Opettajan eettinen osaaminen

Opettajan pitää pitää huolta, välittää, luoda turvaa ja tarjota hyväksyntää jokaiselle oppilaalle. Jokainen haluaa tulla kohdatuksi ja kuulluksi. 
Tavoite on ohjata kohti hyvää, hyvän elämän työkaluja, tietoa, taitoja ja ymmärrystä.
Teorian tasolla opettajan pitää pystyä pohtimaan eettisiä periaatteita, jotka ohjaavat omaa työtä ja elämää. Esimerkkinä vaikkapa tieteellinen tai naturalistinen elämänkatsomus ja millaiseen moraaliseen toimintaan se ohjaa. Tai opettajana voi olla kristillisyys tai jokin muu uskonto taustalla, joka ohjaa toimintaa. Itse olen lapsena saanut kristillisen kasvatuksen, mutta myöhemmin aikuisena olen muuttunut enemmän pragmaattisemmaksi ja tieteellinen tieto ohjaa enemmän toimintaani kuin uskomukset / uskonto. Ajattelen, että hyvän kasvun päämärä on tasapaino yksilöllisen hyvän ja yhteisöllisen hyvän välillä. Ongelma on se, kumpi on milloinkin etusijalla. Opettajana ajattelen, että esimerkiksi arvioinnissa haluan valita oppilaan edun mukaisesti mikäli suinkin mahdollista. Atjonen (2007) kuvaakin kirjassaan Hyvä, paha arviointi, millaista vallankäyttöä arviointi on. Hänen mukaan opettaja käyttää aina valtaa suhteessa lapsiin ja tämän takia opettajalla on vastuu arvioida kriittisesti miten ja mitä arvioidaan. Arvioinnin pyrkimys on kohti oppijan omaa autonomiaa ja omaa arvostelykykyä omasta osaamisestaan ja arviointiin liittyy arviointiperusteet: millaiset arvot kriteerien takana on? Miksi tämä asia on tärkeää oppia? Koulussa opettaessani nojauduin pitkälti kirjoihin, koska luotin arviointikykyyni siinä, että kirjassa mainitut asiat ovat tärkeää tulevaisuuden kannalta (kuten oma hyvinvointi ja kyky vaikuttaa itse omaan elämään). 
On tietysti mahdollista, että itsekkäät valinnat myös menevät oppilaiden edelle joillakin arjen toiminnan tasolla. Valitsen opettajana, milloin on toiminnalista työtä, milloin hiljaista itsenäistä työskentelyä. Voi olla, että oppilaat voivat tähän vaikuttaa ja annankin heidän päättää, mutta joskus saatan valita oman jaksamisen kannalta, kumpi parempi.
Arvioinnissa on huolenpidon rooli nähtävillä Atjosen mukaan. Se auttaa eteenpäin, selviytymään, motivoitumaan ja innostumaan. Opettajana pyrkimys on tasapainottaa muiden ja itsensä auttaminen työssään. Shwandtin (1997) mukaan moraalisesti sitoutuneet ihmiset kantavat huolta olosuhdetekijöiden merkityksestä yksilölle ja yhteisölle, pitää eettis-moraalisia kysymyksiä esillä ja pitää julkista kriittistä keskustelua yllä asioiden parantamiseksi. Näiden ohjeiden avulla myös omaa opettajuuttani pohdin sillä tavoin, että itsestä huolehtiminen on myös oppilaiden ja työyhteisön etu, koska silloin minulla on voimavaroja edistää, auttaa ja parantaa asioita tarpeen tullen. Opettajana arvion myös jatkuvasti itse omaa opetusta, omia arviointikäytäntöjä (mittaako arviointi sitä, mitä opetustilanteissa on yhdessä harjoiteltu ja asetettu oppimisen tavoitteiksi), ja sitä, onko arviointi monipuolinen ja oikeudenmukainen kaikille.
Onko arvioitavalla riittävästi mahdollisuuksia näyttää osaamistaan eri tavoilla. Koulussa tulee vastaan tilanteita, joissa pitää tehdä nopeita ratkaisuja. Niiden pitäisi olla mahdollisimman reiluja ja perusteltuja, ja siksi niihin kannattaa palata joskus ajan kanssa ja reflektoida, onko muita parempia tapoja hoitaa vastaava tilanne ja käydä keskustelua kollegoiden kanssa aiheesta. 

Pohdin usein oman elämän tarkoitusta ja päämääriä itseni kannalta ja yhteisöntasolta. Mitä minä haluan ja onko se linjassa sen kanssa, mitä muut haluavat? Entä kumpi on tärkeämpää. 
Elinikäinen oppiminen on myös minulla opettajana ohjenuora. Opin lapsilta, opin kollegoilta tai opin lukemalla lisää.

