Jäätelöpuikko

Värikkäät valot valaisivat kasvosi. Näytit toisaalta ihmisjäätelöpuikolle, siltä minkä äiti antoi aina lapsena ostaa kauppareissulla lähikauppaan. Kasvosi vaikuttivat imevän vihreää valoa läheiseltä mainostaululta. Tummanpunainen paita vain korosti vaikutelmaa juuri siitä tietystä jäätelöpuikosta. Tummat farkut ja kengät? Sinä ihan selkeästi yritit esittää sitä pirun jäätelöpuikkoa. Oliko normaalia olla näin viehättynyt jostakusta, joka muistuttaa jäätelöpuikkoa? Ei tästä mitään fetissiä tulisi, etenkään kun sen jäätelön myyminen lopetettiin ainakin kymmenen vuotta sitten, mutta nyt sinun on ihan pakko vaihtaa vaatteesi tai tästä ei tulisi mitään. En halua kritisoida, en todellakaan, mutta nyt minulla tekee hirveästi mieli sitä jäätelöä. Eikä sitä edes saa mistään, edelleenkään.

”Olet vähän ajatuksissasi”, kuulen äänesi jostain kaukaa. Oikeasti sinä olet minun vieressäni. Jos liikkuisin vähänkään oikealle, törmäisin sinuun ja me aiheuttaisimme pienen tukoksen tällä ihmisiä vilisevällä kadulla. En siis ole muuta kuin vähän omissa maailmoissani. Kuten sinä sanoitkin. Minulla on vähän tapana uppoutua niihin. Jotkut sanovat sen olevan ongelma, mutta sinä…

”Mutta älä huoli, se on aika suloista. Kunhan olet varovainen.”

…pidät sitä suloisena. Kestät sitä, toisin kuin muut. Ja juuri siksi pidänkin sinusta ja aikani käyttämisestä vain ja ainoastaan sinuun.

Kadun päätepiste lähestyy. Jos olisin tiennyt tästä jo silloin aiemmin, silloin kun päädyimme tälle kadulle, olisin nauranut jos joku olisi maininnut sen symboliikasta. Mutta en tiennyt sitä. Jos olisin tiennyt, olisin hidastanut ja olisin kääntynyt vaikkapa sille sivukujalle, jossa se paikallinen huumediileri oli taas aineissaan ja puhui sille lihavalle kissalle joka asui siinä vanhassa roskiksessa. Tai olisimme voineet pysähtyä. Jäätelölle. Olisinpahan saanut asusi pois mielestäni, tavallaan. Olisit heittänyt taas kuinka jonain päivänä voitat minulle sen suuren pehmolelun siitä kojusta, jossa se peli aina viikottain vaihtuu.

”Se on huijausta”, sanon. Joka kerta.

”Ehkä, mutta ainahan me voimme ryöstää sen kojun”, ehdotat vitsillä. Joka kerta.

Yht’äkkiä kaikki muuttuu. Ei, se ei tapahtunut yllättäen. Ei ole dramatiikkaa, ei mitään. Kukaan ei kuole, tai kuollut. Kukaan ei sairastu vakavasti. Kukaan ei katoa yllättäen jälkiä jättämättä. Silti se sattuu. Ainahan se sattuu.

”En ole kuin muut”, sanoit aina. Sanoit monta kertaa.

”Tiedän. Tiedän ettet ole”, sanoin aina takaisin. Joka kerta.

En enää kaipaa yhteisiä kävelyhetkiämme sen ihmisiä vilisevän kadun läpi. Jos olisin tiennyt, että se hetki oli viimeinen yhteisemme, olisin ehkä painanut tarkemmin mieleeni jokaisen tapahtuman. Kojun ryöstösuunnitelmat, se diilerin ja kissan ystävyyssuhde johon se kissa ei panostanut ollenkaan, se kuinka aina satuit näyttämään sille hemmetin jäätelöpuikolle. Ei pahalla, tietenkään. Kaikkihan pitävät jäätelöstä. Tämänkin opin kantapään kautta.

Olitkin kuin lapsuuteni. Jossakin vaiheessa piti vain päästää irti. Ehkä sitä voisi kutsua laastarin repäisyksi iholta – sattuu hetken mutta jonain päivänä punoitus on kuin muisto vain.

Et ollut kuin muut.

Muut olivat kuin sinä.

Lia Laukkanen (2017)