Ennakkotehtävät 1.10. luennolle ja demoille
ENNAKKOTEHTÄVÄ luennolle ja demoille 1.10.
Kulttuurinen osaaminen, vuorovaikutus ja ilmaisu / Kulttuurikasvatus
Luento salissa M103
1. Lue kirjailija Juha Itkosen artikkeli “Kirjailija Juha Itkonen saa lopultakin kokea yhdessä soittamisen riemun Kaustisella” http://www.hs.fi/sunnuntai/a1436496757463
Mitä ajatuksia artikkeli sinussa herättää? Poimi tekstistä jotakin itsellesi merkityksellistä, jonka haluat nostaa esiin keskustelussa luennolla. Kirjaa kommenttisi alla olevaan Peda.netin ennakkotehtäväkansioon.
2. Tutustu Opetushallituksen julkaisuun KOHTI MONIKULTTUURISTA KOULUA– taidetyöpajat osana kulttuurikasvatusta. 2010. Helena Oikarinen – Jabai (toim.). Sivut 1 – 25.
http://www.oph.fi/download/125092_Kohti_monikulttuurista_koulua.pdf
Kommentit
Tekstistä käy ilmi, kuinka ihmisillä on paljon ennakkokäsityksiä asioista ja kuinka vasta vuosia myöhemmin nämä käsitykset muuttuvat ja/tai murtuvat. Myös tietynlaiset ajattelumallit, siitä mikä on ollut "oikea" soitin tai "oikea tapa" opetella soittamaan tulevat ilmi kirjoituksessa. Itkonen kertoo etttä esim. aikoinaan jos yhteisöllistä soittamista tarjottiin, se oli haastavaa, mahdotonta.
Itselläni oli vuosia käsitys, että ainoa oikea musiikki on sitä mitä kaverit kuuntelevat ja että on olemassa vain muutama kuunneltavan arvoinen bändi. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt ettei näin ole. Samalla lailla minulle ainoita soittimia olivat kitara, rummut, basso. Aikaisemmin oli niin että mitkään klassiset soittimet eivät vedonneet millään tavoin. Kuten Itkosella, mahdollisuuksia soittaa bändissä ei juurikaan ollut tai ne olivat huonoja vaihtoehtoja jo valmiiksi.
Voin myös hyvin samaistua "systemaattiseen opettamiseen tai oppimiseen". Parhain lause minkä olen kuullut liittyen musiikkin, sen tekemiseen jne. on: " Liika teoria, tappaa luovuuden". On selvää, että lasten/nuorten kohdalla on hyvä kylvää siemen ja katsoa lähteekö se itämään. Mutta sen sijaan että kontrolloisi ja systemaattisesti ohjaisi tätä "kasvua", olisi parempi vain hieman ”tuuppaista” tai avustaa, mikäli apua tarvitaan. Jokainen löytää itse omat mielenkiinnon kohteensa ja lopulta jalostavat niitä niin pitkälle kuin tahtovat. Vaikka musiikkia tai soittamista pidettäisiin yksilöharjoittelun tai yksilötason juttuna, olisi tärkeää mahdollistaa yhteisöllinen toiminta, esim. bänditoiminnan tai muunlaisen toiminnan tavoin. Tärkeintä olisi yhteenkuuluvuus, se että olisi osa jtn. yhteisöä, toimivaa organisaatiota. Tällöin lähestyminen musiikkia kohtaan, kuten Itkonen sanoo, olisi erilaista. Ylipäätänsä jokaiselle yksilölle olisi eduksi murtaa omia ennakkoluulojaan ja lähteä pois omalta mukavuusalueeltaan. Joskus em. ei hyödytä hirveästi. Et ehkä innostu uudesta soittimisesta tai uudesta bändistä, mutta voit kenties tavata vaikkapa uusia ihmisiä tai muutoin vain todeta " olen kokeillut ja arvostan sitä, mutta ei ole minun juttuni". Pääasia olisi että yrittää. Itkosen kuvailemassa Näppäritoiminnassa on paljon samankaltaisuuksia koulumaailman tai urheilujoukkueen toiminnan kanssa. Tärkeintä kaikessa on tunne siitä, oli sitten enemmän yksilö kuin kanssatoimija luonteeltaan. Hetken ajan kaikki ovat yksi ja sama. Elämä tarjoaa sellaisia tianteita ja tunteita harvoin. Mutta kun se tarjotaa... niin mikään ei ole sen parempaa.
Artikkelissa puhutaan paljon yhteisöllisyydestä, kuinka ikäluokasta riippumatta tehdään asioita yhdessä. Jokainen halukas taitotasosta huolimatta on tervetullut Näppäröimään. Tämä ajatus tuntuu osin kadonneen yhteiskunnasta. Ihmiset luokitellaan omiin lokeroihin syystä x, vaikka juuri silloin uusia ideoita ja innovaatioita syntyy kun lyödään hynttyyt yhteen, ja näkökulmia ammennetaan useammasta suunnasta. Yhteisöllisyys luo myös turvaa ja antaa rohkeutta toteuttaa itseään täysillä. Näppäreillä jokaista rohkaistaan soittamaan kovempaa, tekemään vaikka ei olisi sata varma osaanko. Eikä oikeastaan ole väliä oletko amatööri vai ammattilainen.
Musiikki on paljolti tunnetta, innovatiivisuutta ja itseilmaisua. Itkosen omakohtaiset kokemukset lapsuudesta eivät kovin paljoa sisällä mitään näistä, ja uskon sen hukkuvan pinnalla olevaan suorituskeskeisyyteen. Moniin harrastepohjaisiin opistoihin on pääsykokeet, eli on olettamus että musiikkia saa harrastaa vain synnynnäisesti lahjakkaat, eikä täysin amatööreille ole tilaa. Monet muutkin harrastukset kahlitaan menestyksen tavoitteluun; monilla paikkakunnilla on vaikeaa harrastaa mitään joukkuelajia ellet ole lisenssin omaava kilpaurheilija. Sitten kun harrastukseen sitoudutaan täysillä, syntyvät myös pelko, paineet ja pakottamisen tunne. Annetaanko mahdollisuutta epäonnistua? Jos harrastuksen keskeisin tavoite on vain suorittaa sarja asioita mahdollisimman hyvin, mikä on se pohjimmainen syy oikeasti enää harrastaa?
Itse samaistuin artikkelin negatiiviseen puoleen; kuinka itsekin yksin pimputin pianoa yhdeksän vuotta ja lopetin harrastuksen innostuksen puutteeseen. Itkosen tekstiä lukiessa oikeastaan vasta tajusin miksi lopetin, mihin innostus katosi. Mitä hyötyä on osata jokainen nuotti ulkoa? Miksi soitetaan vain sitä mitä opettaja haluaa ja suunnitelmat käskevät? En aloittanut pianonsoittoa opettajan vuoksi, mutta näin jälkikäteen mietittynä sitähän se oli. Artikkeli antaa oikeaa ajatusta siitä, miten asian pitäisi olla; annetaan vaihtoehtoja, vapaus valita. Aivan kuin musiikissa, myös muualla tulisi tarjota kaikille samat mahdollisuudet ja vapaus löytää oman mielenkiinnon kohde. Levitellä niitä ”viuluja lattialle” jos joku vaikka tarttuisi sellaiseen.
Harrastamisen pohjana kuitenkin oletetusti on nauttiminen ja itsensä kehittäminen. Ohjaajien ja vastuuaikuisten tulisi muistaa tehdä toimintaa lasten ehdoilla, säilyttäen ilon ja leikkisyyden. Harrastuksissa sekä kouluissa opettajien ja ohjaajien tulisi olla lapsia varten, avarakatseisesti ja tunteella, sillä silloin mielekkyys säilyy ja kiinnostuksen kohde voi säilyä intohimona koko elämän.
Musiikki opettaa heittäytymistä ja antaa rohkeutta eikä ole mitään parempaa kuin päästä jakamaan musiikin tuottamaa riemua muille. Niin kuin Juha Itkonenkin totesi on mahtavaa olla yhdessä tuottamassa musiikin ihmettä. On mahtava nähdä miten musiikki vaikuttaa eri tavalla ihmisiin.
Myös musiikissa on kuitenkin pientä kilpailua ja virheettömyyteen johtavaa ajattelua. Orkestereissa kilpaillaan siitä kuka pääsee parhaimpien soittajien ryhmään ja kuka seuraavaan, vielä parempaan orkesteriin. Soittaminen on myös kilpailua itsesi kanssa, sinulta vaaditaan eri tasojen suorittamista virheettömästi ja jokaiseen esitykseen harjoitellaan täydellinen esitys. Jos teet virheen esiintyessäsi, kaikki kuulevat sen ja se vaikuttaa siihen miten sinut nähdään soittajana. Musiikkimaailmassakin pitäisi unohtaa täydellisyys ja antaa soittajille mahdollisuus kehittyä omia mielenkiintoja hyväksikäyttäen.
Itkonen kuvaa hyvin sitä, kuinka omat ennakkokäsitykset voivat muuttua radikaalisti pitkänkin ajan jälkeen, kun vaan uskaltaa heittäytyä ja tarttua uusiin mahdollisuuksiin. Hyvä muistutus jälleen siitä, että koskaan ei pitäisi muodostaa minkäänlaisia ennakkokäsityksiä asioista, mitä ei ole itse kokeillut.
Kirjailijan kuvaukset muun muassa oman pianonsoittonsa aloittamisesta toi mieleeni tekemisestä nauttimisen ja sisäisen motivaation merkityksen tärkeyden oppimisessa.
