Opettajan ammatti on autonominen mutta sisältää vastuita ja velvoitteita, joiden työssä tulee täyttyä. Odotuksia tulee itseltä, oppilailta, vanhemmilta ja yhteiskunnalta. Opettajaan kohdistetaan odotuksia niin puheissa, teoissa kuin pukeutumisessa. Opettajan "kansankynttilän" asema on säilynyt ja opettajan ammattia arvostetaan Suomessa korkealle. Opettajan tulisi olla luotettava, rehellinen, oikeudenmukainen, ystävällinen, sekä hoitaa omat että toisten asiat neuvokkaasti. Opettaja on aktiivinen, oikeudentajuinen kansalainen ja yhteiskunnallinen vaikuttaja sekä johdonmukainen älykkö. 

OAJ:n mukaan opettajan etiikan ytimen muodostaa neljä perusarvoa: ihmisarvo, totuudellisuus, oikeellisuus sekä vapaus & vastuu. (https://www.oaj.fi/arjessa/opetustyon-eettiset-periaatteet/opettajan-arvot-ja-eettiset-periaatteet/#opettaja-ja-moniarvoisuus)

Ihmisarvo viittaa siihen, että opettaja kunnioittaa jokaista ihmistä sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautuneisuudesta ja sukupuolen moninaisuudesta, ulkonäöstä, iästä, uskonnosta, yhteiskunnallisesta asemasta, alkuperästä, mielipiteistä, kyvyistä ja saavutuksista riippumatta. Totuudellisuus viittaa rehellisyyteen itseä ja muita kohtaan. Oikeudenmukaisuus ohjaa yhdenvertaiseen kohteluun, syrjinnän ja suosimisen estämiseen. Vapaus ja vastuu koskevat arvomaailmaa.

Opettajalla on vapaus omaan arvomaailmaan, mutta on samanaikaisesti velvollinen toimimaan lain ja opetussuunnitelman normiston mukaan virassaan. Vapauteen ja vastuuteen liittyy myös ekososiaalisen sivistyksen tavoitteet: Vapaus ja vastuu kulkevat käsikkäin. Siihen mihin minulla on oikeus, on myös tulevilla sukupolvilla oikeus. Vapaus hengittää - vastuu pitää ilma puhtaana. Vapaus opiskella - vastuu käyttää osaamistani yhteiseksi hyväksi. (Lainaus Arto O Laitinen) Tässä on myös egoisimi ja altruismi jännitteessä: mitkä asiat ovat minun hyötyjä tai haittoja, entä jonkun toisen ihmisen näkökulmasta tai luonnon? Kenen edun puolesta toimin missäkin tilanteessa.

Hoffmanin mukaan (1996, 7–11) kasvatustyö on normien siirtämistä ja valmiuksien antamista synnyttää uusia normeja. Pedagogisessa toiminassa tehdään jatkuvasti valintoja: toimitaan joko niiden normien ja arvojen mukaisesti, jotka on omaksuttu oman kasvatuksen ja kehityksen aikana, tai tuotetaan uusia, jolloin vaikutetaan toisten käyttäytymiseen. Tästä syystä kasvatus on hänen mukaan aina moraalista toimintaa. Eettisen kasvatuksen näkökulmasta on huomattava, että tässä oletetaan ihmisen olevan syntyessään moraaliton ja ajatellaan lapsen olevan kykenemätön itse ottamaan vastuuta itsestään ja muista, ajatuksistaan ja toimistaan, ja siksi hän ei voi toimia moraalisesti oikein ilman aikuisten apua. Lapsille ja nuorille annetaan vähitellen kasvatuksen myötä mahdollisuus tehdä omia normi ja arvoratkaisuja. Kasvatus moraalisena toimintana on rajoittavaa huolehtimista, kuitenkin vain niin pitkälle kuin vastuullisuus tekee sen tarpeelliseksi. Moraalista varmuutta ei hänen mukaansa ole järkevää edes tavoitella, vaan pikemmin on totuteltava tulemaan toimeen jatkuvan epävarmuuden kanssa. (Martikainen T, 2005; INHIMILLINEN TEKIJÄ. Opettaja eettisenä ajattelijana ja toimijana.)

