Kaija Saariaho

Kaija Saariaho

KUUNTELU. Saariaho: Graal Théâtre: I. Delicato


Kaija Saariaho  (s. 1952) on yksi parhaiten menestyneistä suomalaisista säveltäjistä. Saariahon teoksissa pääpaino on hienostuneilla sointiväreillä ja harmonioilla, joita usein rikastutetaan elektronisin keinoin. Keskeisen osan hänen tuotannostaan muodostavat teokset erikokoisille sointinyhtyeille tai orkesterille.

Sibelius-Akatemiassa opiskelevien nuorten säveltäjien uuden musiikin edistämistä varten v. 1977 perustama Korvat auki -yhdistys oli Kaija Saariahonkin (s.1952) ponnahduslauta. Hän opiskeli Paavo Heinisen johdolla ja jatkoi opintojaan Saksassa. 1980-luvulla Saariaho saavutti jo kansainvälistä menestystä. Vuodesta 1982 hän on asunut Pariisissa ja työskennellyt IRCAMissa (Institut de Recherche et de Coordination Acoustique / Musique, www.ircam.fr), joka on muusikkojen, säveltäjien ja tiedemiesten yhteinen nykymusiikin luomista ja esittämistä edistävä tutkimuslaitos. IRCAM kiinnittää erityistä huomiota elektroniseen ja tietokonemusiikkiin.

Saariahon varhaistuotanto koostuu lähinnä suppeista lauluteoksista. 1980-luvulla hänen tyyliinsä ilmaantuu uusi peruspiirre: soinnillis-harmonisen ulottuvuuden korostuminen melodisen ja rytmisen kustannuksella. Laajoja, hitaasti liikkuvia, rikkaita sointipintoja on verrattu Ligetin kenttätekniikkaan (Verblendungen). Sointi mikrointervalleineen ja huiluäänineen muistuttaa usein elektronimusiikkia.

Säveltäjää on kiinnostanut äänenvärin ja harmonian yhteinen problematiikka. Saariaho luonnehtii sointia sen mukaan, onko ääni "hälymäinen" vai "puhdas", kudokseltaan "rakeinen" tai "sileä". Näiden välisen jännitteen hän rinnastaa konsonanssi – dissonanssi -akseliin. Saariahon ensimmäisessä tietokoneella toteutetussa sävellyksessä, nauhateoksessa Vers le blanc ("Kohti valkeutta", 1982), säveltasoja koskeva transitio kattaa teoksen koko 15 minuutin keston: sointu c-a-h vaihtuu hitaasti liukuen sointuun d-e-f. Soinnilliset parametrit kehittyvät symmetrisesti siten, että ne etääntyvät asteittain lähtökohdasta palatakseen siihen takaisin.

Tämän ajatuksen mittavin toteutus on ääninauhalle ja pienelle orkesterille kirjoitettu Verblendungen (1984), "Häikäistymisiä". Otsikko viittaa Canettin romaaniin. Saariahon idea oli tyypillisesti visuaalinen: alkuräjähdys ja sitä seuraava koko teoksen mittainen diminuendo. Toinen keskeinen ajatus oli hälyn ja puhtaan soinnin välinen liukuma – ääninauhan muuttuminen orkesterin kaltaiseksi ja orkesterin soinnin muuttuminen elektronimusiikkia muistuttavaksi.

Tietokoneen ja erityisesti äänisynteesin parissa työskentely johdatti Saariahon pyrkimykseen hallita niin kokonaisuutta kuin yksityiskohtiakin samasta lähtöideasta käsin. Nauhateoksista (Jardin Secret I, 1985) tämä idea siirtyi soitinmusiikkiin. Ensimmäinen yritys käyttää tietokonetta puhtaan instrumentaalimusiikin yhteydessä oli IRCAMissa syntynyt Lichtbogen ("Valokaaria", 1986), jonka harmoninen materiaali on johdettu tietokoneen analysoimasta sellon äänestä.

Saariahon kamarimusiikkiteoksista laajin on "Salaisen puutarhan" kolmas osa, Nymphea jousikvartetille ja elektroniikalle (1987). Teos on harmonisesti staattinen: pysyviä ääniä kiertäviä mikrointervalleja. Sen karheaa sointia hallitsevat tallan vierestä tai päältä soitetut efektit. "Nyt kesä on mennyt, eikä ehkä koskaan ollutkaan", kuiskaavat soittajat.

KUUNTELU. Saariaho: Du cristal ja ...à la fumée

Teospari Du cristal ja ...à la fumée ("Kristallista savuksi", 1990) on kaksiosainen teoskokonaisuus, joka on kirjoitettu suurelle sinfoniaorkesterille. Jälkimmäisessä orkesterin rinnalle asettuu kaksi elektronisesti muokattua solistia: alttohuilu ja sello. "Mielessäni Du cristal ...à la fumée on yksi teos, sen kahdet kasvot, mutta molemmat täysin valmiiksi piirretyt, elävät, ja itsenäiset." Sama materiaali voi kehittyä ja monistua eri suuntiin.

Kaija Saariahon ensimmäinen ooppera, L'amour de loin ("Kaukainen rakkaus") sai kantaesityksensä Salzburgin musiikkijuhlilla v. 2000.

Kaija Saariahon sävellyksiä voi verrata luonnon ilmiöihin. Säveltäjä on itsekin puhunut revontulista, lumpeista, kristalleista, spiraaleista; muodoista ja materiaaleista, jotka ovat itsessään täydellisiä, mutta jotka tarjoavat loputtomasti tutkittavaa – miten organismien sisäiset suhteet rakentuvat, muuttuvat, monistuvat, miten yksinkertaisilta ja luonnollisilta vaikuttavat muodot tarjoavat loputtoman moninaisuuden, kun niitä tarkastelee läheltä. Kaaos ja järjestys voivat olla lähempänä toisiaan kuin mitä ensisilmäykseltä näyttää.

Saariahon musiikin jännitteet rakentuvat vastakohtaparien varaan. Yhden olennaisen parin muodostavat sävel ja häly. Kun esim. sellon jousta siirretään kohti tallaa lisäten samalla jousen painetta ja hidastaen sen liikettä, ääni murtuu ja muuttuu hälyksi. Huiluun puhaltamalla tuotetaan hälyääntä, joka muuttuu säveleksi, kun ilmapatsas osuu oikeassa kulmassa suukappaleeseen. Asteittaiset siirtymät luovat ja purkavat jännitteitä samaan tapaan kuin perinteisen musiikin sointufunktiot.

Peda.net käyttää vain välttämättömiä evästeitä istunnon ylläpitämiseen ja anonyymiin tekniseen tilastointiin. Peda.net ei koskaan käytä evästeitä markkinointiin tai kerää yksilöityjä tilastoja. Lisää tietoa evästeistä