Tutustuin Skinnarin artikkeliin Pedagoginen rakkaus: kasvattaja elämän tarkoituksen ja ihmisen arvoituksen äärellä. Artikkelissa puhuttiin ihmisyydestä, minuudesta, eettisyydestä, empatiakyvystä, tunnetaidoista sekä jokaisen ihmiset ainutlaatuisuudesta, sekä näiden tärkeiden asioiden esiin saattamisesta kasvatuksessa.

Artikkelissa tuotiin esiin se, että nyky-yhteiskunnassamme vallitsee egoismi ja itsekkyys ja empatiakyky ja tunnetaidot ovat hukassa. Tämä tuntuu olevan valitettava totuus, kuten artikkelissakin mainitaan, ei tarvitse kuin katsoa uutisia, niin asian pystyy havaitsemaan.

Koulumaailmassa ja opettajan työssä tietynlainen egoismi nostaa päätään, sillä oppilaat ovat jatkuvan arvioinnin kohteena. Oppilaita laitetaan numeraalisella arvioinnilla paremmuus järjestykseen, joka herättää oppilaiden keskuudessa vertailemista ja kilpailua. Tämä edesauttaa epäterveellisen itsekeskeisyyden syntyä.

Opettajien tulisi tukea oppilaita eettisessä kasvussa, kohti minuuttaan ja tarkoitustaan. Artikkelissa todetaan kasvatuksen olevan ihmisen sisäisen potentiaalisen hyvän kasvamaan saattamista. Näin opettajalla on tärkeä tehtävä herätellä oppilaiden sisäistä minuutta ja moraalia. Artikkelin mukaan jokaisella ihmisellä on tarkoitus ja kasvatuksessa opettajan tehtävä on ohjata esiin tätä tarkoitusta.

Itse pitäisin todella tärkeänä sitä, että tulevaisuudessa kasvatustyössä, kouluissa ja päiväkodeissa kiinnitettäisi enemmän huomiota tunnetaitoihin ja etiikkaan. Lapsia opetettaisi tunnistamaan erilaisia tunnetiloja, asettumaan toisen asemaan ja kohtaamaan toisia ihmisiä. Lapsia tulisi kasvattaa ymmärtämään jokaisen ihmisen ainutlaatuisuus ja arvo ja se, että jokaisessa on jotakin arvokasta. Myös opettajan on tärkeää huomioida tämä omassa työssään ja muistaa kohdata jokainen oppilas arvokkaana ja ainutlaatuisena yksilönä, eikä vain opetettavana ryhmänä. Opettajan tulisi löytää myös jokaisesta oppilaastaan jotakin arvokasta ja positiivista.