Kulttuurinen osaaminen ja ilmaisu
Tutustuin Tarja Pääjoen (2012) Revittyjen pehmolelujen kertomaa: verkkokeskustelua taidekasvatuksesta -artikkeliin, joka löytyy osoitteesta http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=489.
Artikkeli käsittelee suomalaista taidekasvatusta yhtenä psykokulttuurin ilmenemismuotona. Sen lähdeaineistona on Helsingin Sanomissa vuonna 2008 käyty verkkokeskustelu, joka heräsi lehden uutisoitua helsinkiläisestä taidekasvatustyöpajasta ja siellä harjoitetusta ohjatusta pehmolelujen silpomisesta.
Syksyllä 2008 Helsingin Sanomat siis uutisoi lastenkulttuurikeskus Annantalon järjestämästä työpajasta, jossa 9.luokkalaiset, 15-vuotiaat peruskoululaiset käsittelivät taidekasvattaja Anne Rossi-Horton ohjauksessa kauhuteemaa. Työpaja oli osa kouluopetusta, johon osallistuttiin luokittain eli se ei kuulunut vapaaseen harrastustoimintaan. Helsingin Sanomien artikkelissa työpajaa kuvataan tehtävänannolla: ”Jotain kamalaa on tapahtunut. Te itse päätätte, onko se kamala jotain pientä vai jotain suurta ja näkyvää”.
Verkkokeskustelun pätkät olivat hyvin kiivaita; sekä työpajan puolesta että vastaan. Tämä herätti ajatuksia taidekasvatuksesta (erityisesti sen tavoitteista ja toteutuksesta), median roolista suhteessa kouluun sekä vanhempien rooleista suhteessa koulutyöhön.
Taidekasvatuksessa voi käyttää monenlaisia työskentelytapoja, mutta niitä mietittäessä on punnittava lähtökohta ja tavoitteet työskentelylle opetussuunnitelmaa käyttäen. Lisäksi siihen vaikuttavia asioita ovat mm. opettajan oma etiikka, oppilaiden huomioiminen yksilöinä ja työskentelyn tarkoituksenmukaisuus. Median vaikutusta opettajan työhön ei voi olla ottamatta huomioon, mutta jos työskentelyn tavoitteet ja toteutus on perusteltavissa hyvin, niin kovin sensaatiohakuisia otsikoita ei välttämättä tule. Ja jos tulisi, niin opettaja pystyy perustelemaan toimintansa eri näkökulmista. Sama pätee mielestäni vanhempiin eli jos edellä mainitut lähtökohdat ovat kunnossa, niin opettajan on helppo perustella työskentelytapansa.
Opettajan työ on mielestäni noussut viime vuosina enemmän julkisuuteen ja usein nämä aiheet ovat median tapaan väritettyjä eivätkä yhdestä lähteestä tutustumalla anna välttämättä kovin perusteellista ja neutraalia kuvaa aiheesta. Median rooli on kuitenkin jatkuvasti läsnä jollakin tapaa opetuksessa ja tämä tulisi ottaa huomioon mm. mediakasvatuksen puitteissa sekä kaikkinensa opettajan työssä. Asioina ne voivat olla pieniä (kuten kuvausluvan kysyminen kirjallisena), mutta ne tulee ottaa huomioon eri näkökulmista.
Artikkeli käsittelee suomalaista taidekasvatusta yhtenä psykokulttuurin ilmenemismuotona. Sen lähdeaineistona on Helsingin Sanomissa vuonna 2008 käyty verkkokeskustelu, joka heräsi lehden uutisoitua helsinkiläisestä taidekasvatustyöpajasta ja siellä harjoitetusta ohjatusta pehmolelujen silpomisesta.
Syksyllä 2008 Helsingin Sanomat siis uutisoi lastenkulttuurikeskus Annantalon järjestämästä työpajasta, jossa 9.luokkalaiset, 15-vuotiaat peruskoululaiset käsittelivät taidekasvattaja Anne Rossi-Horton ohjauksessa kauhuteemaa. Työpaja oli osa kouluopetusta, johon osallistuttiin luokittain eli se ei kuulunut vapaaseen harrastustoimintaan. Helsingin Sanomien artikkelissa työpajaa kuvataan tehtävänannolla: ”Jotain kamalaa on tapahtunut. Te itse päätätte, onko se kamala jotain pientä vai jotain suurta ja näkyvää”.
Verkkokeskustelun pätkät olivat hyvin kiivaita; sekä työpajan puolesta että vastaan. Tämä herätti ajatuksia taidekasvatuksesta (erityisesti sen tavoitteista ja toteutuksesta), median roolista suhteessa kouluun sekä vanhempien rooleista suhteessa koulutyöhön.
Taidekasvatuksessa voi käyttää monenlaisia työskentelytapoja, mutta niitä mietittäessä on punnittava lähtökohta ja tavoitteet työskentelylle opetussuunnitelmaa käyttäen. Lisäksi siihen vaikuttavia asioita ovat mm. opettajan oma etiikka, oppilaiden huomioiminen yksilöinä ja työskentelyn tarkoituksenmukaisuus. Median vaikutusta opettajan työhön ei voi olla ottamatta huomioon, mutta jos työskentelyn tavoitteet ja toteutus on perusteltavissa hyvin, niin kovin sensaatiohakuisia otsikoita ei välttämättä tule. Ja jos tulisi, niin opettaja pystyy perustelemaan toimintansa eri näkökulmista. Sama pätee mielestäni vanhempiin eli jos edellä mainitut lähtökohdat ovat kunnossa, niin opettajan on helppo perustella työskentelytapansa.