Koulukulttuuri rakentuu ajassaan osaltaan uudistamisen ja uusintamisen risteyksessä. Se on paradoksinen ja sisältää eettisiä kuin yhteiskunnallisten rakenteiden ristiriitoja. Jokainen opiskelija etsii harmoniaa harjoitteluissa uudistuneen ajattelunsa kuin ohjaavien opettajien hyvien perinteiden säilyttämisen väliltä, jossa näkyisi kirkkaana opetustyön merkitys niin oppijoille itselleen kuin opettajille.

Opettaja toimii työssään myös suuremmassa kulttuurisessa viitekehyksessä. Filosofi Charles Tayloria (1998) mukaillen kaikkina aikoina vallitsee ajalle tyypillinen merkityshorisontti, jossa keskeiset ihanteet, arvot ja periaatteet tiivistyvät. Myös koulutusta koskee sama ajallisuuden merkityshorisontti, jossa yksilön ajatukset minuudesta ja toiseudesta kehittyvät. Ihmisestä kasvaa aikansa moraalisubjekti, joka on omaksunut omalle ajalleen tyypillisiä normeja. Moraalisubjektiksi kasvaminen vaatii kykyä elää yhteiskunnan ja yksilöllisten intressien jännitteessä ja ristiriidassa. (Värri 2017, 15–17.)

Charles Taylor määrittelee oman tieteenalansa filosofiseksi ihmistutkimukseksi: pääteemat ovat tieteellisen maailmankuvan ja inhimillisen ihmiskuvan todellisuuden suhde. Hän perustelee ihmisen toimintaa holistisen näkemyksen kautta ja se tukee hermeneuttista ihmiskäsitystä – ihminen on aina enemmän kuin osiensa summa ja toiminta ei ole pilkottavissa osiin, redusoitavissa, kuten tieteellinen ihmiskuva usein pyrkii tutkimuksissa. Ihmisen toiminta on tilannesidonnaista ja kulttuurihorisontti viittaa sanaan elämismaailma, joka viittaa todellisuuteen, jonka ihminen maailmassa olevana kohtaa. Todellisuus riippuu kontekstista, ja siihen vaikuttaa kulttuuri, merkityshorisontti ja käytännöt. Elämismaailmaa voidaan myös historiallisesti vertailla – jonain aikana jokin tietty seikka käy maalaisjärkeen tai on selvä arkikäsitys, jonain toisena aika se on mahdotonta. (Laitinen, 2009, 42)

Lindqvist sanoo (1998, 16–17), että opettaja joutuu tasapainoilemaan asetetun ammattiroolinsa ja oman persoonansa kanssa. Ammattirooli koostuu asiantuntemuksesta, arvovallasta, toimintakyvystä ja objektiivisuudesta. Oma persoona on puolestaan hyvin yksilöllinen työväline.
Tärkeä osa opettajuudessa on siis tehdä eettistä pohdintaa ja itsereflektiota, jotta oman persoonan ja ammattiroolin jännite ei kohtuuttomasti rasita ja ammattiosaaminen säilyy. (Martikainen T, 2005; INHIMILLINEN TEKIJÄ. Opettaja eettisenä ajattelijana ja toimijana.)

Ammattietiikkaa onkin syytä miettiä opinnoissa sekä tulevassa työssä. Opettajanhuoneessa on tasapainoiltava mahdollisten ristiriitojen sekä paradoksien kanssa. Opettajalla on auktoriteettiä suhteessa lapsiin sekä vanhempiin tieteellisen ja taiteellisen sisältöosaamisen sekä kasvatuksen ammattilaisuuden myötä. Opettajanhuoneessa olevat ihmiset ovat moninaisia näkemyksiensä ja tapojensa kanssa. Opettajan työssä tulee varmasti vastaan tilanteita, joissa pitää miettiä valintoja yksilön tai yhteisön edun valossa sekä perustella ne. Vastakkainasetteluilta ja jännitteiltä ei tulevassa työssä pääse eroon.