Itkosen kirjoitus pisti ajattelemaan myös sitä, kuinka tärkeää olisi tarjota avoimempia mahdollisuuksia asiassa kuin asiassa jokaiselle lähtö- ja taitotasosta riippumatta, kuten Näppäreissä on ideana. Suorituskeskeisyyden ja sen luomat paineet unohtaen erilaiset ihmiset (eri ikäiset, eri taitotasoiset) oppivat toinen toisiltaan yhdessä ”puuhaillen” ryhmän keskellä. Myöskään lopputulosta ei saisi miettiä liikaa etukäteen, vaan uuteen tulisi heittäytyä avoimin ja kokeilevin mielin, tunteella. Yhdessä tekemisellä voi parhaimmillaan saada synnytettyä jotain niin hienoa, että se antaa jokaiselle voimavaroja ja asioita omaan elämään ammennettavaksi pitkälle eteenpäin.
Yhdessä oppimisesta ja yhteisöllisyydestä on puhuttu paljon ja tässäkin artikkelissa yhdessä tekeminen nousee tärkeäksi. Itkonen kertoi kuinka hyvä yhteisö heillä on Näppäreissä, joissa yhdistyvät ihmiset lapsista vanhuksiin. Mielestäni on hieno asia yhdistää eri-ikäisiä ihmisiä. Hän mainitsi myös opetussuunnitelman jämäkkyyden ja tylsyyden, jotka eivät tee oppimisesta mielenkiintoista. Opetuksen tulisi olla motivoivampaa ja mielekkäämpää, jotta oppijan innostus ei häviäisi. Myös luovuudella tulisi olla enemmän tilaa oppimisessa.
Tuntuu että yhteiskunta pyörii suorittamisen ympärillä, mikä on ainakin yksi syy oppimisen ilon häviämiselle. Ei saisi nolata opettajaa tai vanhempia virheitä tekemällä, kuten Itkonen huomauttaa. Suorittamisen takia ihminen alkaa helposti miettimään, riittääkö hän omana itsenään, kun ei pärjääkään kaikessa täydellisesti. Varsinkin lapsille pitäisi opettaa, ettei elämä ole suorittamista ja opettajien tulisi yrittää tuoda oppimisen iloa enemmän kouluihin.
Itkonen mainitsi myös kärsivällisen opettajan, joka ei turhaudu toistuvista työtehtävistä. Tämä mielestäni korostaa opettajan tärkeää asemaa ja suhdetta oppilaisiin. Oppilaat kyllä huomaavat, jos opettajaa ei kiinnosta ja hän turhautuu töissä ollessaan. Tämä puolestaan voi heijastua oppilaisiin ja heidän motivaationsa saattaa laskea. Itselleni tuli tästä mieleen, kuinka tärkeää opettajan oma suhtautuminen opetettavaa asiaa kohtaan on.
Itkonen toki kuvaa myös kokemuksia, joissa soittaminen on asettanut hänelle rajoitteita ja tietyllä tapaa "kahlinnut" häntä. Se sai ajattelemaan, miten omat päämäärämme ja tarkoituksemme, olivat ne miten ohjaavia ja toisen parhaaksi, voivat olla joskus enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Pohdin sitä, millaisia odotuksia kohdistamme nuoriin ja lapsiin varsinkin harrastusten kautta. Onko aina pakko olla "hyvä" jossakin ja onko epäonnistuminen todella niin suuri synti, että sitä pitää hävetä koko ikänsä? Entä sitten, kun ei huvitakkaan tehdä enää sitä juttua, mitä muut sinulta odottavat?
Mielestäni jokaiselle tulisi suoda oikeus valita oma polkunsa ja tapansa toimia, vaikka aina tämä ei onnistuisikaan. Toivoisin, että opettajana voisin kannustaa oppilaitani tavoittelemaan omia kiinnostuksen kohteitaan liikaa rajoittamatta heidän kiinostuneisuuttaan, sillä ajattelen, että halu edetä ja motivoitua syntyy juuri näistä kiinnostuksen kohteista. Sitten tulisi tarttua siihen, mikä heitä (oppilaita) kiinnostaa ja kehittää siittä eteenpäin jotain, mikä inspiroi oppimaan ja toimimaan.
Artikkelista saan sen kuvan, että opettajalta tai ylipäätään toiminnan vetäjältä vaaditaan kykyä ja halua toimia, innostaa ja kannustaa tilanteessa kuin tilanteessa, varmalla otteella. Näin varsinkin silloin, kun mielitään hiotuttaa yhteen ja johtaa monenmoisia ryhmiä ja ihmisiä kohti yhteistä tekemistä, josta mahdollisimman moni nauttisi. Vaikka artikkelin Näppäreiden kanssa tässä oltiin selvästi onnistuttu, tämä ei kuitenkaan ole helppoa monelle ja toiset onnistuvat paremmin kuin toiset. Mutta ne hetket, kun päästään lähelle artikkelin vastaavaa tekemisen meininkiä, ovat varmasti makoisia kaikille, niin opettajalle kuin oppilaallekkin.
Olen itse urheillut koko elämäni harrastaen monia eri lajeja ja kilpaileminen on käynnyt minulle tutuksi. Vanhempani ovat aina tukeneet minua ja olen itse saanut päättää milloin riittää. Itselleni onkin aina ollut tärkeintä nimenomaan nauttiminen ja kun kilpailemisesta on tullut pakonomaista suorittamista, olen suosiolla lopettanut sen. Vaikka itseäni ei ole painostettu, olen vierestä seurannut miten urheilija-kavererini ovat joutuneet kokemaan sen. Olisikin tärkeää, että lapsille opettaisiin jo alunperin ettei tärkeintä ole menestyminen.
Toinen suurempi asia, johon kiinnitin huomiota oli artikkelista huokunut yhteisöllisyys. Tähänkin voin liittää oman urheilutaustani ja etenkin rakkaan harrastukseni suunnistuksen. Itkosen mainitsema lahkon kaltainen yhteisö syntyy myös suunnistuksessa, jossa on niin sanotusti aika ''pienet piirit''. Myös suunnistuksessa on artikkelissa mainitun Kaustisen kansanmusiikkijuhlien kaltainen tapahtuma - Jukolan viesti. Viestiin kokoontuu ympäri maailmaa eri ikäsiä ja tasoisia, kilpaurheilijoista harrastajiin nauttimaan suunnistuksen hurmoksesta.
Eri yhteisöihin kuuluminen onkin nykyään arvostettavaa; on kyseessä sitten juuri harrastusyhteisö tai jokin muu. Yhteisöissä saadaan voimakkaita kokemuksia, joita Itkonenkin kuvaili artikkelissaan; tälläiset voimakkaat kokemukset jäävät myös usein herkemmin mieleen ja niistä voi oppia paljon uutta. Yhdessä tekemisen ja oppimisen tärkeyttä korostetaankin yhä enemmän, myös koulumaailmassa.
”Avata meidän sisimpämme ja samaan aikaan yhdistää meitä, tuoda meidät lähemmäs toisiamme niin kuin tässä paikassa tapahtuu tänään, tällä hetkellä, juuri nyt.” --> Avoimuus, uteliaisuus, uuden ja jännittävän kokeminen yhdessä yhdistää ja lisää yhteisöllisyyttä!
Myös hetkessä eläminen, elämyksellisyys ja erilaisten tunteiden kokeminen jäi artikkelista mieleeni. Sitähän elämän pitäisi olla, mutta valitettavan usein siitä tulee kuitenkin suorittamista ja jatkuvia paineita asioista, jotka eivät loppupeleissä ole kaikista merkittävimpiä.
Osaan oikein hyvin samaistua tuohon suorittamisen tunteeseen, jonka 80-luvun musiikkiopisto-opetus tarjosi oppilailleen. 80-luvun lapsena soitin viulua tai oikeastaan kävin musiikkiopiston tunneilla kuusi vuotta. Ensimmäisellä luokalla kinusin itselleni viulua ja yläasteen loppupuolella kinusin vanhemmiltani lupaa lopettaa opinnot. Aloitin pahviviululla ja lukioaikaan soittelin juhlissa vielä koulun viululla. Orkestereissa soittaminen oli kivaa, koska se ei ollut niin yksinäistä puuhaa. Mutta olisipa ollut mahtavaa, jos olisin päässyt tuollaiseen Näppärit-bändiin. Se yhteisöllisyyden kokeminen ja uuden luomisen kokemus, minkä Itkonen tuolla Kaustisilla sai, on ihailtavaa. Minäkin olisin tarvinnut nuorena jotain inspiroivaa viulunsoiton opetteluun. Pakolliset esiintymiset ja matineat musiikkiopistolla sekä koulujen juhlat eivät saaneet sitä aikaan. Ehkä siitä johtuukin, etten halunnut ylläpitää soittotaitoa.
Tässä artikkelissa tulee myös se esiin, että soittamisen ilo on tärkeämpää kuin oikein soittaminen. En muista koskaan soittaneeni omassa matineassa hermoilematta virheistä. Orkesterissa oli tietenkin helpompaa, kun aina joku soitti oikein, jos itse sattui tipahtamaan kärryiltä. Tottahan Itkosen Näppärit harjoittelivat koko viikon, mutta ilolla he sen tekivät. Lisäksi esiintymisen loputtua ei varmaankaan annettu arvosanoja kirjallisesti eli oliko suoritus riittävä vai ei.
Ikäryhmien laaja skaala tässä tapahtumassa varmasti loi myös turvallisuuden tunnetta ja rentoutta koko satapäiseen soittajajoukkoon. Minusta oli ihana huomio se väsymätön plektrojen ravistelu kitaroiden kaikukopista. Aivan kuin soittajat olisivat olleet yhtä suurta perhettä. Huippu juttu!
Soitonopetuksessa pitäisikin muistaa ettei kaikista tarvitse tulla ammattimuusikoita. Joku voi soitella ihan vain omaksi ilokseen. Se vaikutti (ainakin omien kokemuksieni perusteella) monelta opettajalta unohtuneen. Tottakai soitonopettelu vaatii harjoittelua ja kurinalaisuutta, mutta motivaation ja soittamisen ilon säilyttämiseksi harjoittelun pitäisi olla mielekästä, elämyksellistä ja antaa enemmän tilaa luovuudelle.
