Yhdysvaltojen musiikki

Uudella mantereella ei opiskeluolosuhteiden puutteellisuudesta johtuen yhtenäistä, kehittynyttä musiikkityyliä pystytty siirtolaisvoimin heti luomaan. Musiikilliset esikuvat olivat tietysti Euroopasta: ensimmäinen julkaistu laulukirja Bay Psalm Book (1640) oli kokoelma brittiläisen tradition mukaisia virsiä. Tavallisimpia soittimia olivat rummut ja trumpetti. Bostoniin perustettiin tanssikoulu v. 1716. Musiikkia, isänmaallista ja sotilasmusiikkia, ooppera- ja tanssisävelmiä sekä perinteisiä lauluja esitettiin lähinnä harrastajavoimin toisille harrastajille. Afrikasta tuotujen orjien vaikutuksesta valkoisten musiikin rinnalle kehittyi ilmaisuvoimainen afroamerikkalainen musiikki.

New Orleans sai ensimmäisenä kaupunkina oopperaseuran, joka esitti ensimmäiset suuret oopperat vuosina 1827–33. Tunnetuimpiin säveltäjiin kuului Stephen Foster (1826–64), jonka omaperäisyys ei perustunut eurooppalaiseen musiikkiin. Ragtime oli ensimmäinen afroamerikkalainen musiikkityyli, jolla oli kansallista merkitystä. Myöhemmin syntyi blues, mutta tärkein tyyli oli jazz, joka 1920-luvulla levisi kaikkialle. Sittemmin afroamerikkalaisen musiikin piirteet vaikuttivat suuresti populaarimusiikin kehitykseen. Operetista kehittyi tyypillisesti amerikkalainen musikaali. Puhallinyhtyeet saavuttivat suosiota 1800-luvulla. Tunnetuimpia marssisäveltäjiä oli Philip Sousa, "The March King", kapellimestari ja säveltäjä, joka kehitti nimeään kantavan bassotuuban, sousafonin. Puhallinorkestereita oli 1900-luvun lopulla pelkästään Yhdysvaltojen kouluissa jo 50 000.

Eurooppalainen taidemusiikkiperinne levisi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa laajalti Yhdysvaltain kaupunkeihin. Konservatorioita perustettiin, ja yksityiset ryhmät rakennuttivat konserttitaloja. Myös sinfoniaorkesterit perustettiin yksityisin varoin. Monet Euroopan johtavista säveltäjistä viettivät suuren osan elämäänsä Yhdysvalloissa poliittisista, ammatillisista tai henkilökohtaisista syistä. Näistä merkittävimmät olivat Bartók, Hindemith, Stravinski, Schönberg, Varèse, Weill, Martinù ja Milhaud. Monilla oli amerikkalaisia oppilaita, joita 1920-luvulta alkaen kävi myös Euroopassa opiskelemassa sävellystä: mm. Aaron Copland, Virgil Thomson, Walter Piston, myöhemmin Philip Glass. Amerikkalainen musiikki oli yhteiskunnan kuva, monikulttuurinen etnisten piirteiden sekoitus. Protestanttinen virsilaulu, brittiläiset kansanlaulut, afroamerikkalaiset spirituaalit rytmeineen, ragtime, swing, jazz, cowboylaulut ynnä muut sekoittuivat omalaatuiseksi yhdistelmäksi.

