Täydellinen hiljaisuus. Kirkas, selkeä tähtitaivas. Hanget näyttävät siniseltä, harmaalta ja valkoiselta. Pakkanen tuntuu kasvoissa ja silmäripsiin kerääntyy huurretta. Kuuntelen hiljaisuutta, äärettömyyttä. Yksikään ääni ei riko hiljaisuuden harmoniaa. Siinä on yhtäaikaa rajattomuutta ja pienuutta, pelkoa ja turvaa sekä henkeäsalpaavaa kauneutta ja eheyttä.

Musiikki virtaa minuun sisälle ja se ei poistu sieltä vaikka soittimet ovat aikoja sitten hiljenneet, aplodit annettu ja minäkin siirtynyt omalta paikaltani eteiseen etsimään takkia. Musiikki soi sisälläni, se tyhjensi mieleni kauppalistasta, palautettavista tehtävistä, herätyskellosta ja hampaiden harjauksesta ja täytti minut tunteella, jota en osaa edes nimetä sanoilla. Siinä se oli, tuntui vilunväreinä, lämpönä. Vieläkin olin musiikin hetkessä, vaikka tässä hetkessä jo ihmiset puhuvat, aiheuttavat ruuhkaa ja miettivät ruokailupaikkaa. 

Jalat ja kädet tuntuvat kimmoisilta, tarmoikkailta ja voimakkailta. Juoksu tuntuu hyvältä mielessä ja kehossa. Ei kiristä, purista tai ahdista. Kehossani on lämmin olo. Minä elän ja tunnen. Tuoksut nenässä ovat täyteläisiä. Sulavat vedet ja maa, voimakas mullan tuoksu, savun tuoksu rannasta, tervattu puuvene ja koivun pikkuruiset silmut. lllan tullen aloittavat yölinnut virkeät, terävät sävelet. Kehossani on kevät. Toivoa ja valoa, voimaa ja halua. 

Laulan ja soitan sillä tavalla, miltä nyt mielessäni ja kehossa tuntuu. Olen niin jumissa, etten pysty laulamaan sanaakaan. Kurkkuun koskee, niskaa särkee ja olo on haluton, mauton ja sävytön. Kaikki sanat ja sävelet ovat latteita, liian monta kertaa kerrottuja. Eilen lauloin sillä tavalla, että se lähti varpaista ja tuli ulos suustani ilman yhtää latistavaa ja tympeää ajatusta, täynnä voimaa, kauneutta ja harmoniaa. Sormeni soittivat niin vaivattomasti ja improvisoiden, että hämmästyin itsekin. Koskettimet ja ääneni tekivät sen paremmin kuin mielikuvitukseni omissa rajoissaan.u

Uppoudun. Keskityn sävyn sekoittamiseen, seuraavaan siveltimen vetoon ja korjaan edellistä kohtaa. Mieleni on yhtäaikaa tyhjä ja täysi. Ajatukseni kelluvat epäjärjestyksessä mutta sillä ei oikeastaan ole merkitystä. Keskustelut polveilevat ja en mieti hetkeäkään, mitä muut minussa näkevät, ajattelevat tai pitävät. Minä olen siinä hetkessä ja nyt sellaisena, sopuisana.

Kerran lauantaina sain paljon aikaiseksi. Enkä edes ajattelut sitä ennen sitä päivää, kun en jaksanut nousta edes sängystä ylös, vaikka aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja olin nukkunut kymmenen tuntia. Silloin muistelin tätä lauantaita. Siivosin kaapit, seinät, lattiat ja katon. Vaihdoin lakanat, tuuletin ja tarmokkaasti touhuilin. Vein roskia, tein inventaarion talvivaatteille ja pesin pyykkiä. Tein pullataikinan ja keitin päiväkahvit. Kuuntelin Vivaldin neljää vuodenaikaa ja lauloin Haloo Helsingin tahtiin. Se päivä oli täynnä mäntytolun, kardemumman ja raikkaan ilman tuoksuja. Kaappien pölyt oli imuroitu ja luurangot heitetty menemään. Illalla kävin uimassa ja saunoin. Laitoin löylyveteen koivun ja tervan tuoksua. Tasasin tilit vanhojen ja uusien, menneen ja tulevan kanssa.