Kannatan edellä kirjoittavien tapaan niin urheilu- kuin muissakin harrastuksissa yhteisöllisyyttä, yhdessä tekemistä ja kokemista ja onnistumisen kokemusten jakamista. Kuitenkin haluan myös nostaa esiin yksin olemisen ja tekemisen tärkeyden ja kehittävyyden, joka nykyään tuntuu välillä jäävän varjoon huolimatta yksilöllisyyttä ja erottuvuutta korostavasta ajan hengestä. Etenkin lapsia ja nuoria ajautuu yhä vähemmän itsenäistä työskentelyä ja yksin oloa edellyttävien harrastusten pariin samalla, kun erilaiset ryhmässä tapahtuvat harrastustavat kasvattavat jatkuvasti suosiotaan. Mistä mahtaa kummuta tämä yksin tekemisestä vieraantuminen? Pelkäävätkö nykylapset ja -nuoret yksin puurtamista ja vastuun kantamista vai onko yhteistoiminnallinen tekeminen yksinkertaisesti vain niin paljon mielekkäämpää? Onko yksin harrastaminen nykyisessä sosiaalisuutta korostavassa vapaa-ajan harrastuskulttuurissa noussut jopa tabuksi?
Yksi suurimmista asioista elämässä on rohkeus. Rohkeus mennä sellaisia asioita kohden, jotka ovat jännittäviä, jotka saavat aikaan epävarmuuden tunteita, mutta samalla herättävät uteliaisuutta ja kiinnostusta. Tässäkin artikkelissa Itkonen ei olisi ikinä voinut kuvitella löytävänsä itseään Näppäreiden riveistä soittamassa, jopa joka vuotisena perinteenä. Ja kuten muutkin ovat jo todenneet, murtaen asetettuja ennakkoluuloja ja -käsityksiä. Joskus on oltava rohkea ja kokeiltava itselleen vierasta. Mentävä kohti sellaisia asioita, joihin ei ikinä olisi voinut kuvitella ottavansa osaa. Haastaen itseä, laittaen itsensä peliin, avoimena ja nöyränä.
Yhteisöllisyys on meille voimavara. Me tarvitsemme ihmisiä ympärillemme. Tueksi, kannustukseksi, mahdollisuudeksi jakaa asioita. Yhdessä oleminen ja yhdessä tekeminen. Niistä saamme voimaa. Ja se, että kuulumme joukkoon. Me olemme osa ryhmää. Arvokkaita ja merkityksellisiä. Näitä kokemuksia tarvitsemme. Ne ovat elämisen kannalta välttämättömiä.
Ryhmät muodostuvat usein jonkin yhteisen asian ympärille, asian joka yhdistää koko ryhmää ja sen jäseniä. Vaikka usein ryhmän sisällä tehdään töitä yhteisen päämäärän eteen, on muistettava itse ryhmähenki, yhdessä olo ja yhdessä tekeminen. Ilo ja jakaminen. Tärkeintä ei ole kulmat kurtussa tavoitella täydellistä sävelten "oikein osumista", vaan pikemminkin kokea yhdessä tekeminen, yhdessä luominen ja se että me olemme tässä. Läsnäolevina ja musiikista nauttivina. Mikä olisi parempaa, kuin jakaa tämä tunne muiden samasta nauttivien kanssa.
Toinen tärkeä näkökulma on, miten nykypäivän yksilökeskeisessä yhteiskunnassa yhdessä tekemisen voima usein unohdetaan. Toisen ihmisen tuki ja kannustus voi olla ratkaiseva tekijä onnistumiseen. Vaikka myös itsenäisen työskentelyn taidot ovat tärkeitä, yhdessä toiminen ja yhteisten tavoitteiden asettaminen ovat merkittäviä kykyjä elämän eri osa-alueilla. Mielestäni kyse on tasapainottelusta yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välillä - molemmat näkökulmat tulisi huomioida ja ymmärtää esimerkiksi koulumaailmassa.
Haluan nostaa esiin myös porukan johtajan merkityksen. Kuten hyvä orkesterin johtaja, myös taitava opettaja pystyy innostamaan ja rohkaisemaan. Kärsivällisyys ja tietynlainen "pelisilmä" ovat ehdottomasti tärkeitä ominaisuuksia lasten ja nuorten kanssa toimiessa. Myös koululuokka on omanlaisensa taidoiltaan kirjava orkesteri, jossa kaikilla on kuitenkin oma paikkansa ja erilaisia vahvuuksia hyödynnettäväksi. Miten yhdessä oppimisen ja onnistumisen iloa voisi tuoda lisää myös koulun arkeen?
Musiikin harrastaminen on usein hyvin yksinäistä puuhaa ja sellaisenaan suorastaan ikävää. Kuitenkin se kehittää ajattelua ja tukee oppimista (oppimisvaikeuksissa eritoten, kokemusta on). Mutta se, että miten siitä saisi innostavaa muunkin kuin vain musiikin takia - yhteisö. Liian paljon yritämme yksin ja oletamme, että niin pitääkin tehdä. Yhdessä tekeminen on kuitenkin se juttu...
Vuodesta toiseen menet naama punasena matineatilaisuuksiin ihailemaan sitä, kuinka muilta pianonsoitto vaan tulee selkäytimestä. Kun oma vuoro tulee esiintyä, Itkosen tapaan pystyt vain ajattelemaan "älä vaan unohda sitä kappaletta...." Vuosi toisensa perään yksinäistä pakertamista saman opettajan johdolla.
Yllättävää kyllä, kun oli aika kokeilla nelikätisesti soittoa toisen oppilaan kanssa, ahdistuin. Tuntui, että harjoittelin kappaletta toista oppilasta varten. Kokeilin pianonsoiton yhteydessä puhallinorkesteria poikkihuilun soittajana ja nautin siitä, mutta vain hetken. Milloin tuuban soittaja hävisi kartalta kesken kappaleen tai trumpetisti töräytti vääriä ääniä vahingossa. Aloitetaanpa taas alusta, jotta laulu menee puhtaasti läpi edes kerran. En kokenut kehittyväni tai pystynyt ainoana huilistina jakamaan huilun soiton saloja toisten kanssa. Enhän minäkään ymmärtänyt mitään muista puhallinsoittimista. Pianonsoitto yksin, oman aikataulun ja oman osaamiseni mukaan tuntui kotoisammalta.
Itkonen osuu mielestäni naulan kantaan musiikkiopistoharrastuksen yhteisöllisyyden puutteesta ja kuinka se on suorituskeskeistä yksintekemistä. Minulle kuitenkin nämä piirteet olivat niitä kasvattavia tekijöitä lapsuudessani. Pianotunnit perjantai-iltaisin (kavereiden hilluessa kaupungilla) kasvattivat minua määrätietoisemmaksi. Kappaleiden harjoittelu omalla vapaa-ajalla lisäsi nuoren tytön vastuunkantoa. Esiintyminen yksin teki vahvemmaksi ja itsevarmemmaksi. Pianonsoitto oli minun omilla harteillani, ja sen kehityksestä sain vastata itse - samoin kuin lopettamispäätös tuli silloin, kun oli aika astua elämässä seuraaviin haasteisiin.
Yhdessä tekemisessä on sitä meininkiä ja koen silti olevani sosiaalinen ja ihmisläheinen tapaus, vaikka nautinkin harrastukseni yksinäisyydestä. Tässäkin ehkä pitää muistaa, että olemme kaikki eri puusta veistettyjä.
Yhdessä tekeminen on monesti harrastuksissa juuri se motivaattori tekemiseen, kun tehdään yhdessä jotain kaikille mielenkiintosta. Tottakai yksilönä toimiminenkin on tärkeää ja se harjoittaa monia eri taitoja. Toki jollekin esimerkiksi yksin musisointi tuottaa enemmän iloa kuin yhdessä, olemmehan kaikki yksilöitä.
Teksti herättää miettimään yhteisöllisyyden ja yhdessä toimimisen etuja. Asioiden jakaminen toisten kanssa usein myös antaa itselle enemmän. Emme kuitenkaan saa pelätä yksin haasteisiin tarttumista tai joukosta erottumista liikaa. Vaikka yhteisöllisyyttä korostetaan yhä enemmän, ei sovi tätä sen ohella unohtaa.
Myöhemmin nuoruudessani löysin itselleni sopivan ja ennen kaikkea mieluisen paikan musiikin harjoittamiseen, nimittäin lukion bändin. Opin, että yhdessä tekeminen ja tekemisen ilo on tärkeintä eikä epäonnistumista tarvitse pelätä. Jatkoin vielä tämän jälkeen yksilöopiskelua kansalaisopistossa rennommalla otteella, jotta pystyin hyödyntää oppimaani bänditreeneissä. Opin, että musiikista ja soittamaan oppimisesta voi ja pitää nauttia ilman suorituskeskeisyyttä.
En ole harrastanut musiikkia aktiivisesti lapsena vaikka olenkin aina harjoittanut sitä jollakin tapaa. Myönnän, että olen itsekin muodostanut toimintaani vaikuttavia ja rajoittavia ennakkoluuloja. Koska en lapsena käynyt soitto- tai laulutunneilla, en ole vanhemmitenkaan rohjennut aloittaa esimerkiksi jonkin soittimen soittoa, sillä olen ylläpitänyt käsitystä siitä, että se olisi pitänyt aloittaa jo lapsena, sillä olen ajatellut sen olevan suorituskeskeistä ja kaikilla ikäisilläni musiikin harrastajilla olevan jo kymmeniä vuosia kokemusta. Todellisuudessahan musiikin harrastuksen voi aloittaa missä iässä tahansa, ja kuten artikkelissakin kuvataan, musiikki voi yhdistää kaikenikäisiä. Musiikin harrastus ei myöskään varmasti ole kaikkialla pelkästään suorittamiseen keskittyvää, vaan parhaimmillaan, kuten Näppäreissäkin, musiikki tarjoaa harrastajalleen elämyksiä, kokemuksia ja nautintoa.
