Pakkanen

 Siinä kohtaa kun jäänmurtajia siirrettiin kesäteloilta ja lauttayhteydet pienimmille saarille katkaistiin, merenneidot uivat syvemmälle talvehtimaan. Vaan yksi merenneidoista jäi kellumaan matalaan lahteen, hengitti kylmenevää leväistä vettä, makasi pinnan alla, kasvot kuin peilissä. Odotti pakkasta.

Mielessään merenneito näki pakkasen: kuinka se saapuisi yötaivas viittanaan, kuinka sen viitanalaiseen tähtisisukseen voisi tirkistellä selällään maaten, samalla kun tuntisi ihollaan pakkasen kylmät, painavat askeleet.

Syksyn loputtua pakkanen käveli lahden yli raskain saappain. Huurteen tuntu, askel kasvoille. Merenneito räpytteli lumiripsiään raksuvan ensijään alla. Odotti seuraavaa yötä, seuraavaa hallaa.

Toisinaan merenneito kävi syvemmällä, sykertyi nukkumaan lahden pohjalle, ja sitten taas nousi pintaan, jossa odotti pakkasta ja ikävöi. Ja kun pakkasen askeleet rapisivat vetten yllä, jäädyttävät värähdykset, vesi kuiski, jää.

Lopulta lakkasi tarve uida. Merenneito kellui pinnalla liikkumatta, kunnes jähmettyi. Jääpuikkohiukset sädekehäkruununa, vesi kuiski: jää, jää. Ja pakkanen vieraili yöllä, jätti jäljiksi hyisen kerroksen.

Sitten tulivat luistelijat. Talvijään ylle laskeutunut lumi peitti taivaan näkyvistä, jään reunoilla huojui varjomaisia ihmishahmoja, kokeilemassa terävillä jaloillaan pakkasen kudetta. Luistelijat, käsi kädessä. Nuori mies ja nuori nainen, kirskuivat ylitse, merenneidon iho kiinni jään pinnassa, luistimien raapaisut melkein suomuilla, Metalliset terät mustissa pohjissa repivät lumipeittoon aukkoja, joista näkyi lisää valkoista, valkoisia pilviä, valkoiset takit.

Vaan pojan kaulassa sykkii punainen huivi, hapsut heiluvat liikkeiden tahtiin, ja merenneidon aukijäätyneet silmät tuntevat kipua. Punaista, punaista, raapivat ellipsit, ja pojan luistinten terät uppoamassa syvemmälle jäähän, aina lähempänä ihoa.

Nyt merenneito tuntee vatsasuomuillaan ulkoilman, juuri ennen kuin luistimen terä uppoaa. Vatsa värähtää viillosta, terä huojahtaa pojan alta, kompastuminen ja rysäys. Poika vajoaa jääkimpaleiden reunustamaan veteen, katoaa näkyvistä.

Huudot ja etsintäpartiot. Luistelijatytön sulattava itku. Mustan sammakkomiehen nahkeat räpylät käyvät merenneidon jääselän iholla. Sokeat silmät muovin takana, suu puhkuu kuplia, kutsuu poikaa syvyydestä. Merenneito tuntee iholtaan virtaavan vihreän veren.

Yöksi viilenee, merenneito kuulee pakkasen, kuinka se liikkuu metsässä, peittää puut hengitykseensä. Oksat taittuvat jalkojen alla, askeleet, kohti matalaa lahtea, merta.

Kohdalle saavuttuaan pakkanen kumartuu, jäädyttää merenneidon haavan. Viereen puhjenneesta avannosta nousee pojan ruumis kutsuttuna. Merenneito näkee silmäkulmassaan kaulahuivin, punaista. Pojan kylmettyneet suonet, avoimet silmät tuijottamassa, hyinen käsi, joka koskettaa merenneidon kättä. Väärä käsi. Kaulahuivin hapsut huljuvat suomuisella iholla. Poika on pakkasen lahja, yhtä kylmä kuin tämä itse.

Pakkanen kutoo merenneidon ja pojan välille verkon, vihkii samaksi jääksi, yhdistää kädet, parsii avannon, eikä merenneito voi liikkua eikä sanoa, ettei halua kylmää poikaa. Tähtiviitan sisuksista pöllyää lunta, jää peittyy lumen alle, eikä merenneito enää näe pakkasta, kuulee vain poiskävelevät askeleet. Jossain kaukana jäänmurtajien huudot, murskaavat kidat.

Jääpari makaa käsikkäin, poika vaikenee hukkuneita sanojaan. Öisin merenneito tuntee pakkasen liikkuvan jossain yläpuolellaan, joka yö hieman kauempana. Lopulta pakkanen kuuluu kävelevän pohjoiseen, askeleet vaimenevat. Jään pinta ohenee, ohenee, kunnes katoaa. Vaan tämä ei ole vettä, merenneito kuiskaa, tämä on nestemäistä jäätä, eikä pakkanen lähde koskaan, pakkanen palaa takaisin. Poika vaikenee. Merenneito sulkee silmänsä.

Sitten merenneito tuntee pojan alkavan mädätä. Puristaa pehmenevää kättä, tuntee miten se lämpenee. Ja kun näykkivät kalat saapuvat, poika katoaa, pala palalta. Vaatteet uppoavat, virtaavat pois. Lopulta merenneidon nyrkin sisällä puristuu vain kasa pieniä luita, jotka otteen hellittäessä putoavat kohti pohjaa.

Rannalta kuuluvat askeleet kävelevät mereen. Kahlaava luistelijatyttö nostaa kylmästä vedestä punaisen kaulahuivin, hapsut itkevät ilmassa. Tytön poskilta putoilee lämpimiä suolaisia pisaroita, jotka aalto kuljettaa lahdella kelluvan merenneidon avoimiin silmiin. On tullut kevät.

Anu Kaaja, Muodonmuuttoilmoitus. 2015.