Luin Sirkka Ahosen artikkelin Opettaja kansalaisen mallina ja mentorina. Nostan artikkelista esille "kolahduksia", jotka puhuttelivat minua tällä lukukerralla.

Artikkelissa tuotiin julki sitä, että tämän päivän opettajaopiskelijat eivät useinkaan itse ole kovin aktiivisia kansalaisvaikuttajia. Opettajankoulutuksen aikana kansalaisvaikuttaminen kasvattaisi tulevaa opettajaa mainiosti rooliinsa vaikuttajan mallina. Tartuin tähän artikkeliin oikeastaan siksi, että otsikko houkutteli kansankynttiläromantisointiin - opettajan tulee olla kunnollinen kansalainen. Mutta kuinka voimme kasvattaa lapsia ja nuoria opetussuunnitelman vaatimaan aktiiviseen kansalaisuuteen, jos emme toteuta sitä itse?

Oma elämäntilanteeni on läpi opiskeluvuosien ollut lähes koko ajan se, että opiskelun ohella on joko paljon palkkatöitä tai nyt myöhemmin perhe, jolle haluaa antaa kaiken liikenevän ajan. Aktiivisesta kansalaisvaikuttamisesta ei siis ole omallakaan kohdalla kyse. Lisäksi artikkelissa puidaan oppilaiden vaikutusmahdollisuuksia ja sen historiaa. Monessa koulussa oppilaskunnan toiminta on mielestäni typistynyt mitättömään puuhasteluun, vaikka tarve olisi sille, että oppilailla itsellään olisi vaikutusvaltaa omiin asioihinsa. Moni oppilas on pettynyt ja kyllästynyt siihen, ettei heitä kuulla.

Artikkelissa käsiteltiin hienolla tavalla myös sitä, mikä merkitys on opetustavalla ja koulun kulttuurin luomisella sitä kautta. Jos opettaja opettaa osallistavasti eikä ole kaikkitietävä yksinvaltias, hän antaa oppilailleen hyvät eväät vaikuttamiseen myös oppituntien ulkopuolella. Siihen haluan itse opettajana pyrkiä.