Nyky-yhteiskunnassa liian tärkeinä vallitsevat suorituskeskeiset asenteet tulisi murtaa ja rohkaista niin lapsia kuin aikuisiakin kokeilemaan asioita rohkeasti, niiden tuntemattomuutta ja mokien tekemistä pelkäämättä.
Unohtamalla ulkoa tulevat suorituspaineet ja antamalla itselleen luvan luopua pakosta ja kontrollista, esim. musiikin kauneuden huomaisi paljon paremmin. Silloin olisi mahdollista päästä ns. flow-tilaan, jossa unohtaa kaiken muun ja uppoutuu/eläytyy täysin musiikkiin ja siitä nauttimiseen. Itse olen laulanut kuorossa koko peruskouluajan. Kuorolaulamisesta on yksin pärjäämisen paine kaukana. Siinä jokainen tekee parhaansa muita kuunnellen, tunkematta omaa ääntään liikaa läpi.
Parhaimmillaan tällainen yhteisöllinen työskentely tuottaa mahtavia kokemuksia ja elämyksiä; laulaessa tai sitä kuunnellessa kylmät väreet menevät selkää pitkin ja muu maailma unohtuu. Yhteenkuuluvuuden tunne lisääntyy. Sekä yhdessä tekeminen, että kaunis musiikki tuovat hyvää mieltä, iloa ja sisältöä elämään.
Orkesterissa oli mukava porukka ja hyvä meininki. Itkonen korostaa yhteisöllisyyden kokemuksen merkitystä musiikin harrastamisessa. Tärkeää on tunne ryhmään kuulumisesta ja yhdessä oppimisen ilo. Meillä orkesterin jäsenillä oli hyvin erilaisia puhallinsoittimia ja yksi soitti rumpuja, hyvin saatiin kuitenkin kappaleet soimaan yhteen taitavan opettajan ansiosta vaikka alakouluikäisiä oltiinkin. Oli hienoa soittaa yhdessä ja esiintyä konsertissa. Siinä oli sellainen Itkosenkin kuvaama tunne joukkoon kuulumisesta, yhdessä tekemisen meininki ja ilo näkyi. Itkonen tosin koki kertomansa mukaan yhdessä soittamisen kokemuksen vasta aikuisiässä.
Itkosen kuvasi kokeneensa esiintymisjännitystä, mihin koin samaistuvani. Itse jännitin paljon esiintymistä ja varmasti tein esiintyessä virheitäkin. Mitä enemmän esiintymistä ajattelin, sitä enemmän siitä sai suorituspaineita. Kun olin harrastanut poikkihuilun soittoa kolme vuotta, minusta tuntui etten enää kehittynyt paljoa soittajana. Harjoittelu ei enää innostanut ja lopetin harrastuksen. Osasyynä oli myös se, että Kansalaisopisto lopetti soittimien lainaamisen. Soittoharrastus ei kiinnostanut niin paljoa, että olisin säästänyt rahaa poikkihuilun ostoon. Monesti olen miettinyt poikkihuilun soiton uudelleen aloittamista. Voiton ovat vieneet muut harrastukset, mitkä koen nyt mielekkäämpinä. Tärkeintä on nauttia siitä mitä tekee ja kokea yhteisöllisyyttä, yhdessä tekemisen meininkiä. Uusien harrastusten kokeileminen ja aloittaminen on aina mielekästä ja avartavaa.
Itkonen kertoo, että hänellä oli ennakkoluuloja kansanmusiikkista. Ennakkoluulot osoittautuivat kuitenkin vääriksi, kun hän pääsi itse näkemään ja kuulemaan, että se ei olekaan sitä mitä hän luuli sen olevan. Tämä osoittaa sen kuinka usein ennakkoluulomme osoittautuvat vääriksi, kun vain asiasta ottaa selvää ja siihen tutustuu. Ennakkoluuloja on kaikilla ihmisillä ja ne ovatkin välttämättömiä mutta ennakkoluulotkin on tehty vain rikottaviksi. Kun uskaltaa kokeilla uutta voi yllättyä positiivisesti ja siinä samalla rikkoa omia ennakkokäsityksiään.
Moni löytääkin lapsena harrastuksen, josta saa ammennettua lisää energiaa arkeen. Harrastuksiin mennään riemulla ja niistä nautitaan. Nopeasti harrastuksissa kuitenkin aletaan vaatimaan hyviä suorituksia. Otan esimerkiksi urheilun, koska se on itselleni tuttua. Joissakin seuroissa lapsilta odotetaan kisamenestystä ja halua sitoutua harrastukseen jo todella nuorena. Harjoituksia on monta kertaa viikossa ja ne ovat aikaa vieviä. Harrastejoukkueita/-seuroja on vähän. ”Huonot” tiputetaan kilpajoukkueista/-seuroista pois. Lapsia ei enää kannusteta liikkumaan, koska se on kivaa. Lapsia kannustetaan liikkumaan, jotta saadaan hyviä tuloksia. Lapset pistetään tasapainottelemaan koulun ja harrastuksen välillä. Olen itse harrastanut kilpaurheilua enkä kuulunut menestyjiin. ”Huonommissa” joukkueissa ei otettu enää huomioon tasoeroja tai halua monipuoliseen reenaamiseen. Pikkuhiljaa palo lajia kohtaan, joka alussa oli kova, hiipui. Treeneihin ei ollut enää kiva mennä. Hetket lajin parissa olivat suoritusta ja kelloa katsoen odotti milloin pääsee kotiin. Sama laji, jonka parista joskus ei halunnut mennä kotiin. Laji, josta sai suurta nautintoa.
Toinen asia, mikä näppäreissä kiinnitti huomioni, oli soittajien ikähaarukka. Mukaan otetaan niin aikuisia kuin lapsiakin. Kuten edellä totesin moni löytää lapsena mieluisan harrastuksen. Mitä jos harrastuksen haluaakin löytää aikuisena? On paljon vaikeampaa lähteä kokeilemaan uusia harrastuksia, kun mittarissa on enemmän kilometrejä. Sitä jännittää oppiiko enää mitään ja sopeutuuko muuhun porukkaan.
Olisikin mielekästä, jos pystyttäisiin tarjoamaan enemmän näppäreiden kaltaisia harrastusmahdollisuuksia. Sellaisia, joissa ennenkaikkea pyrittäisiin iloiseen ja avoimeen tunnelmaan. Joissa tarjottaisiin laadukkaita mahdollisuuksia myös niille, jotka haluavat harrastaa vain harrastuksen ilosta.
Yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen ovat tärkeitä asioita, joita olisi hyvä olla osana opetustakin. Yhdessä soittaminen on parhaillaan yhdessä tekemisen riemua, mikä tulee Itkosenkin tekstissä esiin. Tärkeää on, että yhdessä tehdään. "Pääasia että soitethan". Ei tarvitse osata täydellisesti. Tällaiset yhdessä tekemiset ja koetut esiintymiset/tilanteet/tapahtumat saattavat antaa monille todella paljon tarvittavia onnistumisen kokemuksia.
Itkosen tekstistä tuli esiin hyvin ennakkoluuloisuus, jota kohdataan kaikkialla. Se kuinka ensivaikutelma voi hämätä. Ihmiset ovat tänä päivänä todella ennakkoluuloisia ja siihen tulisi puuttua jo nuoresta pitäen. Ei saisi liikaa antaa ensivaikutelman määrätä lopputulosta tai tehdä ensivaikutelmasta äkillisiä johtopäätöksiä.
Ihmisillä on paljon kauhuskenaarioita esiintymisestä. Kuinka epäonnistuminen johtaa häpeään ja noloisiin tilanteisiin, kuten Itkonenkin toteaa. Virheet ja "epäonnistumiset" ovat inhimisilliä, me olemme vain ihmisiä. Tällaisestä suorittamisesta ja täydellisyyden tavoittelusta pitäisi päästä pois, mutta me elämme todella suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, jolloin se on vaikeaa. Tällöin monista harrastuksistakin katoaa ilo ja nauttiminen. Kaikkien tulisi kokea se, kuinka esim. soittaminen voi olla kivaa, eikä siitä tarvitse tehdä pakkopullaa.
Olen itsekin soittanut pianoa nuorempana, ja kuten Juha Itkosen, myös minun vanhempani ovat laittaneet musiikkiharrastukseni alulle. En usko, että olisin aloittanut pianon soittoa, ellei isäni olisi minua siihen sysännyt, perittyään isotädiltään hienon ja kalliin pianon. Vaikka koinkin soittamisen aluksi erittäin vastenmieliseksi (lähinnä siksi, että nuottien opetteleminen oli minulle vaikeaa enkä jaksanut keskittyä), olen näin jälkikäteen kuitenkin kiitollinen siitä, että vanhempani saattoivat minut musiikin pariin. Vuosien myötä pianon soitosta nimittäin tuli minulle tapa purkaa stressiä ja käsitellä asioita - aina kun minulla oli murheita, istuuduin pianon ääreen ja aloin soittaa lauluja. Siinä samassa, kun tuo iso möhkäle päästi ilmoille kauniit sävelensä, unohdin kaikki murheeni ja keskityin vain musiikkiin.
Olen kuitenkin samaa mieltä Itkosen kanssa siitä, että soittaminen porukassa olisi ollut huomattavasti mielekkäämpää. Toisaalta ehkä kuitenkin tarvitsin myös harrastuksen, jossa suoriutua itsenäisesti, vastapainona joukkueharrastuksilleni urheilun parissa.
En pidä ongelmana sitä, että vanhemmat painostavat lapsiaan kokeilemaan uusia harrastuksia, sillä etenkin pienenä lapsi ei välttämättä vielä edes tiedä millainen harrastus häntä voisi kiinnostaa. Jos lapsi ei kuitenkaan pidä harrastuksesta muutaman kerran kokeilunkaan jälkeen, ei häntä mielestäni tulisi pakottaa harrastamaan. Tärkeintä harrastamisessa kuitenkin on tekemisen ilo, jota myös Itkonen kirjoituksessaan painottaa.