Koulussa tulee vastaan pahaa: väkivaltaa, kiusaamista, huonoa käytöstä, epäreiluutta. Niihin puuttuminen ja ohjaaminen hyvään. Pahaa voi tapahtua niin opettajien kuin myös oppilaiden keskuudessa. Silmien sulkeminen tai puuttumatta jättäminen ehkä toiseksi huonoin vaihtoehto. Pohdinta, miten puuttua ja miten kielentää asia että asia tulee ymmärretyksi? Tärkeintä olisi ymmärtää syitä ja seurauksia. Hyvä ja paha on yleensä suhteessa johonkin eli sosiaalista toimintaa: vrt. koskemattomuus, itsemäärämisoikeus, tasa-arvo jne.

Koululla:
Pyrin kohtaamaan jokaisen oppilaan (tervehdys, kuulumisten kysely, hyväksynnän osoitus) henkilökohtaisesti.
Perustelen jakso- ja tuntisuunnitelmat OPS:n tavoitteiden mukaan ja kerron oppilaille tavoitteet ja miten arvioin tavoitteiden mukaan heidän työskentelyä.
Tarjoan monipuolisia tapoja osoittaa osaamistaan eli erilaisia työtapoja (yksilö-, pari-, ryhmätyö tai kirjoittaminen, suullinen osaaminen, visuaalinen, auditiivinen jne.).
Tämän kautta myös harjoitan monipuolista arviointia.
Esim. tuntityöskentely, kotiläksyt, koe, tuntiaktiivisuus suullisesti, kuunteleminen, erilaisten työtapojen tarjonta, ryhmätyötaidot, yksilötaidot, kirjoittaminen, kuvaaminen, suullinen vastaus.
Pyrin eriyttämään tekemällä materiaalit sellaisiksi, että ohjeet ovat näkyvillä taululla koko ajan, kerron ohjeet suullisesti, käyn auttamassa henkilökohtaisesti tai annan pienemmille ryhmille ohjeita (esim. musiikin tunti ja soittamisen ohjeistukset tai yllin slide show, jossa näkyy toimintaohjeita)
Kuuntelen oppilaiden ajatuksia ja pyrin tarttumaan niihin mahdollisuuksien mukaan (mikä olisi mielestäsi paras tapa kerrata kokeeseen) tai annan muutamia vaihtoehtoja (pelataanko lautapelejä vai mennäänkö kirjastoon).
Pyrin miettimään ja ratkomaan, miten saisin aktivoitua passiiviset oppilaat tai kontaktin muuten vetäytyvään oppilaaseen, jotta voisin ylipäätään arvioida. 
Arviointi on hyvin vaikeata toisinaan, koska joskus voi olla todellisia rajoitteita osallistua esim. kivut, vaikeudet keskittyä (adhd diag.), joskus oppilas voi hyötykäyttää eli vedota aina rajoitteeseen. Miten nähdä tällaisten läpi?
Pyrin olemaan kiltti kaikille.
Auktoriteettina tai "kurin pidossa" jos joudun korottamaan ääntä, perustelen miksi (esim. Nyt olen kolme kertaa muistuttanut , että nyt on hiljainen työskentely. Jotta kaikki saavat mahdollisuuden keskittyä, siirry tuonne istumaan.)
Auktoriteetti on oltava, jotta ryhmän toiminta on tavoitteellista ja ohjautuu oikeisiin juttuihin koulussa. Ainakin vitosten kanssa tein huomion, että toiminta ohjautuu helposti kilpaileviin toimintoihin kuten kaverin kanssa jutusteluun mitä vapaa-ajalla tapahtunut, vähän kiusoitellaan vieruskaveria, jne.
Mielestäni auktoriteetti ehkä eniten murtuu opettajan epäjohdonmukaisuuksien kautta tai epäreiluudesta.
Luottamus ja auktoriteetti kasvaa rinnakkain - toiveiden kuuntelu, huomiointi, ystävällisyys, kuunteleminen ja tukeminen - on ehkä paremmin varaa vaatia ja velvoittaa tiukasti tarvittaessa, jos on hyvä luottamussuhde.

