Kuvitellaan päiväkotiryhmän ulkoilutilanne, jossa lapsi juoksentelee ja riehuu. Hän kaatuu, loukkaa polvensa ja parahtaa itkuun. Kipu aiheuttaa kiukkua, ja ehkä lapsella on jo nälkä ja väsymyskin.

Miten kasvattajan tulisi tilanteessa toimia?

Mikä olisi lapsen kannalta parasta?

Lapsesta vastuussa oleva kasvattaja on ikään kuin neljän eri suuntiin lähtevän tien risteyksessä. Vaihtoehto U-käännös ei tule kysymykseen, koska kasvattaja ei voi vain kääntyä ja poistua paikalta. Jää jäljelle kolme vaihtoehtoista tapaa reagoida tilanteessa

1. Kasvattaja ei tavoita lapsen kokemusta:

 

Joskus kasvattajalla on lapsen kokemusmaailman sijasta päällimmäisenä mielessään oma tunne ja mieli. Reagoinnin taustalla voi olla esimerkiksi epävarmuus omasta vastuusta tilanteessa. Lapsen yhä yltyvä itku heikentää kasvattajan kykyä ajatella lapsen näkökulmaa entisestään: ”olisikohan minun pitänyt ennakoida ja valvoa tilannetta tarkemmin”. Myös kasvattajan oma kokemushistoria siitä, kuinka itseä on lapsena kohdattu, esimerkiksi harmin ja kiukun tunteissa, voi vaikuttaa hänen asenteisiinsa ja toimintatapoihinsa ja estää lapsen empaattisen kohtaamisen: ”ei minuakaan ole milloinkaan lohdutettu, ihan hyvin olen pärjännyt”. Joskus taas kasvattajan oman mielen sisäinen todellisuus voi olla eri kuin ulkopuolinen reaalitodellisuus. ”Koska polveen ei tullut tuon isompaa jälkeä, se ei oikeasti voi sattua noin paljon. Vaikka sattuikin, sillä ei ole merkitystä, koska mitään suurta vahinkoa ei tapahtunut – ei sentään luita murtunut.”

Kun kasvattaja ei kykene tai halua tavoittaa lapsen näkökulmaa, hän tulee mitätöineeksi lapsen kokemuksen ja tunteen. Lapsi oppii, ettei tunnekokemuksia voi jakaa ja ettei jatkossakaan ole odotettavissa, että aikuiset voisivat ymmärtää, miltä hänestä tuntuu. Hän jää yksi oman kokemuksensa kanssa ja oppii tukahduttamaan oman itkunsa. Jos kasvattaja ei kykene lapselle hankalassa tilanteessa ”peilaamaan” oikein tämän kokemusta tai reagoi tilanteeseen muuten sopimattomasti, esimerkiksi nauramalla, hymyilemällä väheksyvästi tai huomauttelemalla sarkastisesti, pienessäkin lapsessa voi syntyä vahva häpeän tunne. Seurauksena tästä lapset oppivat kätkemään joitain tunteitaan ja alkavat varoa voimakkaiden tunteidensa ilmaisemista.  Kun pienellä lapsella ei ole taitoa kohdata häpeää, hän voi alkaa torjua sitä tavoilla, jotka tuntuvat hänestä itsestään toimivilta ja hyväksyttäviltä. Hän voi esimerkiksi hakea toisten lasten hyväksyntää ja huomiota keinoilla, jotka näyttäytyvät aikuiselle ikävänä häiriökäyttäytymisenä. Aikuisen ”vääristynyt peilaaminen” horjuttaa lapsen tervettä minäkuvaa ja vahvistaa lapsessa kokemusta siitä, ettei hän ole riittävän tärkeä ja arvokas omana itsenään eikä pysty täyttämään aikuisten odotuksia.