Lapset ovat jo itsessään avoimia muutokselle aitoudessaan ja tarkkanäköisyydessään koskien moraalia, käytöstä tai epäjohdonmukaisuuksia. Pohdin usein, voiko aikuinen olla moraalisempi kuin lapsi. Olettamus lapsen moraalittomuudesta ja "tabula rasasta", jonka päälle muut ihmiset rakentavat moraalin, väheksyy tuoreutta ja aitoutta. Lapsissa ei ole aikuisuuden myötä kasvanutta moraalista "pintakerrosta" (lainaus Rutger Bregmanilta, Hyvän historia), jonka taakse kätketään todelliset tunteet, ajatukset, kokemukset ja ristiriitaisuudet. Lapset ovat aitoja, aikuiset enimmäkseen epäaitoja. Lapset ovat kiinnostavia, aikuiset harvemmin. Voin olla väärässä - ehkä lapsi ilman aikuisen moraalista ohjausta muuttuisi "vääränlaiseksi" suhteessa vallitseviin normeihin, mutta pyrin ajatuksellani siihen, että lapsi syntyy silti valmiina, vaikkakin vailla tietoa ja normioppia, jonka määrittelevät sen hetken yhteisö. Lapsi kasvaa suhteessa ympäristöönsä ja sen hetkiseen tietomäärittelyyn. Aikuinen tekee moraalisia valintoja aikansa tiedon valossa, lapsi toimii aikuisten ehdoilla. 

Opettajana haluan pyrkiä ohjaamaan lapsia omaan ajatteluun, toimimaan tavalla, joka ei väheksy ketään ja antaa jokaiselle mahdollisuuden oppia. Kuten Billington (2003, 284–290) sanoo: "Sillä ellei jotakin ole tullut opittua, ei myöskään ole opetettu. " (Martikainen T, 2005, 31; INHIMILLINEN TEKIJÄ. Opettaja eettisenä ajattelijana ja toimijana.)

Oppimaan oppiminen on tärkein nuora, minkä myös OPS 2014 tarjoaa laaja-alaisissa tavoitteissa. 
Haluan opettajana myös pyrkiä yhdenvertaiseen kohteluun, huomioida lähtökohtien erot ja tukea sen mukaan oppimista, auttaa kysymään kysymyksiä ja etsimään vastauksia niin rationaalisuudesta kuin kokemusperäisestä maailmasta. 

Opettajana tulen kohtaamaan epäreiluutta, kiusaamista, huonoa käytöstä ja sääntöjen rikkomista. Miten niissä tilanteissa ratkon eettiset ongelmat? En ainakaan yksin - toivottavasti useamman ihmisen kanssa rakentavan keskustelun avulla. Yhdessä oppilaan tai muiden kanssa, keskustellen ja selkeitä rajoja asettamalla. Ajatus siitä, että asiat ratkeavat aina keskustelemalla, ei ehkä pidä paikkansa. Asiat ratkeavat ajan, empatian ja väärinkäsitysten oikaisemisen myötä. (Yhteis)ymmärrys syntyy hitaasti.

Ekososiaalinen sivistys on osa opettajan työtä. (Ajatuksien koontia Arto O Salosen videolta.)
Kuten aimmassa kappaleessa jo käsittelin vapautta ja vastuuta myös kestämätän kuluttaminen ja koulu herättävät ajatuksia. Koululla on paikkansa kestävän koulutuksen antamisesta opiskelijoille.
Koulussa voisi keskittyä muutamiin kysymyksiin:

Miten keskittyä vähentämään materiaalisen vaurauden kasvattamisen halua - mitä keinoja siihen löytyy?
Tietoa, miksi materiaalin kerääminen ei takaa hyvää elämää ja onnea. Tekoja - kestävä kuluttaminen on oikeastaan säästämistä ja ei kuluttamista. En osta sitä mitä en oikeasti tarvitse. Jos tarvitsen jotain, haluan nähdä tuotteen sosiaaliset ja ympäristölliset haitat ja ne on hinnoiteltu tuotteeseen. Miten valita tuotteita, joiden hankkiminen olisi ekologista? 

