Peruskoulutus nähdään demokraattisen ja moniäänisen yhteiskunnan perustana, jossa opetellaan aktiivista kansalaisuutta, osallistumista ja vaikuttamista oppimisen ohessa. Tätä ajatusta tukee myös Sahlbergin (2015) tulkinta, että Suomen peruskoulu-uudistus 70-luvulla sisälsi opetusfilosofisesti tärkeän ajatuksen, että kaikki oppilaat voivat oppia, jos siihen annetaan asianmukainen mahdollisuus ja tuki. Erilaisuuden ymmärtäminen ja oppiminen olivat keskeinen kasvatuksellinen tavoite, ja se, että koulut olisivat pienen mittakaavan tasa-arvoa ajavia demokratioita. (Sahlberg, 2015, 48–49.) Toisin sanoen jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa, olla osa aktiivista yhteiskuntaa sosioekonomisesta taustasta huolimatta, mikäli siihen tarjotaan riittävästi tukea. Kaikille yhteinen ja laadukas peruskoulutus oli tähän vastaus. Suomi kehitti yhden arvostetuimmista koulutusjärjestelmistä ja on loistanut pitkään koulutuksen kärkimaana.

Mikä on riittävää tukea 2020-luvulla? Suomalaiset nuoret ja itsekin lukeudun vähän aktiivisiin yhteiskunnallisiin vaikuttajiin, elän puolison, omien kesätyötulojen, perheen rahoituksen (sekä valtion 250€) tukemana opiskelijaelämää ja mietin ponnettomana, haluanko edes olla opettaja tulevaisuudessa. Mitä haluan tulevaisuudessa tehdä ja miltä koulujärjestelmä näyttäytyy minulle nyt? Minulla ei ole visiota, missiota tai intoa ja näpertelen opiskelutöitä aamupäivisin rutiininomaisesti, jotta saisin kasattua riittävästi opintopisteitä tälle vuotta.

1970–luvun jälkeen astui 9-vuotinen peruskoulu voimaan, mikä on kaikille yhteinen. Sen jälkeen voi hakeutua töihin, ammattikouluun tai lukioon ja sieltä kolmannen asteen kouluun eli yliopistoon tai ammattikorkeakouluun. (Sahlberg 2015, 40.) Nykyinen koulutusjärjestelmä uudistui viimeksi 2021 elokuussa ja astui voimaan oppivelvollisuuslaki 18-vuotiaaksi asti. Tämä käytännössä tarkoittaa, että ammattikoulu ja lukio muuttuvat myös pakolliseksi, ja ne ovat maksuttomat samalla tavoin kuin peruskoulu. (OKM 2021) Tällä halutaan pyrkiä siihen, että koulutus tarjoaisi jokaiselle riittävästi mahdollisuuksia ja välineitä rakentaa hyvään elämää. Riittävä ja monipuolinen koulutus pyrkii myös vähentämään pudokkaita, jotka eivät päädy jatko-opintoihin eivätkä työelämään peruskoulun jälkeen.

Koulutuksesta on leikattu valtion rahoitusta ja moni kunta kamppaileekin talousvaikeuksissa koulutuksen järjestämisessä. Pieniä kouluja lakkautetaan ja koulutus keskitetään isoihin laitoksiin, jotka ovat taloudellisesti kannattavampia. Tähän yhdistettynä trendi siitä, että nuorten kiinnostus kouluoppimista kohtaan vähenee, koska he oppivat koulun ulkopuolella sen, minkä kokevat itselleen merkityksellisenä, ja pidennetty oppivelvollisuus, on ehkä merkki siitä, että koulu kaipaa jotain uudistusta ja uutta intohimoa. (Sahlberg 2015, 261). Ehkä suuret koulutlaitokset, valtavien oppilaslaumojen paimennus ja "en tunne oikein ketään opettajaa enkä oppilasta" - tilanteet ovat yhtälailla opettajille kuin oppilaille masentava ympäristö oppia, olla utelias ja rohkea.

Tarvitseeko koulutus lisää rahoitusta? Digiosaamista ja teknologiaa? Vai paremmat sisäilmat opetustiloihin? Ehkä tarvitsee mutta mielestäni Sahlberg (2015) mainitsee tärkeimmän seikan: emotionaalisen energian. (Sahlberg 2015, 258) Aiemmin suomalaista koulutusunelmaa ajoi sodan jälkeinen uudelleen rakentamisen vimma ja kantavana ajatuksen oli tarjota hyvä julkinen koulutus jokaiselle suomalaiselle. Nyt 2020-luvulla olisi tarve jollekkin samankaltaiselle vimmalle, energialle, joka kumpuaa vahvoista tunteista, ja jotka ajaisivat koulun masentuneesta puurtamisesta aidoksi uteliaisuudeksi ja haluksi olla merkittävä. Samaa vimmaa myös itse kaipaisin opettajaksi kasvuun ja opintoihin. Mistä sen ammentaisi ja ottaisi voimavaraksi edistää koulua kohti samaa intohimoa ja päämäärää?

Voihan tietysti olla niin, että itse olen vain eksysissä omien intohimojen etsinnässä ja opetusala on minulle väärä. Tai sitten olen pandemiavuosien ja uusimman Eurooppaa ravistelevan kriisin, Venäjän ja Ukrainan välisen sodan, takia matalalennolla ja kärsin näköalattomuudesta. Masennuslääkkeet voivat olla oireen mukaista hoitoa niin koulutukselle kuin minulle, mutta taustalla olevat kriisit (päämäärättömyys, yhteisten tavoitteiden puute, pelot, itsekeskeisyys tai yksinäisyys) kuitenkin pitäisi myös käsitellä.

Muutokset, kehitys ja oppiminen vaativat vahvoja tunteita. Mikä niitä herättää ja mikä voisi olla suomalaisen koulun tärkein yhteinen päämäärä nyt? Sahlberg (2015) ehdottaa, että "koulun tehtävänä on auttaa jokaista löytämään koulussa oma intohimonsa ja sen myötä lahjakkuutensa". (Sahlberg 2015, 259). Itse kallistun yhteisöllisempään linjaukseen koulun osalta. Voihan olla mahdollista, että osa ihmisistä tarvitsee ainoastaan oman intohimon ja lahjakkuuden tunteakseen olevan merkityksellinen ja se riittää ajamaan elämässä eteenpäin, mutta itse energisoidun vielä paremmin yhteisistä tärkeistä päämääristä, yhdessä tekemisestä ja aidoista sosiaalisista hetkistä ja yhteenkuuluvuuden tunteesta. En pysty itse arvostamaan yksin riittävästi olemassaoloani ja tekojani. Haluan saada tunnustusta ja kokea olevani jollekulle toiselle myös merkityksellinen.