Tieteellinen osaaminen

Perustelen toimintaani eniten sosio-konstruktiivisen oppimiskäsityksen kautta eli tieto rakentuu edellisen päälle ja korjaa vanhaa. Tämä käsitys painottaa tiedon rakentumisen lisäksi vuorovaikutuksta ja yhteistoimintaa oppimisen perustana. Tavoitteena on oppia itsestään, miten oppii parhaiten ja auttaa ajan kanssa kanssa lapsia ohjaamaan ja arvioimaan itse omaa toimintaansa. Tässä auttaa myös itsearvioinnin ja vertaisarvionnin harjoittelu sekä erilaiset ryhmä- ja parityöt. (mm. Lehtinen, Vauras, Lerkkanen: Kasvatuspsykologia)

Opettajan työssä myös Vygotskin lähikehityksen vyöhyke on tarpeellinen teoria, joka auttaa ohjaamaan lasta alkeellisten taitojen tai vasta muodostumassa olevien taitojen ääreltä kohti kehittyneempiä taitoja. Opettajana tärkeää on tukea ja auttaa lasta onnistumaan hänelle vaikeista tehtävissä alkuun yhdessä, jotta jatkossa hän uskaltautuu kohti itsenäistä yrittämistä. (Lonka: Oivaltava oppiminen)

Myös Ryan & Decin itsemäärämisteoria on usein mielessäni opetustyössä. Opettajana minun tulisi huomioida lapsen motivaatio, hyvinvointi ja psykologiset perustarpeet. Perusajatus on se, että lapsi on aktiivinen toimija, joka pyrkii toteuttamaan itseään ja valitsemiaan päämääriä. Psykologiset perustarpeet ovat autonomia eli omaehtoisuus, kompetenssi eli tuntea itsensä kyvykkääksi (onnistumisen kokemukset) ja yhteisöllisyys eli tarvetta tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi sekä tuntea kuuluvansa johonkin. Näiden tarpeiden täyttyessä koulussa voisi oppiminen mahdollistua motivaation kautta.

Nämä teoriat yhdistäen, opettajana rakennan ja mahdollistan ympäristön, missä oppilas kiinnittyy ryhmään, saa onnistumisen kokemuksia (tunne kyvykkyydestä ja lähikehityksen vyöhyke), saa lisääntyvästi vapautta valita, päättää ja arvioida, jotta hänestä kasvaa aktiivinen toimija ja omaa arvostelukykyä itseään ja ympäristöään kohtaan. Arkityössä tätä voisi kuvata niin, että jokaisella olisi kavereita koulussa, jokaisella olisi ymmärrys omista vahvuuksista ja saisi onnistumisen kokemuksia erilaisissa tehtävissä (sopivan tasoisia tehtäviä), jokaisella olisi mahdollisuus harjoitella itse-ja vertaisarviointia sekä saada rakentavaa palautetta opettajilta. 

Olen myös lukenut J.Dewey kasvatusteoriaa ja hänellä on hyvin pragmaattinen ihmiskäsitys. Ihminen oppii parhaiten kokemusten kautta mielekkäässä toiminnassa yhteistyössä toisten ihmisten kanssa. Lisäksi miellän itselleni yhtäaikaa aika (modernin?) naturalistisen ihmiskäsityksen (ihminen on osa luontoa siinä missä muutkin eliöt ja kasvit) sekä holistisen ihmiskuvan - ihminen on olemassa kehollisena, tilanteisena, tajuntaisena kokonaisuutena, ja kokonaisuus (ihminen) on enemmän kuin osien (keho, tilanne, tajunta) summa. (https://disco.teak.fi/anttila/holistinen-ihmiskasitys/) Ihmiskäsitys ja ihmiskuva on niin moniuloitteinen ja joskus omia käsityksiä joutuu korjaamaan, pohtimaan kokonaan uusiksi ja kyseenalaistamaan. Lähtökohtaisesti usein ajattelen ihmisten olevan hyviä ja pahuus on jotain suhteessa hyvään ja suhteessa tosiiin ihmisiin. Paha voi syntyä siitä, ettei ole itse kokenut hyvää tai on kokenut itsekin vain pahaa, tai ihminen on vailla jotain ominaisuutta (empatia?), joka synnyttää hyvän kokemuksen.

Tiedonkäsitykseni on osiltaan myös pragmaattinen ja empiristinen ja seuraa Deweytä tässä: tieto on käytäntöjä tai käytännöllisiä seurauksia. Olen myös tutustunut Wittgensteinin kielifilosofiaan: kieli on maailmani rajat ja se mistä ei voi puhua tulee vaieta. En väitä ymmärtäväni vielä täysin Wittgensteinia ja haluan ymmärtää lisää, mutta kielen ollessa ajattelun lähtökohta on erittäin mielenkiintoista ja vahvistaa ajatusta siitä, että kieli oikeastaan rakentaa kaiken meidän ympärille: kulttuurin, normit, arvot, yhteisön.

