neuvostoliiton ilmavoimat keskittyivät maavoimien tukemiseen eivätkä ilmaherruuden saavuttamiseen tai raskaisiin pommituksiin.

 Ilmavoimien koko ja koulutus

Sodan alussa suurimmat ilmavoimat oli Neuvostoliitolla. Se oli kuitenkin jäänyt 30-luvun lopulla koneiden kehityksessä jälkeen. Saksalaisten hyökätessä suurin osa koneista tuhoutui. NL pystyi kuitenkin korvaamaan menetykset oman tuotannon ja liittolaisten kone toimitusten avulla. Koko sodan ajan NL luotti suuren lukumäärään voimaan. Tosin koneiden ja lentäjienkin laatu parani.

Laadullisesti parhaat ilmavoimat olivat Saksalla ja Englannilla. Teknisesti koneet olivat yhtä hyviä, mutta saksalaiset olivat kehittäneet parempia ilmataistelu taktiikoita. Englannin etuna oli tutkaverkko ja taistelu kotikentällä. Saksan ilmavoimien osuus sen sodan alun voittokulkuun oli ratkaiseva. Hävittäjät saavuttivat ilmaherruuden ja pommikoneet tukivat maavoimia. Sodan kuluessa saksalaiset joutuivat siirtämään entistä enemmän hävittäjiä suojaamaan maataan liittoutuneiden pommituksilta. Myös lentokoneiden valmistuksessa keskityttiin hävittäjien tekemiseen. Rintamalle riitti entistä vähemmän koneita ja liittoutuneet saavuttivat ilmaherruuden.

 

Kun Yhdysvallat liittyi mukaan sotaa, sen ilmavoimien suoritustaso oli varsin vaatimaton. Uusimat mallit olivat juuri tulleet tuotantoon. Sodan kuluessa Yhdysvaltojen ilmavoimat laajenivat nopeasti ja olivat sodan lopussa suurimmat ja iskukykyisimmät. Amerikkalaiset suunnittelivat erinomaisia koneita ja pystyivät rakentamaan niitä enemmän kuin muut. He pystyivät myös kouluttamaan suuria määriä laadukkaita lentäjiä.

Sodan alussa japanilaisten lentäjien koulutustaso ja koneiden suorituskyky tuotti liittoutuneille ikävän yllätyksen. Japanilaisten suorituskyky oli pahasti aliarvioitu. Sodan aikana Japani ei pystynyt kehittämään yhtä hyviä uusia kone malleja kuin Yhdysvallat. Japanin teollisuus ei myöskään voinut kilpailla rakennettavien koneiden määrässä. Japanilaisten lentäjien lentotaidot romahtivat sodan aikana. Riittävään koulutukseen ei ollut polttoainetta. Amerikkalaiset kutsuivat 1944 käytyjä suuria ilmataisteluja ”Mariaanien suureksi. kalkkunajahdiksi”. Epätoivoisena Japani turvautui kamikaze lentäjiin. Tällä taktiikalla Japani pystyi hyötymään kouluttamattomista lentäjistä ja vanhentuneista koneista. Ranskan ja Italian ilmavoimat kärsivät huonosta organisaatiosta ja vanhanaikaisista konetyypeistä. Molemmilla mailla oli joitakin erinomaisia koneita ja taitavia ilmasodan teoreetikkoja, mutta hyvät ideat juuttuivat kehnoon hallintoon.

 
Kuljetuskoneet

Kuljetuskoneilla oli myös merkittävä rooli toisessa maailmansodassa. Ne mahdollistivat mittavat maahanlasku operaatiot. Tunnetuimpia esimerkkejä laskuvarjojääkäreiden laajasta käytöstä ovat Saksan hyökkäys Hollantiin 1940 ja Kreetaan 1941 sekä liittoutuneiden operaatiot Normandiassa ja Hollannissa 1944. Laajojen maahanlaskuoperaatioiden toteuttamiseen tarvittiin satoja jopa yli tuhat konetta. Kuljetuskoneet olivat hyödyllisiä myös saarrettujen joukkojen huollossa. Saksalaisilta onnistu talvella 1942 Dejamskin motin huolto, mutta seuravana talvena Stalingradin huoltaminen epäonnistui.