Olen myös hyvin vahvasti sitä mieltä, ettei lapselle tulisi asettaa paineita harrastuksen suhteen. Tällöin nimittäin vaarana on juuri ilon katoaminen ja hauskasta puuhasta tuleekin helposti pakonomaista suorittamista.
Iloitsen Itkosen puolesta siitä, että hän pystyi vielä aikuisiälläkin löytämään ilon soittamiseen ja yhdessä tekemisen riemun. Sitä toivon myös jokaiselle lapselle ja haluaisin muistuttaa vanhempia siitä, mikä loppujen lopuksi on tärkeintä - ei suoriutuminen, vaan tekemisen ilo ja harrastamisesta nauttiminen!
Tähän ajatukseen liittyvät kiinteästi artikkelissa mainitut näppäriopit eli se, että ennen kaikkea tehdään koko ajan pelkäämättä lopputulosta etukäteen. Kokeillaan ja yritetään löytää. Tartutaan hetkeen ja tehdään oma osuus parhaan taidon mukaan. Yhteistyö on voimaa ja yhdessä pystymme tekemään asioita, jotka yksin olisivat mahdottomia.
Itkonen tuo artikkelissaan esiin myös ennakkoluulot ja niiden murtumisen. Sorrumme helposti kehittelemään erilaisia teorioita asioista, joita emme ole kokeilleet, vain sen perusteella, miltä ne kuulostavat. Kansanmusiikki on oiva esimerkki termistä, joka voidaan käsittää hyvinkin pelkistetysti ymmärtämättä, miten laajan musiikkikirjon se todellisuudessa pitää sisällään.
Olen itse soittanut ala-asteikäisenä pianoa, ja muistan vieläkin monet pianomatineat, joissa yksin yleisön edessä soitettiin jotakin ulkoaopeteltua kappaletta. Se oli todella jännitävää, kun ei ollut minkäänlaisia nuotteja apuna. Tässä näkyi yksintekeminen ja suorituskeskeisyys. Tietysti, kun onnistui omassa esityksessään ja sai kiitosta, se tuotti iloa, mutta varmasti olisi ollut mielekkäämpää soittaa ja tehdä asioita yhdessä niinkuin artikkelin näppärit. Soittamisen ja esiintymisen tulisi olla mukavaa, eikä tehdä sitä vain sen takia, että "kunhan nyt soitetaan".
Itkonen kertoi myös lapsuudestaan ja harrastuksestaan. Hän koki harrastuksen ihan mieluisaksi, mutta hyvin yksinäiseksi. Myös ikävät muistot esiintymisistä varjostivat harrastusta. Itse olen saanut harrastaa sitä, mitä olen halunnutkin ja nauttinut siitä. Tiedän kuitenkin monia, joille harrastus on ollut pakkopullaa. Se on harmillista, sillä mielestäni yksi harrastuksen tärkeimmistä tehtävistä on antaa iloa, vapautta ja vaihtelua elämään. Mielestäni olisi tärkeää, että vanhemmat kuuntelisivat lasta ja etsisivät sellaisen harrastuksen, mikä miellyttää lasta.
Itkonen kertoi myös kokeneensa musiikin osittain suorittamisena. Nykyään monia asioita katsotaan ja tehdään kilpailukyvyn ja tehokkuuden näkökulmasta. Tuntuu, että enää ei saa tehdä asioita niin sanotusti huvikseen, vaan olisi tärkeää, että kaikki toiminta johtaisi johonkin. Esimerkiksi jo 8-vuotiaita lapsia aletaan laittaa urheiluharrastuksissa paremmuusjärjestykseen joukkuelajeissa ja painostetaan aina vaan parempaan suorittamiseen ja muiden voittamiseen. Inhottavaa, että joukkuelajeissa lasten pitää kilpailla kavereidensa kanssa, eivätkä saa vain nauttia harrastuksesta ja yhdessä tekemisestä.
Loppu artikkelissa Itkonen kertoo ja kuvailee upeasti sitä yhteisöllisyyttä ja fiilistä, mikä esiintyessä tulee. Sitä oli ihana lukea, ja siitä tuli mieleen omat kokemukset suurissa lentopallotapahtumissa, joissa kaikki puhalsivat yhteen hiileen. Toivottavasti mahdollisimman moni saa kokea sellaista "huumaa", mitä yhteisöllisyys parhaimmillaan tuottaa.
Mielestäni tarina kuvaa hyvin yhteiskuntaa laajemmin ja ennen kaikkea siitä tulisi ottaa oppia. Yksin pelkästään tavoitteiden täyttämisen vuoksi suoritettavista asioista voi olla haastavaa motivoitua ja saada sisältöä elämään. Mutta kun asioita päästään tekemään yhdessä ja tavoiteorientoitumisesta siirrytään asioista nauttimiseen, voi tuloskin olla jotakin paljon parempaa.
Tätä ideaa toteutetaan myös kouluissa. Yksin puurtamisesta on siirrytty yhä enemmän ongelmien ratkomiseen ryhmässä ja pelkän kokeisiin valmistautumisen sijaan asioiden opettelulle on pyritty löytämään jokin toinenkin motivaatio, jokin oikea syy oppimiseen. Näin oppimisesta voi motivoitua joku, jota pelkät koenumerot eivät innosta opiskelemaan, ja oppiminen on paljon kauaskantoisempaa, kun kaikkea ei peilata tulevaan kokeeseen. Tässä on kuitenkin vielä tekemistä monissa kouluissa ja luokissa: kuinka saadaan häivytettyä pelkästään kokeiden vuoksi opiskelu?
Toisaalta yhdessä tekeminen on ollut mukavaa ja palkitsevaa eri tilanteissa, myös yhdessä harrastaessa. Kuitenkin itse nautin myös harrastamisesta yksin - koen pystyväni keskittymään käsillä olevaan tekemiseen paremmin, ja näin myös saamaan enemmän irti harrastuksestani (eli siitä nauttimastani vapaa-ajan tekemisestä). Tämä saattaa johtua myös siitä, että omat harrastukseni eivät ole sellaisia, että niissä tarvitsisi (ja joissain tapauksissa voisi) kilpailla.
Artikkelia lukiessani ajattelin myös harrastamista ja harrastuksia elämässäni, ja sitä, mitä ajattelen niiden olevan muille. Harrastaminen näyttäytyy itselleni useasti suorittamisesta. Ihmiset pakottavat itsensä suorittamaan asioita, joista nauttivat. Ja kuitenkin aina jälkeen päin on hyvä mieli siitä, että tulipahan tehtyä. Itselleni tämä on tuttu kuvio, joka on toistunut monena aikana, monessa harrastuksessa. Ehkä asia on kiinni - ainakin omalla kohdallani - jaksamisesta. Miten jaksaisin koulu- tai työpäivän päätteeksi vielä lähteä tekemään jotakin tavoitteellista, kun väsyttää ja on nälkä. Kuitenkin olen huomannut, että todellakin olo on parempi, jaksavampi ja virkeämpi, kun on saanut tehdä jotakin mistä nauttii. Yhdessä muiden kanssa tai yksin.
Artikkelissa vahvimmin tunteitani ravistelivat Itkosen äidin ja musiikkileikkikoulunopettajan omat valmiit päähänpinttymät, kuten "tätä on tehtävä", "vaihtoehtoja on vain kaksi" tai "en pidä tätä lasta lahjakkaana". Tuskin hekään ovat tietoisesti pahuuttaan tällaisia käsityksiä laukoneet tai antaneet epäsuorasti ymmärtää, mutta sikäli, että Itkoselle on jäänyt näistä noin vahva muistijälki, ovat ne olleet kuitenkin aika vahvoja ja pitkäikäisiä leimoja. Näitä leimoja jokainen meistä antaa ja vastaanottaa tiedostamattaankin valitettavan usein, mutta opettajana, oli sitten kyse koulusta tai musiikkiopistosta, tulisi niiden negatiiviset vaikutukset pyrkiä minimoimaan.
Onnekseen Itkonen on löytänyt "väkisin" opetellulle taidolleen sellaisen kanavan, josta hän saa tuutattua sävelensä ulos nykyään hymy huulilla ja yhdessä muiden kanssa. Monilla esimerkiksi jonkin urheilulajin lopettaneella tilanne ei koskaan käänny yhtä positiiviseksi.
Uudenlaisten asioiden kokeilemisen tärkeys tuli myös vahvasti esille ja muistutti minuakin siitä, kuinka ei saisi jämähtää vanhoihin ajatusmalleihin ja vanhoihin tapoihin. Kansanmusiikki näyttäytyi Itkoselle asiaksi, josta hän ei yksinkertaisesti ollut kiinnostunut ja josta hänellä oli melko vahvoja ennakkoluuloja, mutta kokeilun kautta hän huomasi, että hän oikeastaan piti siitä. Vaikka pyrkimyksenäni onkin aina suhtautua mahdollisimman ennakkoluulottomasti eri asioihin, huomaan välillä sen, kuinka ennakkoluuloni saattavat estää minua kokeilemasta jotain uutta. Mukaan heittäytyminen uusiin asioihin on kuitenkin tärkeää, eikä uutta pitäisi aina kammoksua, vaikka se aika usein unohtuukin.
Itkonen painottaa artikkelissaan omista ennakkoluuloista pois hyppäämistä ja tämän kautta itselle tuntemattomaan kulttuurimaailmaan tutustumista. Nämä ennakkoluulot johtuvat usein juuri aiemmista kokemuksista. Jos aiemmat kokemukset esimerkiksi esiintymisistä ovat negatiivisia, ihminen asennoituu epäluuloisesti esiintymisistä nauttimiseen jatkossakin. Muutosta on siis tapahduttava, jotta ihminen pystyy asennoitumaan tapahtuvaan eri tavoin. Itkonen kertookin löytäneensä musiikin ja esiintymisen ilon juuri ryhmän ja yhteisön kautta.