En osaa aina yhdistellä käsityksiäni opetukseeni ja ammattiini suoraan mutta luultavasti usein opettajaroolissa turvaudun naturalistiseen, biologiseen ja evoluutioteoriaan pohjautuvaan tietoon (mm. tutkimusyhteisöissä luotuun tietoon - kuten tietokirjat, oppikirjat, koulukirjat). Tiedon arviointi on mielestäni vaikeaa ja tässä pyrinkin jatkuvaan kriittiseen arviointiin ja tutustumaan erilaisiin näkökulmiin. Eniten luotan kuitenkin ja haluaisin myös perustaa toimintani kasvattajana tiedeyhteisön tietoon ja pyrkiä välttämään dogmaattisuutta eli pitämään jotain asioita ehdottomina tosiasioina ilman sen kummempaa todistusta.


Yhteiskunnallinen osaaminen

Viime aikoina pohdintaa herätti artikkeli opettajan itsekkäästä ajattelusta: yhteiskunnan näkökulmasta opettaja ei olepelkästään ammatti muiden ammattien joukossa vaan jollain tapaa suurempi yhteiskunnallinen toimija, jolla ei voi olla itsekkäitä elämän päämääriä? Milloin tällainen käsitys opettajuudesta on syntynyt? Miksi opettajaa kohtaan olisi enemmän yhteiskunnallisia vaateita kuin muita ammatteja (lääkärit, juristit, sairaanhoitajat, myyjät, lentäjät, bussikuskit?) kohtaan ja niissä toimiva yksilöitä kohtaan? Kaikki ammatit ja yksilöt ovat osa yhteiskuntaa ja näin ovat yhteiskunnallisia toimijoita. Luonnollisesti opettajalla on valtaa suhteessa lapsiin, valtaa vaikuttaa kasvaviin nuoriin mutta opettajan rinnalla on lukemattomia muita kilpailevia vaikuttajia. Lapionojan (2006) artikkeli puhuukin opettajuudesta semiprofessiona, joka tarkoittaa sitä, että itse ei lopulta päätetä ammatin keskeisiä seikkoja yksin vaan tavoitteet ja opetusmenetelmiäkin on määritelty ulkopuolelta kuten OPS, hallintolaki ja koulunkulttuuri. Vaikka opettajalla on autonomiaa niin ei se ole loputon ole vaan opettajaa ohjaavat kasvatukseen liittyvät velvoitteet. Kasvatuksella ja etiikalla on läheinen yhteys poliittiseen toimintaan. Kasvatus nähdään keinona Lapinojan mukaan rakentaa parempaa yhteiskuntaa ja molemmilla, kasvatuksella ja politiikalla, on sama tavoite hyvän elämän saavuttamisessa. Näen itse itseni myös siis kasvattajana ja opettajana yhteiskunnallisena vaikuttaja mutta en ole yksin tässä roolissa, vaan osa suurempaa yhteisöä.


Opettaja on tietysti yhteiskunnallinen vaikuttaja: lapset ovat tulevaisuus, opettajat vaikuttavat lasten kasvatuksen ja oppimisen päämääriin. Myös muut aikuiset, vanhemmat, kylä tai kaupunki kasvattaa lasta.
Opettaja on yksi muiden joukossa ja opettajan roolissa on useita koulutusellisia ja kasvatuksellisia päämääriä. Nämä päämäärät voivat kilpailla kodin, oman (ala) kulttuurin tai kylän kanssa, some /älypuhelin, pelit jne. voivat myös kilpailla koulussa lukemisen, laskemisen ja kotitehtävien teon kanssa. Koulussa joskus oppilaat tunneilla kysyvät, mihin tarvitsen oikein tätä taitoa tai tietoa? Niin, miksi juuri tämä on tärkeää tietoa ja on valikoitunut aiheeksi tunnille. Ehkä välillä lasten vaikea nähdä informaatiosta se oman elämän kannalta oleellisimmat? Peruskoulun perustaidot kuitenkin kaikille tärkeitä sujuvassa arjessa.

