Tulevaisuuden koulu

Kostiainen ja Rautiainen artikkelissaan Uusi opettaja puhuvat oman kokemuksen kautta liikkeelle lähteneestä opettajuuden yhteisesti muutosprosessista ottamalla kollektiivinen irtiotto (ei pelkkää puhetta uudistumisesta, vaan toimintaa itse ymmärtääkseen).

Lähestyn opettajankoulutustani ja oikeastaan koko peruskoulua instituutiona ehkä hieman perinteisestä poiketen, koska olen taustaltani sosiaalipsykologi ja valtiotieteilijä. Siksi olen tottunut koulutukseni, tieteenalani tutkimusten ja tekemieni töiden takia nimenomaan kriittisesti tarkastelemaan kulttuurisia käytäntöjä, kuten koulun toimintakulttuuria sen yhteiskunnallisia arvoja, asenteita ja vallalla olevia normeja edistävänä ja toisaalta tiettyjä vähemmistössä olevia kulttuureja piilossa pitävinä, jolloin oma lähestymistapani on hyvin holistinen, valtarakenteita näkyväksi tekevä ja kyseenalaistavakin koen välillä. MInulle meinasi jopa eilen tulla kriisi, kun ajattelin, että miten voin mennä opettamaan kouluun, jossa on vuodesta toiseen tehty aina perinteiden mukaan samalla tavoin, lähtien esimerkiksi historian kirjojen valinnasta (keskittyen tiettyyn länsimaiseen näkökulmaan), mutta kyllä minä voin mennä ja siksi koen, että minun on nimenomaan mentävä rohkeasti jakamaan ajatuksiani ja tekemään toisin. Kyse on yhteisistä arvovalinnoista ja näkemyksistä, joita koulun pitäisi kollektiivisesti yhteisönä pohtia (koulun perustehtävä miksi on olemassa?).

Oma näkemykseni on, että jokainen näkökulma ja esiinotto (oppimateriaalin valinnasta sisältöihin toimintatapoihin ja äänten kuuluville saamiseen) kasvattavat, uudelleen tuottavat ja osallistuvat keskusteluun koulussa opetettavien asioiden merkityksestä yhteiskunnassa. Olen toki realisti ja ymmärrän, että nimenomaan rajaaminen ja tietyn näkökulman valinta (toisten rajaaminen pois) on välttämätöntä opetustyössä, mutta silti haastaisin opettajia keskeisinä malliesimerkkeinä oppilailleen runsaasti reflektoimaan omaa edustamaansa lähestymistä ja samoin oppimateriaalin ja erisesti oppimistapoihin, sillä varmasti meillä eurooppalaisessa länsimaisessa kulttuurissa voisi olla laajentamisen varaa tavassamme nähdä ja esitellä ihmisyyttä, maailmaa, sen ilmiöitä ja kokonaismaailmankuvaa erilaisista tulokulmista ja ainakin tiedostaen ja esiin tuoden meidän oman näkökulman olevan vain yksi monista vaihtoehdoista tulkita ympäristöä. Esimerkkinä tästä vaikkapa historian ja uskonnon opetuksessa dialogisuuden ja vuoropuhelun tuominen opetuksessa erilaisten äänien päästessä esille paremmin.

Ajatus oppimisprosessin ja sen puitteiden tuottajasta oppimisen ohjaamisen sijaan on antoisa ja pukee sanoiksi sitä, mitä koitin myös itse edellä sanoittaa ja mitä olen kovasti pohtinut, kun en tunnu asettuvan opettajan rooliin helposti itse ja pohtinut onko työ minua varten, enemmän kokemus että voin toki tehdä asioita omalla tavallani opettajana, ottaa oppilaita mukaan suunnitelemaankin ja nimenomaan tehdä kaikkea, mitä opettajan roolia tiukasti itsellään kahliva perinteisempi opettaja ei saa tehdä, ja niinhän kaikki tekevät omin tavoin, mutta että myös opettajuuden uudelleen tuottaminen ja muuttaminen minua kovasti kutsuu luokseen ja artikkeli vahvisti tätä. Toisena esimerkkinä kiire, ajan ottaminen ja tilan antaminen, jolloin vapautuu aikaa ja tilaa ajattelulle yhdessä.

Ryhmässä yhteisesti ja vuorovaikutuksessa syntynyttä tietoa oppilailla tuli minullakin kasvatuspsykologian ryhmämuotoisessa ilmiöopiskelussa koettua vuoden verran niin että kaikki pääaineemme kurssien sisällöt ja ilmiöt saimme ryhmänä suunnitella, aluksi tehdä myös opsin miten, miksi ja mitä opimme, aina meillä oli kasvatuspsykan proffa tai muita lehtoreita ohjaamassa/ehkä enemmän fasilitoimassa ja tukemassa prosessiamme. Totta myös erityisesti jos kyse niin kuin tuolla oli samanhenkisistä uudistusmielisistä luokanopepiskelijoista, on että ryhmän kehitysvaiheissa konflikti, asioiden ja ongelmien esiinnostaminen, eri mielipiteiden esittäminen ja keskustelu vapaammin tuo ryhmää tiivimmäksi ja on ehkä välttämätöntä ryhmän edetessä omassa prosessissaan.

Samaan liittyen lähtisin luokanopettajana toteuttamaan eri oppiaineita laajempina ilmiökokonaisuuksina, joihin oppilaat itse voisivat keksiä ja tuottaa heille merkityksellisiä tutkimuskysymyksiä, joista sitten lähdettäisiin etsimään ja yhdistämään tietoja eri aineista, jolloin yhteys arkitodellisuuteen, opittuun ja omaan toimintaan vahvistuisi.