• Renessanssin polyfonian vastareaktiona syntyy säestetty yksinlaulu, monodia
• Homofoninen tyyli: melodia ja säestyssoinnut, jotka merkitään numeroin (kenraalibasso)
• Polyfonia säilyy, mutta ottaa harmonian entistä enemmän huomioon
• Toisaalta kenraalibasso, toisaalta nouseva solistikulttuuri edellyttävät improvisointia
• Kirkkosävellajien, moodien, rinnalle nousee perussäveleen ja kolmisointuun perustuva duuri–molli-sävellajijärjestelmä, tonaliteetti
• Siirtyminen kohti tasavireistä viritystä
• Soitinmusiikin itsenäistyminen ja siihen perustuvat uudet konsertoivat sävellystyypit
• Terassidynamiikka: forten ja pianon selkeä vuorottelu soitinryhmien vuorottelusta ja soittimien rekisterivaihdoksista (esim. urut) johtuen
• Dynaaminen, tasainen rytmi, tahtiviivan käyttö 1600-luvulta alkaen
• Jatkuvan liikkeen periaate, päättymätön melodia, ei hengitystaukoja
• Sanojen ja sävelmän yhteys, affektioppi, musiikin ja tunteiden yhteys, sävelmaalailu
• Soitinrakennuksen kehittyminen, soittotekniikan tason nousu, virtuositeetti
• Orkesterin kokoonpanon vakiintuminen, soinnin ja sointivärin merkityksen nousu
• Kansainvälisyys