Koulu on osa suurempaa yhteiskunnallista merkityshorisonttia: olemassaolo näkyy mm. kaupallisuutena, tuotteistamisena, materiaalisena pääomana, individualisimin ja sosialisaation intressiristiriidoissa. Nyky lapset ovat kasvaneet digimaailmaan, jossa informaatiota on saatavilla paljon ja jatkuvasti. Ärsykkeitä tulee kaikkialta. Digitaalisaation tuomat aikasyöpöt ovat osa aikuisten hankalaa elämää, joten samalla ne ovat lasten elämää. Ekososiaalinen sivistys on kirjattu OPS:n tavoitteisiin ja se on ikäänkuin vastavoima ekologisesti kestämättömille elämäntavoillemme. (Ylikulutus, tuottavuuden maksimointi, markkinaohjaus, epäeettisyys.) Hedonistinen halu ja ylikulutus ohjaavat elämäämme ja mm. Värri pohtii, miten tällainen rakenne voidaan purkaa ja löytää viisaampi suhde luontoon ja kasvatukseen. (Värri: Kasvatus ekokriisin aikakaudella)
Kuuntelen myös usein Futucastia jossa pohditaan ajankohtaisia aiheita ja arvaillaan tulevaisuutta. Yhdessä jaksossa sosiologi Anna Rotchild yhdessä castin toimittajien kanssa pohti sosiaalisen median vaikutuksia tulevaisuudessa. Millaisia vuorovaikuttajia ja sosiaalisia olentoja olemme sadan vuoden päästä? Millaista dynamiikkaa ja lainalaisuuksia niissä mahdollisesti on? Ovatko ihmissuhteet samantyyppisiä ja mikä ero on toimia vuorovaikutuksessa somessa versus sama todellinen tila. Samoihin aikoihin myös A-studio pohti, onko älypuhelimet tarpeen lapsille ja millaisiksi ihmisiksi lapset kasvavat ja oppivat? Monet pelit ja sosiaalinen media ruokkii lyhytjänteisyyttä, tiivistelmiä ja nopeita palkkioita. Miten käy pitkäjänteisyydelle tai monimutkaisien asioiden ymmärtämisen? Elämässä ja maailmassa moni seikka kuten oppiminen vaatii pitkäjänteisyyttä ja monimutkaiset kokonaisuudet kärsivällisyyttä. Tiedon arviointi on hankalaa ja pitää olla ihmisiä, jotka voivat tutkia asioita. 

Kouluissa varmasti tulevaisuudessa tullaan pohtimaan vielä näitä asioita lisää ja opettajana ajattelin tällä hetkellä, että teknologiat, jotka alkuun kehittyivät auttamaan ihmistä, olemaan renkejä erilaisissa töissä, onkin joissian kohdissa ottanut isännän paikan. Laitteet ja algoritmit ohjaavat monien elämää ja itse asiassa taho, joka saa näiden kautta tietoa ja valtaa, ei välttämättä käytä sitä eettisesti kestävällä tavalla. Tärkeää siis olisi pitää yllä kriittistä keskustelua hyvästä ja huonosta, mitä teknologia, sosiaalinen media ja algoritmit tuovat meille. Voisi olla perustelua, että alaikäisten ei pitäisi käyttää älypuhelinta itsekseen koska myös vanhemilla on vaikeuksia ymmärtää, millaista tietoa voi jakaa, mitä evästeitä kannattaa hyväksyä ja näin edelleen. Toisaalta on totta, että monet arjen asiat ovat helpottuneet teknologian ansiosta. Rahaliikenne, viestintä ja kalenteri ovat jokaisen älypuhelimen näytöllä ja voit hoitaa arjen askareita todella sujuvasti sen kautta. Samaan aikaan kuitenkin ajattelen, että aika ajoin roikun aivan turhaan puhelimella ja olen vain onnellinen, jos unohdan puhelimen laturiin ja lähden haahuilemaan ulos ilman sitä. 

Kysymyksiä ja keskusteluja kirjallisuudesta

Pohdimme alkuun kysymyksiä "onko opettajan asiantuntijuuden kehitys ainoastaan omalla vastuulla?" ja "millä tavalla uusin tutkimustieto jalkautuisi käytännön opetustyöhön parhaiten?" 

Aihe oli vaikea. Opettajalla on itsellään vastuu kehittää omaa opettajuuttaan, asiantuntijuuttaan työssään mutta toisaalta sitä voi vaikeuttaa muut ulkoiset tekijät kuten ajan järjestyminen sille (työajan ja vapaa-ajan rajanveto tai muuten kiireiset työpäivät opetuksen organisoinnissa ja suunnittelussa). Myös kasvatustieteiden luonne on eri tyyppinen kuin vaikkapa luonnontieteiden tai teknologian kehitys lääketieteessä, joten uusimman tiedon tai tutkimuksen käyttöönotto ei ole samalla tavalla suoraviivaista toimintaa. Kokemukset ja yksilölliset erot ovat niin suuria - opettajalla on vapaus toteuttaa opetusta omalla tavallaan ja taustalla on suhteellisen väljä OPS.