Burman taisteluiden aikana 1943-1945 englantilaiset kuljettivat lentokoneilla joukkoja japanilaisten selustaa ja huolsivat ilmateitse nämä sotilaat. Tarvikkeita pudottiin laskuvarjoilla tai viidakkoon raivattiin lentokenttiä. Paluumatkalla koneet kuljettivat haavoittuneita pois moteista. Laajin ja pitkä aikaisin ilmakuljetusoperaatio oli liittoutuneiden huoltokuljetukset Intiasta Himalajan yli Kiinaan. Sodan tunnetuimmat kuljetuskoneet olivat saksalainen Junkers 52, joka pystyi kuljettamaan 18 miestä ja amerikkalainen Douglas C-47 (Dakota). Se pystyi kuljettamaan 28 miestä tai 4500 kg lastia.

 

Merisota

 Taistelululaivat vai lentotukialukset

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen maailman voimakkaimmat laivastot olivat Englannilla ja Yhdysvalloilla. Japani kasvatti merkittävästi laivastoaan sotien välillä ja haastoi perinteiset merivallat. Euroopassa Ranskalla ja Italialla oli merkittävät laivastot. Saksa oli upottanut oman laivastonsa 1919, kun se oli rauhansopimuksella määrätty luovutettavaksi sodan voittajille. Neuvostoliiton aluksista monet olivat keisarivallan ajalta, mutta 30-luvulla oli käynnistetty uudistusohjelma. Valtioiden välistä laivastokilpailua pyrittiin hillitsemään kansainvälisellä sopimuksella, jolla rajoitettiin suurimpien alusten kokoa, aseistusta ja panssarointia. Monissa laivastoissa kiisteltiin sotien välissä siitä pitäisikö rakentaa taistelulaivoja vai lentotukialuksia. Kiistä päättyi usein kompromissiin, jossa päätettiin rakentaa molempia. Koska uusien taistelulaivojen rakentamien oli kalliista vanhoja aluksia modernisoitiin perusteellisesti.

Sodan alkaessa eniten lentotukialuksia oli Englannilla, Yhdysvalloilla ja Japanilla. Italia, NL ja Saksa olivat ilman niitä. Japanin laivastossa lentotukialuksia oli eniten verrattuna taistelulaivoihin, mutta Japanikaan ei päässyt irti taistelulaivoista vaan pyrki rakentamaan voimakkaimman taistelulaivan. Voidaan sanoa, että tässä tapauksessa rahat menivät kirjaimellisesti meren pohjaa. Amerikkalaiset lentokoneet upottivat laivat ennen kuin ne ehtivät ottaa osaa yhteenkään varsinaiseen meritaisteluun. Kun Hitler nousi Saksa valtaan laivasto rakentaminen ei ollut jälleenvarustelussa tärkein alue. Ensi piti varustaa ilmavoimat ja maavoimat. Kun sota alkoi 1939, Saksan laivaston rakentaminen oli pahasti kesken.

 
Sukelllusvene sota

Yksi toisen maailmansodan ratkaisu taisteluja merellä oli taistelu Atlantista. Siinä saksalaiset sukellusveneet pyrkivät upottamaan mahdollisimman paljon liittoutuneiden kauppalaivoja. Tarkoitus oli estää Englantia saamasta raaka-aineita ja sotatarvikkeita sen siirtomaista sekä Yhdysvalloista. Kun sota alkoi Saksalaiset aloittivat rajoittamattoman sukellusvene sodan, jossa kaikki vihollisen sota – ja kauppalaivat upotettiin ilman varoitusta. Englanti puolestaan otti käyttöön saattuejärjestelmän, jossa kauppalaivat koottiin suuriksi ryhmiksi ja ne kulkivat Atlannin yli sotalaivojen suojaamina. Vain suuret ja uudet matkustaja-alukset , joita käytettiin sotilaiden kuljetuksiin ylittivät Atlannin yksin nopeuden turvin. Saattueiden reitit pyrittiin ja aikataulut pitämään salaisina. Matkalla laivat noudattivat radiohiljaisuutta, jottei niitä löydettäisi.

 

Sukellusveneet löysivät vihollisen kuuntelemalla potkureiden aiheuttamaa meteliä ja radiolähetyksiä sekä hyödyntämällä esikunnilta saatuja tietoja. Kun sukellusvene löysi vihollislaivan se saattoi upottaa sen torpedoilla ja joskus tykillä. Torpedot voitiin laukaista sukelluksista tai pinnalta (yleensä öisin hyödyntäin veneen nopeutta pinnalla). Eri maiden sukellusveneet kärsivät sodan alussa torpedojen sytyttimien epäluotettavuudesta. Sukellusvene muuttui helposti metsästäjästä saaliiksi. Pinnalla kulkeva sukellusvene oli helppo maali lentokoneille ja laivojen tykeille. Joissakin tapauksissa sotalaiva törmäsi sukellusveneeseen. Pienikin vaurio saattoi estää sukeltamisen. Sukellusveneet tuhoutuivat myös törmäyksissä miinakenttiin ja jokunen pinnalla kulkenut vene tuli toisen sukellusveneen torpedoimaksi. Tavallisesti sukellusvene upotettiin syvyyspommeilla. Niiden räjähdyksestä seurannut paineaalto musersi sukellusveneet. Pinna alla olleet veneet löydettiin kaikuluotaimella (sonar).

