Luova kirjoittaminen
Jäätelöpuikko
Jäätelöpuikko
Värikkäät valot valaisivat kasvosi. Näytit toisaalta ihmisjäätelöpuikolle, siltä minkä äiti antoi aina lapsena ostaa kauppareissulla lähikauppaan. Kasvosi vaikuttivat imevän vihreää valoa läheiseltä mainostaululta. Tummanpunainen paita vain korosti vaikutelmaa juuri siitä tietystä jäätelöpuikosta. Tummat farkut ja kengät? Sinä ihan selkeästi yritit esittää sitä pirun jäätelöpuikkoa. Oliko normaalia olla näin viehättynyt jostakusta, joka muistuttaa jäätelöpuikkoa? Ei tästä mitään fetissiä tulisi, etenkään kun sen jäätelön myyminen lopetettiin ainakin kymmenen vuotta sitten, mutta nyt sinun on ihan pakko vaihtaa vaatteesi tai tästä ei tulisi mitään. En halua kritisoida, en todellakaan, mutta nyt minulla tekee hirveästi mieli sitä jäätelöä. Eikä sitä edes saa mistään, edelleenkään.
”Olet vähän ajatuksissasi”, kuulen äänesi jostain kaukaa. Oikeasti sinä olet minun vieressäni. Jos liikkuisin vähänkään oikealle, törmäisin sinuun ja me aiheuttaisimme pienen tukoksen tällä ihmisiä vilisevällä kadulla. En siis ole muuta kuin vähän omissa maailmoissani. Kuten sinä sanoitkin. Minulla on vähän tapana uppoutua niihin. Jotkut sanovat sen olevan ongelma, mutta sinä…
”Mutta älä huoli, se on aika suloista. Kunhan olet varovainen.”
…pidät sitä suloisena. Kestät sitä, toisin kuin muut. Ja juuri siksi pidänkin sinusta ja aikani käyttämisestä vain ja ainoastaan sinuun.
Kadun päätepiste lähestyy. Jos olisin tiennyt tästä jo silloin aiemmin, silloin kun päädyimme tälle kadulle, olisin nauranut jos joku olisi maininnut sen symboliikasta. Mutta en tiennyt sitä. Jos olisin tiennyt, olisin hidastanut ja olisin kääntynyt vaikkapa sille sivukujalle, jossa se paikallinen huumediileri oli taas aineissaan ja puhui sille lihavalle kissalle joka asui siinä vanhassa roskiksessa. Tai olisimme voineet pysähtyä. Jäätelölle. Olisinpahan saanut asusi pois mielestäni, tavallaan. Olisit heittänyt taas kuinka jonain päivänä voitat minulle sen suuren pehmolelun siitä kojusta, jossa se peli aina viikottain vaihtuu.
”Se on huijausta”, sanon. Joka kerta.
”Ehkä, mutta ainahan me voimme ryöstää sen kojun”, ehdotat vitsillä. Joka kerta.
Yht’äkkiä kaikki muuttuu. Ei, se ei tapahtunut yllättäen. Ei ole dramatiikkaa, ei mitään. Kukaan ei kuole, tai kuollut. Kukaan ei sairastu vakavasti. Kukaan ei katoa yllättäen jälkiä jättämättä. Silti se sattuu. Ainahan se sattuu.
”En ole kuin muut”, sanoit aina. Sanoit monta kertaa.
”Tiedän. Tiedän ettet ole”, sanoin aina takaisin. Joka kerta.
En enää kaipaa yhteisiä kävelyhetkiämme sen ihmisiä vilisevän kadun läpi. Jos olisin tiennyt, että se hetki oli viimeinen yhteisemme, olisin ehkä painanut tarkemmin mieleeni jokaisen tapahtuman. Kojun ryöstösuunnitelmat, se diilerin ja kissan ystävyyssuhde johon se kissa ei panostanut ollenkaan, se kuinka aina satuit näyttämään sille hemmetin jäätelöpuikolle. Ei pahalla, tietenkään. Kaikkihan pitävät jäätelöstä. Tämänkin opin kantapään kautta.
Olitkin kuin lapsuuteni. Jossakin vaiheessa piti vain päästää irti. Ehkä sitä voisi kutsua laastarin repäisyksi iholta – sattuu hetken mutta jonain päivänä punoitus on kuin muisto vain.
Et ollut kuin muut.
Muut olivat kuin sinä.
Lia Laukkanen (2017)
Kohtaaminen
Kohtaaminen
Astun ulos juoma kädessäni. Hiekka tuntuu lämpimältä vasten jalkapohjia ja tunnen auringon säteet kasvoillani. Kuljen kivilaatoista tehtyä polkua rantaa pitkin takaisin paikalleni, ja asetun istumaan varaamalleni aurinkotuolille. Nostan katseeni.