Olimme kuitenkin yhtä mieltä siitä, että kasvatustieteiden ja yliopiston tulisi olla lähempänä kaikkia peruskouluja - ei ainoastaan Normaalikoulua, jossa opetusharjoittelut pidetään ja joka on kirjattu yhteistyökouluksi. Tiiviimpi yhteydenpito ajankohtaisesta tutkimustiedosta, koulun vaikeuksista ja vahvuuksista, saisivat vuoropuhelua laajemmalta alueelta. Tutkijat ja opettajat olisivat lähempänä toisiaan ja tällainen etäisyys teorian ja käytännön välissä kapenisi. Pohdimme myös, että vesopäivät voisivat olla yksi yritys hyödyntää tutkimustiedon jalkauttamista kouluihin. Päivät voisivat sisältää tiedon purkua ja käytännön sovelluksien pohdintaa. Lisäksi varmaan tulisi luoda jokin instanssi koulun ja yliopiston välimaaston, missä tutkijat määrittelisivät tutkimusten perusteella toimivat opetusmetodit ja esittelee parhaat työkalut kouluille. Tämä vaatii tietysti opettajilta kokeilumieltä, uteliaisuutta ja kasvun asennetta omaa asiantuntijuutta kohtaan. Mahdollisesti myös epämukavuusalueille menoa. Pohdimme, että asenne on varmasti yksi tärkein asia, johon tulisi vaikuttaa. Jokaisen opettajan tulisi olla kiinnostunut itsensä kehityksestä, osata ja jaksaa reflektoida (vs. kyynisyys, leipääntyminen) omaa työtään.

Lisäksi mietimme, että myös tärkeät alan julkaisut kuten Opettaja-lehti, voisi olla ilmainen ja saatavilla jokaiselle opelle myös OAJ:n ulkopuolella, jotta ajankohtaiset asiat kouluissa ja tärkeät tutkimustiedot olisivat jokaisen saatavilla.

Meidän ryhmässä herätti myös keskustelua, voidaanko opettajat pakottaa osallistumaan messuille, tapahtumiin, työtehtäviin, joihin oma kehitys linkittyy? 
Tietystikään ketään ei voi pakottaa varsinaisesti mutta mikäli on hakenut virkaa/työpaikkaa, jossa on määritelty jollain tavalla työtehtävät tai mahdolliset lisätyöt, on ne tehtävät. Esim. mikäli koulu olisi linjannut, että messutapahtumiin osallistutaan, on se osa työtä. Tietysti keskustelu ja rajanveto siitä, mitkä yhden ihmisen resurssit ovat, on tärkeää pitää yllä, jotta kuormitusta ei ole liikaa. Yliväsyneenä opettaja ei jaksa tehdä opetustyötä ja väsymys heijastuu myös oppilaisiin. On toisin sanoen eettisesti perusteltua huolehtia omasta jaksamisesta, jotta muutkin voivat ympärillä hyvin.

Keskustelimmme myös miksi inkluusio koetaan raskaana? Tästä emme ehtineet niin pitkälle mennä, mutta totesimme kuitenkin yhteisesti, että inkluusio ei ole mikään vaihtoehto vaan kirjattu oikeudeksi jokaiselle jo kauan sitten. Mikäli kuitenkin koulut toteuttavat tätä jokaisen oikeutta ikään kuin säästötoimenpiteenä, tulee se ongelmalliseksi. Kouluissa pitää olla riittävät resurssit tähän ja leikkaaminen tekee hallaa opetuksen toteutukselle. 
Lisäksi keskustelimme koulun arjesta ja sen toimivuudesta. Mm. materiaalien jako on yksi asia, jolla voi helpottaa omaa ja työkaverin taakkaa. Niiden rakentaminen tietyissä aineissa vie aikaa joten on enemmän kuin viisasta hyödyntää olemassa olevia materiaaleja eikä "omia" niitä. Lisäksi yhteisopetus, tiimitoiminta ja toimivien ryhmien rakentaminen on osa toimivaa inklusiivista koulukulttuuria. Pohdimme myös, että OKL:n opiskelijoille voisi tarjota enemmän erkkaopintoja, jotta sen kautta luokanopettaja saa välineitä eriyttämiseen ja omaan opettajuuteen. Lisäksi luokassa tulee olla riittävästi aikuisia suhteessa lapsimäärään ja sen tarpeisiin. Mikäli luokassa on paljon tehostettua ja erityistä tarvetta, on yhden opettajan mahdotonta organisoida joukkomuotoista opetusta, jossa yksilölliset erot ja tarpeet ovat suuria.

