Otsikon mukaisesti perille on päästy. Kyllähän se reissaaminen tuntui sellaiselta tiukalta vuorokauden mittaiselta puristukselta, vaikka se ei todellisuudessa sitä ollut. Rankaksi reissaamisen teki, että kumpikaan ei hotellin pehmeistä sängyistä huolimatta nukkunut juuri silmäystäkään. Ja tietäähän sen, miten siinä sitten käy. Väsymys on painanut mieltä ja kehoa.

Miksi sitten emme nukkuneet? Meillä on ollut todellisia fyysisiä haasteita: toisen kurkussa on tyyliin kaktus ja toisen nenä vuotaa kuin Niagara konsanaan. Se niistä unista. Ja okei, taisipa olla vähän matkakuumettakin.

Meille jo tyypillisesti aamulla teimme pikalähdön hotellista ulos. Kentälle pääsimme hotellin ilmaiskyydillä, jossa porukkaa oli melkoisesti. Ensimmäiselle lennolle pääsimme ajoissa ja todella vähän levänneinä.

Odottelimme, milloin lennolla tarjoillaan pieni aamupala. Ja pian tarjoiltiinhan se: pieni pala tiikerikakkua. Hieman outo valinta aamutuimaan, mutta ilmeisesti saksalaisilla on joku ihmeellinen viehätys kakkuihin. Matka meni kahvia ja kokista vähän litkiessä ja pieniä torkkuja ottaessa.

Jännitimme, ehdimmekö vaihtaa konetta Frankfurtissa, sillä lentomme oli vähän myöhässä ja alun perinkin vaihto piti tehdä tunnissa. Vaikka kenttä oli iso, vaihto sujui nopeasti. Ja pian taas törötimme Lufthansan kyydissä...

Aamupalaa nro 2 odotimme hieman toiveikkaimmin. Mikäs muukaan kärryistä pilkisti kuin tuttu tiikerikakku! Toinen meistä sentään sai lohileivän, mutta raa'an kalan karttajalle tarjolla oli jo liian tutuksi tullut kakkupala. Voi sitä harmituksen määrää!

Kone laskeutui ajallaan ja lähdimme tuloaulaan. Koimme hetken supertähtifiiliksiä, sillä aula oli ihan täynnä tyyppejä nimikyltteineen. Harvemmin sitä vastassa on satapäinen kööri, kun lomalle astelee. Seuraavaksi piti löytää omat nimemme kylttimerestä. Jonkin aikaa etsiskeltyämme löysimme miehen ja kyltin. Ja sanat "Päivi Mustalampi" ja "Johanna Eskelinen".


Hyppäsimme miehen kyytiin ja saimme myös käteemme jonkinlaisen manuaalin, jossa oli tietoa majoituksesta. Hieman yllätyimme, kun mies ajoi meidät vaan jonkun kerrostalon eteen ja sanoi, että perillä ollaan ja jätti meidät laukkuineen siihen.

Löysimme pian huoneistomme...tai huoneemme - miten sen nyt ottaa. Kieltämättä alkoi vähän ahdistaa, kun oven raosta näkyi olohuone, jossa oli kuivumassa alushousuja ja muita vaatteita. Hieman piti miettiä, olimmeko oikeassa paikassa. Pian kävi ilmi, että majoituksemme on opiskelijakämppä, jossa on neljä makuuhuonetta, olohuone ja keittiö sekä vessa. Meille oli varattu yksi huone ja oma kylppäri, mutta muut tilat joutuisimme jakamaan muiden kanssa. Ja juuri, kun olimme tästä järkytyksestä päässeet yli, huomasimme, ettei makuuhuoneissa ole lukkoja. Kiva fiilis, kun saa pelätä rosvoja... Ilmeisesti arvoesineet tulee raahata aina mukanaan.

Lähdimmekin tutkimaan paikkoja. Karttaa meille ei ollut annettu, joten kikkailimme tovin katuja ihan summassa. Kyytimies oli vinkannut busseista, joten hyppäsimmekin Sliemasta (jossa siis majoituksemme on) bussiin suuntanamme Valletta.



Pian talsimmekin Vallettan katuja. Hienoja paikkojahan piisasi ja aurinko paistoi. Tässä vaiheessa alkoi jo nälkä painaa ja pysähdyimme syömään. Valitettavasti ruoka valitsemassamme paikassa oli todella pliisua. Onneksi kuitenkin nälkä siirtyi! Ja tulipahan maistettua myös paikallista juomaa, Kinnietä.

Siinä syödessämme pääkadulta alkoi kuulua meteliä. Ja mikäs se sieltä tulikaan? No tuli Pride-kulkue. Siinä katselimme kulkuetta ja räpsimme kuvia. Olimme päässeet meiningin ytimeen. Myöhemmin katsoimme vielä pari esitystä ja etsimme kielikoulumme. Osaammepahan sitten maanantaina suunnistaa paikalle suuremmitta harhailuitta. Takaisin Sliemaan tulimme bussilla, sillä matka Vallettasta Sliemaan on melko pitkä. Bussiajeluita varten ostimme kortin, jolla saa viikon ajan ajella niin paljon kuin ehtii.




Kämpän vierestä löytyi kauppa, josta sai välttämättömät asiat. Kallista oli, mutta pakko oli kuitenkin ostaa tiettyjä juttuja, kuten nenäliinoja. Päivä on ollut raskas tuhansine niistämisineen ja raastavine kurkkukipuineen. Luulemme kuitenkin, että huomenna päivä on parempi. Huomenna ehkä aikaa on kämppiksien morjestamisille ja Gozon saarelle. Nyt vain ryytyneinä näpyttelemme näitä tekstejä ja pian jo hyydymme. Huomiseen siis!