 

Sodan aikana sukellusveneiden koko ja toimintasäde kasvoivat. Sukellussyvyydessä ei tapahtunut merkittävää parannusta. Myöskään torpedoissa ei tapahtunut suurta kehitystä. Veneiden ilmatorjuntaa myös parannettiin. Saksalaiset kehittivät mallin, jossa oli snorkkeli, jonka kautta dieselmoottorien pakokaasut johdettiin pinnalle. Tämän ansiosta veneet saattoivat käyttää dieselmoottoreita sukelluksissa. Saksalaisilla oli myös sukellusveneitä, jotka kuljettivat tarvikkeita toisille veneillä, jolloin toiminta-aikaa voitiin pidentää. Japanilaisilla ja ranskalaisilla oli joitakin veneitä, joissa oli tiedusteluun tarkoitettu lentokone.

Taistelu Atlantista kääntyi vähitellen liittoutuneiden voitoksi. Yhdysvaltojen telakat rakensivat kauppa ja sota-aluksia nopeammin kuin saksalaiset kerkesivät niitä upottaa (massatuotanta). Ilmapommitukset häiritsivät saksalaisten tuotantoa ja polttoainepula toimintaa. Kokeneet miehistöt painuvat pohjaan yksi kerrallaan. Liittoutuneet ottivat kokoa ajan käyttöön yhä enemmän kevyitä saattuelentotukialuksia ja lisäsivät lentokentiltä toimivien pitkänmatkan koneiden toimintaa. Liittoutuneiden onnistu myös murtaa saksalaiset viestinnässä käyttämiä koodeja. Saksalaisten sukellusveneiden tappiot kasvoivat, kun taas liittoutuneiden pienenivät.

Sodan aikana Välimerellä oli vilkasta sukellusvene toimintaa. Englantilaiset veneet upottivat saksalaisten ja italialaisten Pohjois-Afrikkaa meneviä huoltokuljetuksia. Kun taas englantilaisten saattueet Maltalle olivat myös jatkuvien hyökkäysten kohteena. Välimerellä upotettiin myös paljon sotalaivoja. Itämerellä saksalaiset ja suomalaiset laskivat sukellusveneverkon Suomenlahden halki sekä tehostivat sulkua miinakentillä. Tarkoitus oli pitää neuvostoliittolaiset sukellusveneet suljettuina Pietarin alueelle.

Atlannin ohella Tyynimeri oli merkittä sukellusvenesodan käynnin näyttämö. Englantilaiset, mutta erityisesti amerikkalaiset pyrkivät lamaannuttamaan Japanin sotaponnistelut sukellusvene sodankäynnillä. Sodan lopulla amerikkalaiset olivat olivat eristäneet Japanin sen valloittamista alueista. He käyttivät saksalaisilta opittuja menetelmiä Japani ei merkillistä kyllä omaksunut koko sodan aikana saattuejärjestelmää. Japanilaiset sukellusveneet keskittyivät hyökkäämään amerikkalaisia sotalaivoja vastaan ja jättivät kauppalaivat vähemmälle huomiolle.

 Lentotukialukset hallitsevat meriä

Sukellusveneiden ohella lentotukialukset ja lentokoneet laajemminkin olivat ratkaisevia aseita merisodassa. Ne mahdollistivat hyökkäykset vihollisen aluksia vastaa satojen joskus jopa yli tuhannen kilometrin etäisyydeltä. Japanilaisten hyökkäys Pearl Harboureen je sen sodan alussa saamat voitot eivät olisi ollut mahdollisia ilman lentotukialuksia. Myöskään amerikkalaiset eivät olisi onnistuneet valtaamaan alueita takaisin ilman lentotukialuksia. Lentotukialus on oikeastaan vain merellä liikkuva kiitorata. Suurimmat alukset oli 250 metriä pitkiä. Ne pystyivät ottaman jopa 100 lentokonetta ja niissä oli tuhansien hengen miehistö. Pienimmät saattuelentotukialukset oli rakennettu rahtilaivojen rungoille kuljettivat 10 lentokonetta. Tukialusten aseistuksena oli torpedokoneita ja syöksypommittaja sekä hävittäjiä. Yleensä aluksissa oli vain it-tykkejä.