Samantapaisia kokemuksia löytyy minultakin juuri musiikkiesiintymisistä. Paljon tuli opetella ulkoa ja suurin murheenkryyni esiintymisissä oli se, jos unohtaisin. Ei siinä paljon muuhun musiikilliseen antiin tullut kiinnitettyä huomiota. Sääli sinänsä. Myös yksin puurtamiseen pystyn samaistumaan, tosin myös kasvattavana ja pitkäjänteisyyttä kehittävänä kokemuksena. Sellistinä olin myös mukana joissakin yhteissoitto kokoonpanoissa, eikä niiden esiintymiset jännittäneet minua ollenkaan niin paljon kuin yksin esiintymiset. Olen silti niin kiitollinen siitä, että olen jaksanut harjoitella ja uskaltanut esiintyä. Paljolti löysin tekstistä siis samantapaisia kokemuksia ja aion kyllä myös jatkossa suhtautua avoimin mielin erilaisiin yhteisöllisiin tapahtumiin, vaikka se olisikin aluksi pois omalta mukavuusalueeltani.
Olen soittanut pianoa viitisen vuotta opettajan kanssa ja sen jälkeen itsekseni. Pystyn hyvin samaistumaan Itkoseen: on yksinäistä harjoitella ja soittaa vuosia yksin. Tietysti perheenjäsenet tykkäsivät kuunnella soittoani, mutta silti tunsin olevani yksin. Kappale oli opeteltava yksin ja esitettävä seuraavalla tunnilla opettajalle. Esiintymiskertoja oli harvoin ja ne jännittivät, mutta positiivisella tavalla. Uusia ystäviä en ole soittoharrastuksen kautta saanut, joka on mielestäni negatiivisin asia. Yhdessä oppiminen, soittaminen ja tekeminen on kaikista antoisinta!
Artikkelista paistaa läpi, että tekemisen meininki ja yhteisöön kuuluminen ovat ihmiselle elämän suola. Kaikille löytyy varmasti jokin tehtävä ja mitä aidommin harrastustaan toteuttaa, sitä enemmän siitä saa itse jotain irti. Itkoselle kävi hyvä tuuri, että löysi musiikin ilon uudestaan aikuisena, näin ei käy läheskään jokaiselle ihmiselle. Musiikki on kuitenkin kaikkia yhdistävä asia, ja kaikki osaavat sitä toteuttaa jollain tavalla.
Artikkelissa eniten ajatuksia herätteli oma asenne mahdollisena musiikinopetuksen toteuttajana. Monelle asialle kuten ulkoaopettelulle ja sille kuumottelulle, että "nyt on pakko osata kaikki täydellisesti", haluan sanoa ei. Onneksi Itkonen oli itse unohtanut oman musiikinopettajansa opit, ja tartuttanut musiikin iloa eri tavalla omiin lapsiinsa.
Itkonen korostaa ennakkoluulojen poistamista. Ennakkoluulot juontavat juurensa usein aikaisemmista kokemuksista ja ympäristön vaikutuksista (asenteet, suhtautuminen, kulttuuri). Ne saattavat asettua esteiksi uusille kokemuksille ja emme aina itse edes tiedosta sitä. Vanhoista ajatusmalleista olisi hyvä pyrkiä pääsemään pois, sillä ne rajoittavat heittäytymistämme. Artikkelissa Itkonen kuvailee huonoja kokemuksiaan kansanmusiikista, mutta päästäessään irti vanhoista ajatusmalleista hän huomasi pitävänsä siitä.
Jatkuva yksin työskentely ei välttämättä aina tunnu kovin motivoivalta, ja uusien näkökulmien löytäminen voi olla silloin vaikeampaa kuin ryhmissä. Olen itse kokenut yhteisen tekemisen palkitsevaksi. Ryhmän jäsenien erilaiset ideat luovat itselleni uutta näkemystä asioihin. Artikkelista nousi esiin myös uskallus yrittää ja kokeilla. Joskus satunnaiset epäonnistumiset saattavat olla tärkeämpiä kuin itse tiedämme; niistäkin voi oppia uutta.
Itkosen haastattelu avarsi taas omaa näkökulmaa siihen, että uusiin asioihin pitäisi suhtautua ennakkoluulottomasti. Itsekin jättää helposti tutustumatta sellaisiin tapahtumiin ja harrastuksiin, joista ei ole ennen kuullut tai jonka sisällöstä ei ole täysin varma.
Mielestäni Näppärin paras puoli on lisäksi yhteisöllisyys. Harvoin löytyy niin taitavaa valmentajaa, orkesterin- tai teatterinjohtajaa, joka pystyy organisoimaan toimintaa, joka on kaikille avointa huolimatta taustasta, taidoista tai iästä. Näppäri on ensimmäinen tällainen ryhmä, johon pääsemiseen riittää vain oma kiinnostus. Näppärin johtajan kokemuksen, koulutuksen ja taidon avulla tämäkin onnistuu, mikä luo parhainta mahdollista yhteisöllisyyttä: kaikille avointa eikä ketään poissulkevaa.
Tuli halu mennä heti etsimään löytisikö kyseisestä tapahtumasta videoita. Tarina on osattu kertoa mielenkiintoisella tavalla, koska lukijan on helppo samaistua ajatuksiin ja luoda mielikuvat kerrottavasta. Kirjoittajan kuvaillessa ymmärtäneensä Palefacen kappaleen lyriikan sanoman kylmät väreet valtasivat kehon.
Itkosen artikkeli on valtavan hieno esimerkki siitä, miten yhdessä jaettu ja koettu tuntuu moninkertaisesti hienommalta verrattuna siihen, jos saman kokisi yksin. Yhteisössä on se voima!
Soitin itse alttoviulua 8 vuotta ja pystyin siksi samaistumaan hyvin Itkosen kuvaamiin tunteisiin soittamista kohtaan. Minulla yksi syy harrastukseni lopettamiseen oli juuri artikkelissakin kuvattu suorittaminen ja se, että on pakko tähdätä aina kohti seuraavaa tutkintoa. Ei ollut mahdollisuutta soittaa ihan soittamisen ilosta. Tämä on minusta toinen asia, johon tulisi kiinnittää enemmän huomiota, sillä ainakin minua jatkuva suorittaminen alkoi vain ahdistaa. Parhaimmat soittamiskokemukset sainkin juuri musiikkiopiston orkesterissa, kun soitettiin ja tehtiin yhdessä.
Oppimisen ei tarvitse olla suorittamista, vaan oppimista voi myös tapahtua yhdessä tehden ja nauttien, kuten Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla. Artikkelin kuvistakin näkyy soittamisen riemu. Oppimisen ja harrastusten kuuluu olla innostavaa, yhteisöllistä ja mielekästä. Lopputuloksella ei aina ole merkitystä, vaan pelkästä yhdessä tekemisen riemusta voi oppia jotain tärkeää. Halu harrastaa tulee tulla nuoresta itsestään, eikä jonkun muun painostuksesta.
Vaikka yksin harrastaminen ei olekaan huono asia ja monet nauttivat siitä, on ryhmän kanssa toimimisessa omat etunsa. Porukassa uskaltaa enemmän, ja muut auttavat ja rohkaisevat tarpeen tullen. Pianoa soittaessakin iloa sai enemmän parin kanssa harjoiteltavista kappaleista, eikä matineassakaan jonkun kohdan mokaaminen tuntunut niin pahalta kun joku toinen oli samassa tilanteessa. Ryhmästä saa energiaa ja motivaatiota omaan tekemiseen.
Itkosen artikkelissa nousivat myös esille ennakkoluulot ja niiden romuttuminen. Varmasti jokaisella on kokemusta siitä, että on kuvitellut jostain asiasta tai ihmisestä aivan muuta kuin mitä todellisuus lopulta on. Jos Itkonenkin olisi pysynyt kannassaan kansanmusiikista, hän tuskin olisi päässyt kokemaan yhdessä soittamisen riemua samalla tavalla kuin Näppäreissä. Heittämällä ennakkoluulonsa romukoppaan saa elämästä paljon enemmän irti.
Ensinnäkin, Itkonen on loistava kirjailija, jonka koko tähänastisen tuotannon olen lukenut. Olen tavannut hänet myös henkilökohtaisesti ja saanut miellyttävän kuvan.
Toiseksi, synnyinpaikkakunnallani järjestetään joka toinen vuosi pieni kansanmusiikkifestivaali, ja Näppärikurssi on siellä jokakertainen perinne. Tämä on siis tuttua touhua.
Kolmanneksi sytytti tuo yhdessä soittaminen. Olen aloittanut yksinäisen pianon- ja viulunsoiton alakouluikäisenä, ja joskus yläkoulussa isäni johdattamana klarinetinsoiton. Ss oli kiinnostava kokemus, sillä klarinettia lähdin kahden yksityistunnin jälkeen soittamaan heti puhallinorkesteriin ja aika pian keikalle. Mahtavaa yhteenkuuluvuutta, soiton riemua! Osaan edelleen suomalaisten marssien kakkosklarin stemmat :) Tavoitan Itkosen ajatuksissa tuon saman fiiliksen.
Toinen tärkeä asia oli yhteisöllisyys. Itse en ole ikinä soittanut mitään instrumenttia, osaksi juuri siksi, että olen ajatellut sen olevan tylsää yksin puurtamista. Näppäreitten kaltaisessa tapahtumassa soittamisen aloittaminen on varmasti paljon helpompaa, sillä monien eri ikäisten ja eri tasoisten ihmisten joukossa soittaminen ei tunnu niin vakavalta, vaan juurikin mukavalta yhdessäololta. Lisäksi tällaisessa toiminnassa yhdistyy hienosti eri sukupolvien välisten tietojen ja taitojen jakaminen.