2. Kasvattaja ”humpsahtaa” lapsen tunteeseen:

Tunteeseen  ”humpsahtamisen” taustalla voi olla toisaalta hätäännys, toisaalta huojentunut tietoisuus siitä, että kaatumisessa olisi voinut käydä pahemminkin. Jos kasvattajan oma hätäännys romahduttaa hänet tunnetasolla mukaan lapsen kokemukseen ja kasvattajan reagointi peilaa liian suorasti lapsen kokemusta, lapsi saa vahvistuksen omalle tunteelleen siitä, että tapahtuma oli oikeasti vaarallinen. Humpsahtaessaan lapsen tunteeseen kasvattaja voivottelee, touhuaa tai säntäilee edestakaisin hahmottamatta tilannetta tarkemmin. Tavallisesti tämä johtaa siihen, että tilanne pitkittyy, lapsi itkee kahta kauheammin ja häntä on vaikeaa lohduttaa. Lapselle vahvistuu kokemus siitä, ettei aikuinen kykene tarjoamaan turvaa. Tilanteen pitkittyessä lapsen tukala olo ja epätoivo syvenevät ja kokemus muodostuu entistä vaikeammaksi kaikille osapuolille. Jos kasvattaja ilmaisee ahdistusta yhtä voimakkaasti kuin lapsi, hän ei kykene kohtaamaan lasta tunnetasolla ja auttamaan lasta itsesäätelyssä.

3. Lapsen mieli on aikuisen mielessä:

Kun lapsen mieli on kasvattajan mielessä, lapsi huomaa, että kasvattaja pystyy ymmärtämään, miltä hänestä tuntuu. Lapsi kykenee tunnistamaan oman pahan mielensä ja kipunsa. Samalla hän kuitenkin huomaa, ettei mitään aivan kauheaa tapahtunut, koska kasvattaja ei hätääntynyt tai suuttunut. Lapsi rauhoittuu helpommin, kun kasvattaja osoittaa samanaikaisesti ilmeillään ja kehollaan, että hän tavoittaa kyllä lapsen kokemuksen, mutta että hänellä itsellään on erilainen ja erillinen kokemus. Hän viestii lapselle: ”Sinuun sattui, mutta tilanne ei ole vaarallinen. Minä olen tässä, olen vahva, olen turvallinen, huolehdin sinusta ja kaikki on nyt hyvin.” Näin kasvattaja voi toimia lapselle suunnistusapuna, kun lapsi opettelee orientoitumaan maailmaan ja eteen tuleviin hankaliin tilanteisiin.

 

Tutkimus on osoittanut, että tapa, jolla vanhemmat tai muut lasta hoitavat aikuiset puhuvat lapselle tai lapsesta, on yhteydessä siihen, miten hyvin lapsi kykenee myöhemmin katsomaan maailmaa myös toisen ihmisen silmin. Aikuisen puhetavalla on jopa suurempi vaikutus lapsen kehittymässä olevaan kykyyn hahmottaa toisen näkökulmaa kuin turvallisella kiintymyssuhteella itsessään (Meins, 1999). Siksi on tärkeää, että aikuiset pystyvät luontevasti ja riittävän osuvasti sanoittamaan ja kuvailemaan lapselle, mitä he arvelevat lapsen mielessä liikkuvan erityisesti tunteita herättävissä, ilon tai harmin tilanteissa.

 

Kasvattaja voi pyrkiä kehittämään tapaansa reagoida, hankaliksi kokemissaan vuorovaikutustilanteissa, pohtimalla joko itsenäisesti tai työkaverien kanssa:

• Mitä tapahtui?
• Mitä ajattelit tilanteessa?
• Miltä sinusta tuntui?
• Miten se mahtoi näkyä sinusta?
• Mitä arvelet, miten oma tunteesi ja toimintasi vaikutti lapseen/vanhempaan?
• Mitä hän ehkä tunsi?
• Miten se näkyi hänestä?
• Miten se taas vaikutti sinuun?
• Mitä sitten tapahtui?
• Oivalsitko jotain uutta, kun mietit tilannetta uudelleen?

 

Lähde:

Mannerheimin lastensuojeluliitto

https://cdn.mll.fi/prod/2017/08/04185742/MLL_Mielenlukutaitoa_www.pdf