Charles Ives

Carles Ives oli ensimmäinen säveltäjä, joka ei vain säveltänyt huomionarvoista uutta musiikkia, vaan kehitti sitä myös teoreettisesti ja tyylillisesti. Ivesin isä oli kotikaupunkinsa soittokunnan johtaja. Hän oli perehtynyt klassisen eurooppalaisen musiikin perinteisiin, mutta kokeili myös erilaisia uusia sävellystapoja. Nuori Charles sai näin tutustua mitä erilaisimpiin tyyleihin ja ilmaisukeinoihin. Opiskeluaikoinaan hän toimi urkurina ja hankki toimeentulonsa myöhemmin vakuutusvirkailijana. Säveltäjäuransa aktiivivuosina Ives oli täysin tuntematon. Miltei kaikki hänen teoksensa syntyivät ennen vuotta 1922, mutta tulivat tunnetuiksi vasta seuraavilla vuosikymmenillä. Niihin kuuluu 200 laulua, viisi viulusonaattia, kamarimusiikkia, kaksi pianosonaattia ja viisi sinfoniaa. Kuuluisin on toinen pianosonaatti Concord, Mass. 1840–60 (1909–15).

KUUNTELU. Ives: They are there!:

Ivesin musiikki liittyy läheisesti Uuteen Englantiin. Siinä voi erottaa neljä lähdettä: kirkko- ja urkumusiikki, Euroopan romanttinen sinfoniaperinne, amerikkalainen kansanperinne ja kokeileva musiikki. Ives lainaa mutkikkaisiin, polytonaalisiin ja polymetrisiin teoksiinsa tuttuja sävelmiä, tanssimelodioita ja taidemusiikkia. Hän kokeili myös klustereita, mikrointervalleja ja improvisaatiota. Ivesin mielestä kaikki ääni saattoi olla musiikkia ja musiikki oli yhteisomaisuutta, minkä takia hän mm. luopui tekijänoikeuskorvauksista. Tähän hänellä varakkaana miehenä oli toki mahdollisuus muutenkin.

Muita amerikkalaisia säveltäjiä

Aaron Copland (1900 – 90) oli ensimmäisiä säveltäjiä, jonka musiikissa on jazzvaikutteita. Hän oli saanut klassisen koulutuksen Ranskassa ja tuli tunnetuksi modernistina ja kokonaisen säveltäjäsukupolven opettajana Tanglewoodissa.
Coppland: Appalachian Spring

George Gershwin (1898–1937) taas lähestyi musiikkia viihteen puolelta siirtyäkseen vähitellen konserttimusiikkiin ja jopa oopperaan. Suurelle yleisölle amerikkalainen musiikki tarkoittaa monesti juuri Gershwiniä. Vain muutama teos riitti nostamaan hänet USA:n musiikin symboliksi: jazzvaikutteet, synkooppirytmit ja suosikkimelodiat ovat tehneet monista teoksista ikivihreitä.
Gershwin: Rhapsody in blue

Jo 21-vuotiaana George Gershwin kirjoitti ensimmäisen "hittinsä" Swaneen, jota seurasivat menestysmusikaalit kuten Lady, Be Good!. Laulut hän sävelsi yleensä veljensä Ira Gershwinin sanoihin, ja monet niistä päätyivät elokuvamusiikiksi. Ne vuorottelivat suurten sävellysten kanssa, joita olivat pianokonsertto, Rhapsody in blue (1924, orkestraatio: Grofé), sekä muiden orkesteriteosten ohella ooppera Porgy and Bess (1935), Gershwinin kunnianhimoisin sävellys, johon sisältyy mm. laulu Summertime. Tätä mustien oopperaa, jossa valkoisten laulajien olisikin liki mahdoton tehdä oikeaa vaikutelmaa, on esitetty ympäri maailman.

Leonard Bernstein (1918–1990) tunnettiin sekä kapellimestarina (mm. New York Philharmonic) että kouluttajana ja musiikin tunnetuksi tekijänä televisiota myöten. Hän oli ensimmäinen kansainvälisesti tunnettu muusikko, joka sai koulutuksensa pelkästään Yhdysvalloissa. Romeo ja Julia -aiheeseen perustuva musical West Side Story (1957) on hänen kuuluisin sävellyksensä ja kuvastaa osaltaan sitä vaivattomuutta, millä Bernstein liikkui konserttilavan ja Broadwayn välillä.
Bernstein: Symphonic dances from West Side story