Luin Tarja Pääjoen artikkelin "Revittyjen pehmolelujen kertomaa". Artikkelissa kerrotaan nuorille toteutetusta taidekasvatuksen projektista, jossa nuorille annettiin kasa vanhoja pehmoleluja ja saksia. Lopputuloksena oli rikkirevittyjä ja leikeltyjä pehmoleluja, irtirevittyjä silmiä, tekoverta ja pehmoeläinruumiita. Artikkelissa esitellään projektia sekä sen herättämää verkkokeskustelupolemiikkia, jossa mielipiteet jakaantuivat toisaalta tunteiden ilmaisun vapauteen kannustaviin ja toisaalta paheksuviin, jopa järkyttyneisiin kannanottoihin.

Artikkeli herätti minussa monenlaisia tunteita liittyen opettajan työhön kuuluvaan tunnekasvatukseen. Mitkä ovat sopivia keinoja niin herkkien asioiden käsittelyssä? Voiko opettaja käyttää luokkahuoneessa artikkelissa kuvatun kaltaisia "rajuja" tunnekasvatuksen menetelmiä, joissa tulevat esiin voimakkaimmatin, jopa tabunomaiset tunteet? Mielestäni tunnekasvatus on hyvin haastava osa opettajan työssä eikä siihen voida suoralta kädeltä antaa ratkaisuja tai toimintaohjeita vaan kunkin opettajan on kyettävä tulkitsemaan luokkaa ja sen tunneilmapiiriä ja valittava toimintamallinsa sen mukaan. On lisäksi muistettava, että tunnekasvattajana opettaja ei ole terapeutti vaan pikemminkin tunneilmaisun avartaja ja kehittäjä sekä oppilaan tunteiden heijastaja. Siksi tunnekasvatuksen menetelmien sijaan voikin joskus olla tärkeintä opettajan läsnäolo, hyväksyntä ja oppilaan tunteiden tulkinta ja niihin reagointi.