Kolmas asia, josta ehdimme keskustella vähän oli kielitietoisuus ja sen hyödyntäminen. Tärkeintä on, että opettaja itse ymmärtää kielen roolin ja oma toimintansa kielellisenä toimijana. Kieli yhdistää yksilöt sosiaaliseen maailmaan ja mahdollistaa merkitysten ymmärtämisen. Kieli on kognitiivinen ilmiö ja vaikuttaa siihen miten yksilöt ajattelevat, ymmärtävät, tulkitsevat ja vuorovaikuttavat ympäröivän maailman kanssa (Moate 2017). Tähän liittyen keskustelimme arvioinnin dialogisesta toteutuksesta ja siitä, että oppilas olisi aktiivinen osa arviointia. Tavoitteena arvioinnissa ei ole luokitella lasta tai asettaa ihmisiä arvojärjestykseen, vaan auttaa lasta kehittymään arvioimaan itse omaa osaamistaan, vahvuuksiaan ja heikkouksiaan, sekä mahdollisesti arvioimaan tulevaisuudessa muita tai muuta asiaa ympärillään.

Lopuksi ehdimme hetken vielä jutella koulusta tällaisena yhteiskunnallisena loputtomien toiveiden kaivoina. Mikä on koulun ydintyötä? Pitääkö koulussa opettaa sijoittamisesta tai koodamista?
Vai edelleen keskittyä enemmän perusasioihin kuten matematiikkaan ja kirjoitus- ja lukutaitoon? Vanhemmilla voi olla paljon mielipiteitä siitä, millainen on hyvä koulu ja mitä koulussa tulisi tehdä. Mielestämme ajattelun perusasiat pitää hallita, jotta tällainen korkeamman tason osaaminen kuten koodaus (ohjelmoillinen ajattelu) tai sijoitus (markkinastrategiat ym.) onnistuu ja näitä varten on sitten muitakin koulutuksen osa-alueita kuin peruskoulu. Peruskoulu on se paikka, jossa harjoitellaan ja opitaan ajattelemaan (toivon mukaan ainakin), arvioimaan, perustelemaan, toimimaan. Edelleen vanha kunnon matematiikka, lukeminen, kirjoittaminen, taide ja liikunta ovat keskiössä.

Harkkaopen kanssa juttelua

Musiikin tunteja reflektoidessa erityisesti sanat suunnittelu, organisointi ja opetusteknologia ponnahtivat listalta. Musiikin opetuksessa on paljon teknologiaa ja sen hallitseminen helpottaa valtavasti omaa sujuvaa sukkulointia tunnilla. Niihin tutustuminen ja käytön harjoittelu ovat todella tärkeitä rutiinijuttuja, jotta niistä tulee toimivia apuvälineitä, renkejä, eivätkä ne muutu hidasteiksi ja vaikeuta omaa työtä. Lisäksi tunneilla siirtymien ja tunnin rakenteen organisointi on tärkeää huomioida, koska luokassa on paljon liikkuvia ja meteliä aiheuttavia elementtejä. Lisäksi luokka ei myöskään ole kenenkään oppilaan oma kotiluokka, joten siellä toimiminen vaatii selkeät ohjeet. Toisin sanoen suunnittelu etukäteen on tärkeää, jotta perusasiat saa toimimaan. Ohjeet pitää olla näkyvillä jatkavasti, paikat ja soittimet tiedossa, aikataulutus, sekä äänimerkki tai signaali siitä, koska pitää kuunnella opettajaa hyvin selkeä. Tarvittaessa erityisherkille voi tarjota kuulosuojia. Lisäksi kannattaa suunnitella vaihtelevia oppitunteja, missä aina ei ole esim. yhteissoittoa ,vaan vaikkapa iPadilla soittoa kuulokkeiden kanssa, jotta kokonaismelutaso pysyy alempana. 

Luokanopettajan kanssa keskustelimme paljon luokan arjesta, haasteista ja iloista. Luokassa näkyy elämän koko kirjo ja se on hyvä asia, vaikka joskus herättää huolta. Pohdimme paljon sitä, miten saisi aktivoitua passiiviset, jotta olisi jotain kättä pidempää, jolla arvioida ja auttaa. Selvästi oli huomattavissa, että osa oppilaista heti herättää huolta, että miten tulee pärjäämään jatkossa ja sitten puhuimme niistä, jotka jotenkin jäävät huomiotta ja helposti varjoon. Miten he pärjäävät. Koulussa on tärkeintä, että kohtaa lapset ja pyrkii jokaiselle osoittamaan, että juuri hän tärkeä. Itse olin iloinen, että opetin monia eri aineita, jotta näin oppilaita erilaisissa tilanteissa. 

