Domenico Scarlatti lähti isänsä, säveltäjä Alessandro Scarlattin, ajatuksista poikkeavalle uralle ja erikoistui säveltämään cembalomusiikkia oopperoiden ohella. Hänen cembalotyylinsä kehittyi todennäköisesti Lissabonin hovissa, jossa cembalomusiikki oli erittäin suosittua. Hovissa hän oli vain soitonopettaja, jota suuri yleisö ei tuntenut. Lontoossa julkaistiin hänen sonaattejaan, mutta suurin osa Domenico Scarlattin tuotannosta säilyi Madridissa.

Domenico Scarlattin vaikutus cembalonsoiton kehitykseen on suuri. Hänen 555 sonaattiaan sisältävät koko cembalotekniikan ja kaikki 1700-luvun tyylilliset piirteet. Koska hänen elämäänsä ei tunneta tarkoin, sonaattejakaan ei voida ajoittaa siten, että niissä näkyisivät säveltäjän antamat ja saamat vaikutteet.

KUUNTELU. Scarlatti: Sonaatti D-duuri, K. 119
​

Lähteiden epävarmuudesta huolimatta Scarlattin cembalotuotanto voidaan jakaa kolmeen ryhmään, joista viimeinen, yli 400 sonaattia, käsittää Scarlattin taiteen omaleimaisimmat saavutukset. Niille on ominaista uuden sointikuvan etsintä, uusien sävyjen tavoittelu sekä tekninen leikittely. Sonaateissa on yllättäviä harmonisia ratkaisuja, kansanmusiikista saatuja vaikutteita ja omalle ajalleen ennenkuulumattomia teknisiä haasteita.