Tuossa se nyt on, meri. Sen suolainen tuoksu kantautuu luokseni ja saa minut värähtämään. Olin matkustanut lämpimään ottaakseni aikalisän arjesta, saadakseni rauhoittua yksin. Ja minä tiesin matkaavani meren äärelle, en vain uskonut uskaltavani mennä näin lähelle.
Jotkut sanovat, että simpukasta voi kuulla meren huminan. Minä en tarvitse simpukkaa, seison meren edessä, katson sitä suoraan silmiin. Se vastaa valtaisan voimakkaasti pärskien. Tekisi mieli lähteä takaisin, mutta jokin vetää minua puoleensa pelosta huolimatta. Tekee mieli lähteä, mutta silti tahtoisin jäädä. Tuntuu oudolta tarkkailla näin läheltä, koko tilanne on minulle kummallinen.
Katseeni valuu horisonttiin ja ajattelen pohjan tuntemattomuutta. Se tuntuu uhkaavalta. Meri tuntuu uhkaavalta. Tuhansia hukkuneita, miljoonia, aina vain enemmän. Nousen rantatuolilta ja viileä tuuli saa kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin tuijottaessani sineen.
Meri on aina kiehtonut minua, aivan lapsesta saakka. Pienenä pelkäsin sitä. Kävimme joskus perheen kesken ulkomailla, ennen kuin vanhempani erosivat, ja se jäikin ainoaksi yhteiseksi matkaksemme. He eivät olleet onnellisia. Muistan, kun olimme silloin äidin kanssa kahdestaan rannalla. Muistan hänen kauniit hiuksensa, päivän kirkkauden.
Pelkäsin merta uskomattoman paljon, enkä suostunut menemään lähelle sitä, saati uimaan siihen. Isä katseli kauempaa olutlasi kädessään, hymyili juopuneesti. Silloin taisin pelätä vain meren kovaa ääntä, kun aallot löivät lähellä olevaan kallioon. Ja sitä outoa hajua. Ja oikeastaan koko kokonaisuutta, se oli jotain niin isoa, etten millään pystynyt käsittämään. Tuntemattomat asiat pelottavat ihmistä. Minua pelotti.
Monta vuotta myöhemmin matkasin ystäväni kanssa tuolle samaiselle rannalle. Aikomuksenamme oli pitää hauskaa, ja siinä me onnistuimmekin. Istuimme pyyhkeiden päällä jutellen keskenämme, jossain kohti ystäväni taisi vaihtaa pari sanaa myös jonkun tuntemattoman kanssa. Pitkin päivää sisälleni kuitenkin hiipi enemmän tai vähemmän outo tunne siitä, että jokin tuntematon olisi läsnä. Se tuli mereltä, joka oli sinä päivänä kauniin vaaleanturkoosi ja kimmeltävä. Vesi oli kirkasta, ja pinnalta pystyi katsomaan suoraan pohjaan. Kävimme kävelemässä märällä rantahiekalla, ja olin silloin erityisen varuillani, jopa hieman hermostunut. Aalto pyyhkäisi rantaa, ja hypin sitä karkuun ystäväni nauraessa. Sinä päivänä mitään pahaa ei tapahtunut, mutta outo tunne oli koko ajan läsnä. En koskenut veteen.
Tunnen uudet kylmät väreet selässäni, ja astun eteenpäin. Lähden hitaasti kävelemään kohti syvän tummaa merta oudon tunteen voimistuessa. Seisahdun kuivan ja märän hiekan rajalle, ja katson horisonttiin. Nyt me kohtaamme. Ensimmäisen, mutta tuhannennen kerran. Suljen silmäni, hengitän syvään.
Katson kohti jalkojani astuessani lämpimään rantaveteen ja sydämeni tuntuu muljahtavan. Seisahdun äkisti, mutta jatkan pian eteenpäin. Edelleen hyvin hitaasti jatkaen kävelen yhä syvemmälle ja syvemmälle, katse tiukasti kiinni kylmenevässä vedessä kuin lumottu. Olen pian niin syvällä, että vesi yltää yli vyötäröni. Liu'un yhä syvemmälle, katse tiukasti vedessä, niin keskittyneenä mereen, pelkooni, hukkuneisiin, vanhempiini. Pelkoon, hukkuneisiin vanhempiini.
En huomaa jonkun potkaisevan hiekkaa rannalla soivan puhelimeni päälle.
Pinja Ratilainen (2017)