Lentotukialusen vaarallisen vastustaja oli toiselta alukselta tai maatukikohdasta lähtenyt lentokone. Alukset olivat usein heikosti panssaroituja ja yksikin osuma saattoi olla kohtalokas. Myös sukellusveneet upottivat useita tukialuksia. Vastustajan sotalaivat eivät sen sijaan päässeet tykistön kantaman päähän tukialuksista. Kuuluisin lentotukialusten välinen taistelu oli Midway, jossa amerikkalaiset upottivat neljä japanilaista tukialusta ja tuhosivat Japanin laivaston iskukykyisimmän osan. Tukialuksilla oli myös merkittävä rooli useissa maihinnousu operaatioissa. Ne tukivat merijalkaväkeä ja pitivät japanilaiset sotalaivat ja lentokoneet poissa maihinnousurannalta. Välimerellä ja Atlantlla englantilaiset tukialuset saavuttivat menestystä. Ne esimerkiksi vaurioittivat taistelulaiva Bismarcia ja italialaisia useita taistelulaivoja.

 

Toinen maailmansota oli taistelulaivojen kuolinlaulu. Nämä merten mekaaniset dinosaurukset kokivat musertavan tappion sodassa. Vaikka alukset olivat vahvasti panssaroituja ei suurinkaan niistä kestänyt keskitettyä ilmahyökkäystä. Monien alusten kohtalo oli myös joutua sukellusveneiden torpedoimaksi. Jotkut vaurioituivat miinoista. Vain parissa tapauksessa taistelulaiva upposi toisen taistelulaivan ampumista kranaateista. Vaikka uusia taistelulaivoja valmistui aivan sodan loppuun asti niin sodan jälkeen niistä luovuttiin. Eniten taistelulaivojen tykeistä oli hyötyä maihinnousujen tukemisessa.

Pinta-aluksista tärkeimpiä olivat hävittäjät, fregatit ja korvetit, joista kaksi viimeksi mainittua oli aluksia, jotka oli suunniteltu sukellusveneiden tuhoamista varten. Fregateissa ja korveteissa oli heikko tykistö, mutta runsaasti syvyyspommeja. Hävittäjät oli monipuolisempia. He pystyivät tuhoamaan sukellusveneitä ja hyökkäämällä torpedoilla sekä tykistöllä itseään suurempia sotalaivoja vastaan. Risteilijät olivat kokonsa puolesta hävittäjien ja taistelulaivojen välissä. Monilla valtioilla oli myös puurunkoisia torpedoveneitä, joita käytettiin rannikon tuntumassa. Torpedoveneet hyökkäsivät esim. rannikkolaivoja vastaan Englannin kanaalissa, Itämerellä ja Mustalla merellä. Miinanlaivat ja miinalaivat olivat myös tärkeitä aluksia. Eri valtiot laskivat laajoja miinakenttiä. Käytössä oli oli vanhoja miinoja, jotka räjähtivät kosketuksesta ja uusia magneettimiinoja, jotka räjähtivät laivan magneettikentän kohdatessa miinan.

 

Toisen maailman sodan aikaiselle merisodalle oli tyypillistä lentokoneiden roolin korostuminen. Tämä näkyy laivojen ilmatorjuntatykkien määrän kasvussa sodan aikana. Lentotukialusten lisäksi maatukikohdista toimineet koneet aiheuttivat pinta-aluksille ja sukellusveneille raskaita tappioita. Lentokoneita käytettiin tiedusteluun. Maankentiltä toimimat nelimoottoriset pitkänkantaman koneet. Myös lentoveneitä käytettiin. Taistelulaivoilla ja risteilijöillä oli omia kevyitä lentoveneitä. Lentokentiltä ja tukialuksilta lähteneet torpedokoneet ja syöksypommittajat huolehtivat laivojen upotuksesta esim. Italian tukikohdista lähteneet saksalaiset ja italialaiset koneet hyökkäsivät Englannin Välimeren laivasto vastaan. Samoin Norjasta toimineen saksalaiset koneet ahdistelivat liittoutuneiden Venäjän saattueita. Sodan aikana korostui riittävän hävittäjäsuojan merkitys laivastolle. Esimerkiksi japanilaisten onnistui upottamaan kaksi englantilaista taistelulaivaa Singaporen valtauksen yhteydessä, koska laivoilta puutui ilmasuoja.