Keskustelimme myös vanhempien kanssa viestinnästä. Ei välttämättä kannata vastata viestiin, jos on jokin tunnereaktio päällä, jotta asiallisuus säilyy. Wilma ei aina ehkä ole paras mutta kuitenkin kätevä tapa viestiä. 

Itse asetin harkan tavoitteeksi elää todeksi koulun arkea ja opettajan ammattia ja pääsin siihen hyvin. Pääsin suunnittelemaan, opettamaan ja näkemään, että koululla on oppituntien lisäksi oppilaiden ohjelmaa (oppilaiden päivä) ja erilaisia teemoja tai vierailijoita, jotka vaikuttavat päiviin. Joskus omat suunnittelmat menee uusiksi mutta ei se haittaa. Koulussa tulee vastaa odottamattomia asioita, joissa toimintaan tilanteen mukaan parhaalla tavalla tai mennään jonkin säännön tai ohjeen mukaan. Koulussa on riitoja oppilaiden välillä ja ryhmädynamiikka voi joskus toimia ja joskus olla toimimatta. Vanhemmat ovat erilaisia ja viestivät asioista eri tavoin. Koulun ja kodin yhteistyö jäi hieman vähemmälle huomiolle, mutta sain kuitenkin käsityksen, miten sitä voi pitää yllä ja miten se näkyy koulun arjessa. 

Tynjälän (2004) mukaan asiantuntijuus kehittyy tiedosta, toiminnasta ja uuden tiedon luomisesta ja soveltamisesta. Opettajana ajattelen, että olen vielä keskenräinen kasvattaja ja opettaja. Minulla on tietoa mutta sitä myös vielä puuttuu, erityisesti tällainen sisältötieto, jossa yhdistyy oma tieto ja käytännöntieto - tavat opettaa asia oppilaille, tieto siitä missä kohdassa oppiminen on vaikeaa ja ajattelua haastetaan. Olen ollut osa toimintaa kouluarjessa ja lasten mukana leikeissä ja tunneilla, ja olenkin aina mieltänyt itseni "tekemällä oppii" tyypiksi. Tätä kuitenkin tarvitsen silti lisää, sillä harjoittelut ja lyhyet jaksot koulussa eivät vielä kehitä tarpeeksi pitkällä jänteellä omaa ymmärrystä ja asiantuntijuutta. Sisältötieto rakentuu kokemuksen ja pidemmän arvioinnin kautta. Olen myös opinnoissani päässyt osaksi tutkimushanketta, josta saan myös aineiston pro gradu -tutkielmaani. Näin olen päässyt myös osaksi tiedon luontia mutta siinä olen silti vielä alkuvaiheessa. Mitä sovelluksia tämä uusi tietoa tuottaa? Tiedämme, että tietyt seikat ennakoivat oppimisvaikeuksia ja toiset menestymistä oppimisessa mutta mitä se kouluissa ja kodeissa konkreettisesti tarkoittaa. Siksi tietoa pitää kerätä lisää, jotta niistä voisi tehdä jotain luotettavia tai hyvin perusteltuja päätelmiä. Olen ajattelut, että hyvä opettaja on sellainen, joka osaa selittää asiat ymmärrettävästi, hallitsee useamman strategian ja on kiinnostunut oppilaistaan. Mielestäni olen erittäin sekava välillä ohjeissani ja pyrin jatkuvasti kehittymään selkeässä ilmaisussa. Vaikeus on myös siinä, että mitä enemmän tietää, sitä monimutkaisemmilta kokonaisuudet näyttävät. Tällöin tieto pitää jäsennellä ajattelutasoa vastaavalle tasolle - mikä on liian vaikeaa kieltä, mikä kuitenkin ymmärrettävää. Haluan käyttää oikeita termejä ja käsitteitä, jotka vastaavat tutkittua tietoa ja pyrin kertomaan niistä konkreettisia esimerkkejä, jolloin käsite tai ainakin sen sisältö, jättäisi jäljen mieleen.

Jatkossa haluan kerätä lisää kokemusta koulukulttuurista ja opetustyöstä, jotta voin sitä myös aktiivisesti kehittää omalta osaltani niin vahvuuksia kuin heikkouksia ja antaa siihen oman panokseni.