Itsekin olen lapsena käynyt pianotunnella - en musiikkiopistossa kuten monet ystävistäni - vaan jonkun opiskelijatytön "yksityistunneilla". MInulle se ei avannut mitään mullistavaa. Kai se oli sellaista pakkopullaa vaikka itse olin opetusta halunnut. Olisin ehkä kaivannut jonkinlaista kannustusta, jopa painostamistakin, jotta siitä olisi voinut tulla jotain. Nyt aikuisena harmittelen, etten osaa soittaa esimerkiksi pianoa ja kynnys aloittaa uudestaan on niin suuri. Uskon, että lapsen ja nuoren tukeminen harrastuksen parissa usein kannattaakin vaikka toisaalta tuntuu, ettei toista voi pakottaa jatkamaan. Omalta kohdalta näin jälkeenpäin ajateltuna tulee mieleen "Kunpa joku olisi minut silloin painostanut jatkamaan...". No täytyy sanoa, että eteen on tullut monia muita asioita ja siinä mielessä ei tarvitse harmitella. Jokaiselle löytyy aina se oma polku. Sekin voi olla hyvä vaikka se olisi erilainen kuin kaverilla ;)
Vaikka Itkonen pitääkin enemmän yhteisöllisestä toiminnasta, olen sitä mieltä, että yksin soittaminenkin on tuonut varmasti hyviä asioita hänen elämäänsä. Musiikkiopistossa vietetty aika ei ollut täysin turhaa. Kuten Itkonen itsekin sanoi, yksilösuoritukset mahdollisesti kasvattivat hänen luonnettaan. Erilaisten asioiden monipuolinen kokeilu ei varmastikaan ole hukkaan heitettyä, päinvastoin, tuo lisää kokemuksia ja avartaa ajatusmaailmaa. Erilaiset yksilöön kohdistetut haasteet ja tavoitteet potkivat toista eteenpäin, toisille ne toimivat motivaation lakkauttajana. Itkonen ei pitänyt pianon harrastuksen järjestelmällisyydestä. Hänen tuli suorittaa perättäisiä kurssitutkintoja, mikä ei miellyttänyt häntä. Harrastuksesta todella saattaa loppua motivaatio sen ollessa liian totista, vaativaa ja pelkkää suoriutumista, jolloin tekemisen hauskuus ja nautinto saattavat jäädä taka-alalle.
Artikkeli toimii rohkaisijana ottamaan uuden askeleen tuntemattomaan, jos nykyinen harrastus ei miellytä. Miksi tehdä sellaista, joka tuottaa ahdistusta ja pelkoa sekä lannistaa? Itkonen kuvaa sitä hienoa tunnetta, mikä syntyy, kun yhdessä tavoitetaan jotakin, jonka vuoksi ollaan tehty kovasti töitä. ”Musiikki on tunnetta, hetken vapautus ajatusten piinasta.”
Aloittaessani lukemaan tekstiä, ajattelin että, eikä musiikkia! Kuuntelen musiikkia mielelläni, mutta olen todella huono missä tahansa soittamisessa. Siis minulla oli ennakkoluuloja, ja siksi en asennoitunut tekstin lukemiseen parhaalla mahdollisella tavalla. Juha Itkosen sanoin: "Että ihminen sitten osaa olla tyhmä."
Koulumaailmassa musiikinopetus on myös ollut hyvin kontrolloitua ja musiikista nauttiminen on jäänyt vähemmälle. Tunnit ovat koostuneet lähinnä siitä, että opettaja säestää pianolla kappaletta ja oppilaat laulavat. Toki tässä koko luokka on yhdessä mutta tekeminen on hyvin yksipuolista ja kontrolloitua. Omien kokemuksieni mukaan oppilaat innostuvat huomattavasti enemmän jos saavat toimia tunneilla vapaammin ja kokeilla esimerkiksi erilaisia instrumentteja. Tämä puolestaan saattaa innostaa lapsia itse musiikkiharrastuksen pariin.
Itkonen kuvailee myös omia ennakkoluulojaan Kaustisten kansanmusiikkifestareitakonhtaan. Itse en ole ikinä käynyt kyseisillä festareilla, mutta ymmärrän hyvin ennakkoluulot, sillä itsekin olen ajatellut aika pitkälle samalla tavoin kyseisistä juhlista ennen kuin olen kuullut kavereideni puhuvan niistä. Jo pelkkä sana kansanmusiikki tuo mieleen kuvan kansallispuku päällä harmonikkaa soittavasta naisesta. Musiikin kuten niin monen muunkin asian suhteen olisikin kaikkein järkevintä vain heittää ennakkoluulot hetkeksi pois ja perhtyä asiaan. Tämän jälkeen voi luoda asiasta omien kokemuksien perusteella oman näkemyksensä.
Itkosen teksti nostaa esiin myös ennakkoluulojen vaikutuksen. Mitä kaikkea sitä olisikaan saattanut kokea, jos ennakkoluulot eivät vaikuttaisi elämään mitenkään. Siitähän kun ei yleensä ole mitään haittaa, että kokeilee jotain uutta, vaikka ei siitä sitten loppujen lopuksi pitäisikään.
Yhteisöllisyys antaa niin paljon. Vähän tylsemmistäkin jutuista voi tulla todella hauskoja kokemuksia, kun saa kokea yhteenkuuluvuutta.
Onkin tärkeää löytää soittamisesta tai mistä tahansa harrastuksesta tai oppimisesta tekemisen ilo. Yhdessä tekeminen voi auttaa kipinän löytymiseen, mutta uskon, että se onnistuu yksinkin, jos innostusta riittää ja harrastus ei ole pelkkää suorittamista ja pakkopullaa.
Itkosen artikkelista oli hienoa huomata, miten yhteisöllinen ryhmä Näppärit ovat. Mukana on todella paljon väkeä, ja tärkeintä on se, että kaikki pääsevät mukaan iästä tai taitotasosta huolimatta. Tällaisia ryhmiä pitäisi olla enemmänkin kaikenlaisissa harrastuksissa.
Olen varma, että olisin itsekin nauttinut yhdessä soittamisesta paljon enemmän kuin yksin soittamisesta. Voin vain kuvitella tuollaisen yli 300 hengen yhteissoiton tunteen ja fiiliksen, mikä siitä lähtee. Jo 10 ihmisen kanssa yhdessä soittaminen, ja se tunne, kun kaikki puhaltaa yhteen hiileen, on todella hieno.
Itkonen havainnollistaa kertomuksellaan mielestäni hyvin sitä, että usein tehdään asioita turhaan yksin, kun yhdessä tekeminen olisi tehokkaampaa ja hauskempaa. Yhteisöllisesti voidaan oppia ja jakaa enemmän ajatuksia sekä tunnetiloja kuin yksin. Hän onnistuu vangitsemaan myös ajatuksen tekemisen spontaaniudesta ja mielekkyydestä, järjestelmällisyyden ja "näin se kuuluu tehdä, näin on aina tehty"- ajatuksen kustannuksella. Kun kuljetaan esimerkiksi tämän musiikkiopiston porrasmaisen järjestelmän mukaisesti, lytätään helposti into tekemiseen, ja ajattelemattomuuttaan ei anneta uusien ideoiden vallata alaa, vaikka ne olisivat vähemmän rajoittavia ja silti täysin toimivia ellei entistä toimivampiakin.
Musiikki voi olla yksi elämysten, yhteisöllisyyden, uskollisuuden ja jopa valaistumisen lähde. Musiikki siinä, missä jokin muukin asia, voi vangita sisälleen erilaisia ihmisiä, joita yhdistää vaikka vain tämä asia. Silti he ovat yhdessä tehdessään ja samaa ilmiötä kokiessaan yhtä toistensa kanssa ja osa tätä kokemusta. Tämä on iso voimavara niin yksilölle kuin yhteisöllekin.
Toinen asia, mikä tuli mieleen, on koulussa musiikkitunneilla soittaminen. Meidän koulussa se oli sitä, että ne soittivat, ketkä sen osasivat. Pahimmassa tapauksessa muut vain kuuntelivat toisten soittoa. Mielestäni koulumaailmassa olisi hyvä rohkaista lapsia kokeilemaan uusia asioita ja tekemään se yhdessä. Olisi myös hienoa, jos harrastusmahdollisuuksia esimerkiksi koulun puolesta olisi enemmän yhdessä soittamiseen.
-Ennakkoluulot ja asenteet, niin kauan kun itse ajattelemme ennakkoluuloisesti ja varauksella, emme pääse tutustumaan uuteen.
-Yksilösuorittaminen. Itkosen kuvaama oma yksinäinen harjoittelu ja suorittaminen musiikkiopistossa kuvaa mielestäni melkoisen hyvin myös Suomalaista koulujärjestelmää. Muutoksen tuulissa varmasti olemme aisian kanssa tällä hetkellä, mutta se miten itse olen koulua käynyt on ollut suorittamista opetussuunnitelman mukaan ja lopuksi aina on saanut arvosanan siitä , onko asiaa osannut suorittaa oikealla tavalla. Asioiden ulkoa opettelua, ilman että asioita on oikeasti ymmärtänyt.
--> Aivan kuten Itkonenkin kuvaa, yhteisellä tekemisellä ilon ja yhteisön kautta yhdessä on oppiminen ja tekeminen paljon mukavampaa ja merkityksellisempää! Näin myös ymmärtää sen mitä opettelee ja voi nauttia uuden oppimisesta. Kukaan ei ole välttämättä ole vahva yksin, mutta yhdessä voimme päästä vaikka mihin! Jokainen tarvitsee vaikkapa harrastuksesta ja myös koulusta tietyt teoriatiedot, ja olisihan se mahtavaa, jos niitä voisi (ja voikin, kun karistaa ne ennakkoluulot ja uskaltaa kokeilla ja heittäytyä) oppia yhteisössä yhdessä mielekkään tekemisen kautta!