Perustarpeiden tyydyttäminen on jokaisen oikeus nyt ja tulevaisuudessa: mitä ovat perustarpeet ja miten ne tyydytetään mahdollisimman kestävästä?
Omien tarpeiden pohdintaa. Tunteita - vahvistavia, hyviä tunteita siitä kuinka henkinen omaisuus tuo enemmän hyvää oloa kuin materia. Oman kuluttamisen muuttaminen on vaikeaa, sitä tulee tehdä pitkässä juoksussa, yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa. Olen pohtinut digitalisaation ja teknologian tuomaa kulutusjalanjälkeä. Koulut elävät erilaisesta teknologiasta. Ketkä ovat hankintojen takana ja valitsevat tuotteita? Millaisia välineitä tarvitaan ja varmistetaan niiden pitkä käyttöikä eikä sorruttaisi teknologiassa kertakäyttökulttuuriin.

Opettajana haluaisin pyrkiä aktiivisesti vaikuttamaan ja muuttamaan rakenteita.
Jokaisen päätöksen, teon ja rakenteen takana on ihminen. Se on harhaa, ettei yksittäisellä ihmisellä ole vaikutusta tai vastuuta. Vaikutus on sitä suurempi, mitä useampi ihminen päättää muuttaa jonkin asian. Luonnollisesti myös yhteiskuntarakenteet ohjaavat ihmisiä parempiin valintoihin, mutta rakennemuutokset ovat myös hyvin hitaita ja demokratian toteutuminen vie aikaa. 

Opetuksessani haluaisin pyrkiä poistamaan kilpailuasetelmaa: en kokisi lähimmäistä uhaksi vaan haluaisin hänen parasta. 

Rauhanomainen kasvatus on myös yksi kestävän kasvatuksen tavoite. Miten sitä voisi edistää koulussa?
Vuorovaikutustaidot, dialogi, empatia, kilpailun vähentäminen ja toiselle hyvän haluaminen. Miten opetetaan välittämään toisista? Miten kasvattaa rauhanomaisuuteen?

Ukrainan tilanne herättää itsellä paljon kysymyksiä aseellisista yhteenotoista ja sotien synnystä - voisiko niistä keskustella koulussa? Rauhanomaisuus, väkivallattomuus eri maiden välillä: mitä tarvitsisi tapahtua ja muuttua, että sellaiseen tilanteeseen päästäisiin maapallolla? Mihin tarvitsemme asevoimia ja armeijaa? Kuka päättää niiden käytöstä. Voisiko meillä olla aseeton maailma, jossa ei ole aseteollisuutta eikä pelkoja siitä, että jonkin suurvallan tai valtion johto päättää hyökätä erilaisin keinoin toiseen valtioon valloitus tarkoituksissa.

Moniäänisen keskustelun rakentaminen on yksi tavoitteeni eettisen osaamisen näkökulmasta jossa tavoitteena on yksimielisyys siitä, että ihmisen toimintaa tulisi muuttaa kestävämmäksi ympäristön kannalta. Toiminta syntyy tiedon ja tunteen yhteisvaikutuksesta, unohtamatta yhteiskunnarakenteiden muuttumista ympärillä. Itselleni tällä hetkellä tärkeää on pohtia kestävää pedagogiikkaa, kasvattaa ympäristötietoiseksi ja pyrkiä lähentämään ihmistä luontoon. Vaihtoehdottomuuden näköalojen tilalta haluaisin tukea visiointia ja konkreettisia ratkaisuja siihen, millaista yhteiskuntaa voimme rakentaa ja miten, joka ei ylikuluttaisi ja kulutus kohdistuisi välttämättömyyksiin (mitä ne ovat ja kenen näkökulmasta?) ja kaiken mittaaminen ihmisen hyödyn/voiton mittapuulla vähenisi. Ympäristön hyvinvointi on ehto myös ihmisen hyvinvoinnille. Ratkaisut eivät ole helppoja ja mietin jo saavutettujen ylellisyyksien ja makoisan luksuksen makua suussa, josta myös pitäisi osata päästää irti. Oman edun, hyvinvoinnin, mielitekojen, nautintojen ja viihdyttämisen nimissä kuluttaminen on helppoa ja kivaa. Kaikki se tavaramäärä ja rakenettu ympäristö, joka ympäröi meitä, on samaan aikaan välttämätön ja osiltaan tarkasti rakennettu mielikuva siitä (kulutusta edistävää markinnointia ja mainontaa), mitä tarvitsemme vaikka emme tarvitsisi.