Opettajan työ on mielestäni noussut viime vuosina enemmän julkisuuteen ja usein nämä aiheet ovat median tapaan väritettyjä eivätkä yhdestä lähteestä tutustumalla anna välttämättä kovin perusteellista ja neutraalia kuvaa aiheesta. Median rooli on kuitenkin jatkuvasti läsnä jollakin tapaa opetuksessa ja tämä tulisi ottaa huomioon mm. mediakasvatuksen puitteissa sekä kaikkinensa opettajan työssä. Asioina ne voivat olla pieniä (kuten kuvausluvan kysyminen kirjallisena), mutta ne tulee ottaa huomioon eri näkökulmista.
Sinulla ei ole tarvittavia oikeuksia vastauksen lisäämiseksi.
Anna Kosonen
Tarja Pääjoki. Revittyjen pehmolelujen kertomaa: verkkokeskustelua taidekasvatuksesta
Artikkeli herätti kysymyksiä opettajan vastuusta oppituntia rakentaessaan. Yhteiseen käsittelyyn tuodut teemat jäävät usein elämään oppilaiden ajatuksiin ja puheisiin. Opettaja ei voi luottaa siihen, että hän saisi käsiteltyä teemat oppitunnilla tyhjentävästi tai että hän saisi tietoonsa kaikki oppilaille heränneet tunteet ja ajatukset. Väkivaltaviihteen aiheuttaman ahdistuksen nostaminen oman taiteellisen työskentelyn teemaksi vaatii erittäin hyvää ryhmän tuntemista. Teeman käsittely saa oppilaat kertomaan ja kuvaamaan asioita, joihin toiset eivät ehkä ole koskaan törmänneet. Osalle oppilaista K-18-materiaalit ovat tuttuja, mutta haluaako opettaja, että yksityiskohtia näistä kokemuksista nostetaan esille oppitunnilla, jossa oppilaiden ikä on 15 vuotta? Mediakasvatus toki tarkoittaa myös väkivallan ja kauhun käsittelyä , mutta "tuntosarvet" herkillä ja varoen.
Toinen kysymys, jota pohdin artikkelia lukiessani, oli oppilaiden esittäminen kuvien kera työpajaa käsittelevässä lehtiartikkelissa. Pääjoki toi esiin tämän problematiikan, kun kyseessä on taiteellinen työskentely ja alaikäiset oppilaat. Opettaja ja toimitaja eivät kenties tulleet ajatelleeksi asiaan liittyviä riskejä. Kun nuorten taideteoksista on jo noussut kohu, jossa tekijöiden väkivaltaisia ajatuksia ja henkistä hyvinvointia ruoditaan, on jo liian myöhäistä. Tämä on kyseessä olleille nuorille varmasti haavoittava kokemus. Miten me aikuiset muistaisimme pohtia vastuutamme, varautua etukäteen ja tyytyä tylsempiin lööppeihin?
Artikkeli herätti kysymyksiä opettajan vastuusta oppituntia rakentaessaan. Yhteiseen käsittelyyn tuodut teemat jäävät usein elämään oppilaiden ajatuksiin ja puheisiin. Opettaja ei voi luottaa siihen, että hän saisi käsiteltyä teemat oppitunnilla tyhjentävästi tai että hän saisi tietoonsa kaikki oppilaille heränneet tunteet ja ajatukset. Väkivaltaviihteen aiheuttaman ahdistuksen nostaminen oman taiteellisen työskentelyn teemaksi vaatii erittäin hyvää ryhmän tuntemista. Teeman käsittely saa oppilaat kertomaan ja kuvaamaan asioita, joihin toiset eivät ehkä ole koskaan törmänneet. Osalle oppilaista K-18-materiaalit ovat tuttuja, mutta haluaako opettaja, että yksityiskohtia näistä kokemuksista nostetaan esille oppitunnilla, jossa oppilaiden ikä on 15 vuotta? Mediakasvatus toki tarkoittaa myös väkivallan ja kauhun käsittelyä , mutta "tuntosarvet" herkillä ja varoen.
Toinen kysymys, jota pohdin artikkelia lukiessani, oli oppilaiden esittäminen kuvien kera työpajaa käsittelevässä lehtiartikkelissa. Pääjoki toi esiin tämän problematiikan, kun kyseessä on taiteellinen työskentely ja alaikäiset oppilaat. Opettaja ja toimitaja eivät kenties tulleet ajatelleeksi asiaan liittyviä riskejä. Kun nuorten taideteoksista on jo noussut kohu, jossa tekijöiden väkivaltaisia ajatuksia ja henkistä hyvinvointia ruoditaan, on jo liian myöhäistä. Tämä on kyseessä olleille nuorille varmasti haavoittava kokemus. Miten me aikuiset muistaisimme pohtia vastuutamme, varautua etukäteen ja tyytyä tylsempiin lööppeihin?
Sinulla ei ole tarvittavia oikeuksia vastauksen lisäämiseksi.