Olen aikaisemmissa prope-teksteissäni keskittynyt eettisestä osaamisesta kirjoittaessani lähinnä omiin arvoihini opettajana. Päätin, että tällä kertaa keskityn enemmänkin toimintaani opettajana; miten toimin (hankalissa) tilanteissa ja mille perustan päätökseni? En kohdannut neljännen opetusharjoittelun aikana poikkeuksellisen haastavia tilanteita, joissa olisin joutunut kamppailemaan oman eettisyyteni kanssa. Lähes päivittäin kohtasin kuitenkin tilanteita, joissa jouduin muutaman sekunnin sisällä tekemään päätöksiä omaan eettiseen harkintakykyyni nojautuen. Seuraavaksi esittelen pari tällaista jatkuvasti toistuvaa tilannetta, joiden kohdalla mietin lähes joka kerta, tuliko tehtyä oikein.

Pohdin, miten minun tulisi toimia tilanteessa, jossa oppilas kieltäytyy toimimasta annettujen ohjeiden mukaisesti. Tuntuu ikävältä ja epäoikeudenmukaiselta keskeyttää oppitunti kaikkien muiden oppilaiden kanssa vain koska yksi ei ole mukana. Toisaalta näissä tilanteissa haluaisin keskittyä tähän yhteen oppilaaseen, joka syystä tai toisesta ei halua olla tunnin toiminnassa mukana. Päädyin harjoittelussa välillä näissä tilanteissa suuntaamaan huomioni täysin yhteen lapseen. Esimerkiksi yhdellä englannin tunnilla päädyin istumaan yhden harmistuksissaan olevan oppilaan kanssa lattialle juttelemaan samalla kun muut oppilaat pyörittivät sirkusta ympärilläni. Pystyin tekemään ratkaisun yhteen oppilaaseen keskittymisestä, sillä tiesin, että luokassa on toinen opettaja. Olin tyytyväinen tekemääni päätökseen, sillä lyhyen juttelun jälkeen oppilas lähti innolla mukaan yhteiseen tekemiseen. Minulle ja oppilaalle jäi kohtaamisesta hyvä mieli. Jos olisin ollut luokassa yksin, päätöksen tekeminen olisi ollut haastavampaa. Keskittyisinkö yhteen oppilaaseen vai ottaisinko utilitaristisen näkökulman käyttöön ja jatkaisin 20 muun oppilaan kanssa? 

Moilanen kirjoittaa tekstissään “Opettaja kasvattajana - Johdatusta opettajan ammatin eettisiin kysymyksiin” vaatimisesta. Hän toteaa vaatimisen olevan yksi muoto osoittaa kunnioitusta. Olen hyvä vaatimaan oppilailta asioita ja teen sitä melko paljon. Pohdin kuitenkin usein, mitä kaikkea jaksan vaatia oppilailtani. Tiettyjä asioita, kuten opetussuunnitelman määrittelemiä asioita, turvallisuuteen liittyviä asioita sekä toisten oppilaiden kunnioittamiseen ja kohteluun liittyviä asioita, on hyvin selkeää vaatia aina oppilailta. Pohdintani kohdistuvatkin pieniin hetkiin, jotka useasta kiellosta huolimatta toistuvat kouluarjessa: oppilaiden kiroiluun, tuolilla pyörimiseen, keskisormen näyttämiseen, lattialla makaamiseen, purkan syömiseen jne. Näissä hetkissä korostuu “valitsen taisteluni” -mentaliteetti; jos vaadin jotain oppilaalta, en saa jättää vaatimusta puolitiehen. Tähän perustuen saatan toisinaan vain oman jaksamiseni nimissä huokaista syvään ja kääntää selkäni tilanteelta, vaikka tämä on lähtökohtaisesti vastoin eettisiä periaatteitani. Samalla kun teen tämän valinnan, mietin, mikä vaikutus välinpitämättömyydelläni on. Luulevatko oppilaat, että koska en nyt puutu tilanteeseen, on ok esimerkiksi kiroilla, juosta käytävällä tai olla kuuntelematta opettajaa? Laiminlyönkö työtäni kasvattajana? Hajoaako koko homma käsiin, jos en ole johdonmukainen? Kärsiikö auktoriteettini? Moilanen (2005) toteaa, että vaatiminen on osoitus uskosta toiseen ihmiseen. Tämä on mielestäni kaunis ajatus ja yhdyn sen sanomaan. Aina välillä ei kuitenkaan vaan jaksa uskoa.