Toinen artikkelin mieleenpainuva asia oli yhteisöllisyys, jota Itkonen koki kuuluessa
an orkesteriin. Toisilleen täysin tuntemattomat ihmiset kokevat yhdessä sellaisen kokemuksen, joka yhdistää ja on heille merkityksellinen. Usein musiikkia, tai vaikkapa urheilua, pidetään tällaisena yhdistävänä tekijänä, joka ei tunne kieli- tai kulttuurirajoja. Itkosen kokemus osoittaa, kuinka jokin asia voi yhdistää joukon tuntemattomia ihmisiä hetkeksi hyvinkin tiiviisti yhteen. Uskon, että kokemus jäi ikimuistoisena kaikkien osallistujien mieliin.
Mielestäni Itkosen tekstistä voidaan löytää rakentavia näkökulmia länsimaiseen yksilökeskeiseen ajatteluun, joka herkästi tappaa luontaisen ilon. Musiikistakin on tullut suorittamista. Yritämme kaikessa menestyä, kehittyä jopa väkisin, "saada aikaan" jotakin todistettavasti arvostettavaa. Entä jos viettäisimme aikaa yhdessä vain siksi, että se tuottaa iloa? Entä jos harrastaisimme musiikkia siksi, että sekin tuottaa iloa? Onko iloitseminen hukkaan heitettyä aikaa ja turhanpäiväistä tunnemylläkkää? On hienoa huomata, että Näppäri-toiminta on avannut monien silmät näkemään sen, mikä musiikissa ja yhteistyössä on olennaista. Ei lopputulos, vaan tekeminen itsessään.
Liian usein kuulee, miten soittaminen on yksinäistä puuhaa ja yhteissoittomahdollisuuksia ei ole tarjolla, niinkuin Itkonen myös kertoi. Yhteissoitossa ei pelkästään opi vain itse soittamista, vaan myös ryhmätyötaitoja, toisen kuuntelemista ja oman vuoron odottamista. Itse sain tilaisuuden soittaa monissa eri kokoonpanoissa. Koen jopa, että opin yhteissoittotunneista kaikkein eniten ja odotin innolla lavalle pääsemistä soittokavereiden kanssa. Tilanne olikin aivan toinen, kun lavalle pitikin mennä yksin, ilman nuotteja. Toisinaan jännitin niin paljon, että soitin vahingossa kappaleeni liian nopealla temmolla, jotta pääsisin nopeammin lavalta pois. Usein kuulee, että into soittamiseen sammuu, kun jokaisen on pakko käydä esittämässä kappale, jonka on tunneilla oppinut. Mielestäni opettajan on tärkeää kuunnella oppilasta ja tämän toiveita esiintymisestä. Toisaalta on tärkeää kannustaa esiintymään silloin tällöin ja antaa mahdollisuus siihen, ensin vaikka pienemmälle yleisölle esiintymällä. Onnistunut esiintyminen tuo kuitenkin aina loistavan mielen ja se motivoi jatkamaan soittamista. Epäonnistumisista taas oppi, että aina ei voi onnistua ja että jokainen tekee joskus virheitä. Niin kuin Itkonenkin sanoi, nämä hetket todella kasvattivat luonnetta.
Lukion musiikkilinjalle päästessäni olin Itkosen tavoin todella innoissani. Vihdoin ihmisiä, jotka uskaltavat ja haluavat osallistua soittamiseen musiikin tunneilla. Parhaita hetkiä olivat luokkakonsertit ja varsinkin ne hetket, kun koko luokka nousi lavalle. Kyyneliltä ei vältytty lavalla eikä yleisössä. Soittaessa kaikki muu unohtuu, ja yhteisöllisyys tosiaan tuo mieleen jonkinlaisen uskonlahkon.
Tällainen kirjoitus inspiroi kehittämään omaa opetusta ja opettajuutta, jotta voi omille oppilailleen tarjota tällaisia kokemuksia - ehkä kuitenkin pienemmässä mittakaavassa. Teksti kuvaa hyvin millaisia mahdollisuuksia opettajilla voi olla vaikuttaa oppilaiden elämään. Kuvitella, jos jo musiikkiopistossa olisikin tarjottu tuollaisia kokemuksia! Me tulevina opettajina voimme vaikuttaa siihen, että tuollainen on mahdollista koulumaailmassa ainerajoista riippumatta. Yhdessä tekeminen, yhteisöllisyys ja oman panoksen antaminen suurempaan kokonaisuuteen on palkitsevaa, kokemuksia ja elämyksiä tuottavaa ja itsessään arvokasta.
Ajatuksissani lähden vertaamaan Itkosen kokemuksia musiikista ja sen opiskelusta omiin kokemuksiini koulusta. Pakerramme paljon yksin ja jännitämme esiintymisiä, esitelmiä ja kokeita. Teemme ne itseämme varten, sanotaan. Orkesterin johtaja on kuin opettaja. Omalla toiminnallaan esimerkillinen. Opettaja kohtaa työssään satoja, jotkut jopa tuhansia oppilaita. Yhteisöllisyys, mistä monet muutkin ovat kommentoineet, on valtava voimavara. Miksei se olisi sitä myös koulussa? Koulun ei pitäisi olla pelottavien yksilösuoritusten jatkumo, minkä Itkonen mainitsee oman musiikkiharrastuksensa olleen. Opetussuunnitelma antaa meille raamit, mutta raamien sisällä ei tarvitse mielestäni välttää värejä ja yhdessä tekemisen riemua. Miten koulu tai minä opettajana voisin avata jonkun sisintä, yhdistää ja lähentää ryhmää ihmisiä? Miten meistä jokainen voisi laskea omia ennakkoasenteitaan ja antaa yhteisöllisyydelle ja sieltä löytyvälle ilolle ja oivalluksille mahdollisuuden?
Yhdessä tekemisen ilo huokuu Itkosen tekstistä. Musiikkia soitetaan yhdessä iästä ja taitotasosta riippumatta. Jokainen osallistuu parhaansa mukaan. Parasta Näppäreissä onkin mielestäni juuri yhteisöllisyys. Näppäreissä voi olla mukana monta erisukupolvea ja siihen voi lähteä mukaan, vaikka koko perhe. Jännityskin lievenee, kun ei tarvitse esiintyä yksin. Tämmöinen tapa kannustaa mielestäni paremmin musiikin harrastuksen pariin.
Ennakkoluuloisuus kuulostaa tutulta. Itselläni oli epäilyksiä, kun menin ensimmäistä kertaan esiinytmään Kihaus Folk- tapahtumaan (kansanmusiikkifestivaali). Se oli kuitenkin todella sympaattinen ja mukava kesäjuhla.
Minusta on ihanaa, kuinka hän ns. odottamattomasti ajautui yhteissoiton maailmaan perheensä mukana. Harrastus on tuonut selvästikin mukanaan monia hyviä asioita. Itse en ole koskaan soittanut yksin vaan olen ollut mukana kuoroissa ja bändeissä. Ymmärrän siis hyvin yhdessä soittamisen ilon ja sen tunteen, minkä siitä parhaimmillaan saa. Silloin kuuluu johonkin, on osa suurempaa kokonaisuutta, kaikilla on yhteinen tavoite ja kaikilla on hauskaa.
Itkosen tekstissä on paljon asioita, joihin pystyn itse entisenä aktiivisena musiikinharrastajana samaistumaan. Soitin nuorempana musiikkiopistossa trumpettia. Itse pidin soittotunneilla käymisestä mukavan opettajani ansioista, mutta muistan, että yksin soittamisesta ja harjoittelemisesta kotona en nauttinut. Vain harvoin sain aikaiseksi kaivettua soittimen kotelostaan kotona. Soittotuntien lisäksi soitin musiikkiopiston puhallinorkesterissa ja seurakuntamme House bandissa ja nautin molemmissa soittamisesta suunnattomasti ja pystyn samaistumaan Itkosen kuvaamaan yhdessä soittamisen riemuun. Näissä kokoonpanoissa sain tuntea vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja mahtavaa tekemisen meininkiä. Kuten Itkonenkin kuvaa omia kokemuksiaan, myös minä muistan aina jännittäneeni yksin esiintymisiä valtavasti, enkä nauttinut tilanteista lainkaan, mutta ryhmän kanssa ihmisten ympäröimänä jännitys ei koskaan saanut ylivaltaa ja esiintyminen oli hauskaa ja mukavaa. Itkonen kuvaa myös palan nousevan kurkkuun ja silmän kostuvan, kun katsoo kokoonpanoa ja saa olla osa sitä. Muistan myös itse kokeneeni herkistymisen hetkiä kun pitkään ja hartaudella treenattu ja hiottu esitys kajahtaa viimein kuulijoiden korville. Itkonen kuvaa tätä tunnetilaa hienosti artikkelinsa lopussa. Mielestäni Itkonen tiivistää asian ytimen hienosti siten, että parhaimmillaan muusiikki on yhdessä jaettua, mieluiten yhdessä aikaansaatu ihme.
Itse tunnistan omasta elämästäni saman yksin suorittamisen kulttuurin, josta Itkonen artikkelissaan kirjoittaa. Pianotunneilla käytiin yksin, soittoläksyjä harjoiteltiin yksin, esiintymistilanteessa oltiin lavalla yksin. Yhdessä soittamista ei juurikaan ollut tai sitä oli erittäin harvoin. Myöhemmissä musiikkiharrastuksissani pääsin kuitenkin bänditoiminnan makuun ja löysin uuden puolen musisoinnista. Kun tarkastelen nyt paikkakuntani musiikkikoulutoimintaa, olen havainnut yhdessä soittamisen ja bänditoiminnan määrän kasvaneen ja yksilösuorituksiin keskittymisen vähentyneen. Tämä on lisännyt nuorten innostusta ja rohkeutta esiintyä ja järjestää omia musiikkiesityksiä.
Musiikki on hyvä esimerkki omien tunteiden ja ajatusten kanavoijana. Kun nuoria saataisiin yhteisöllisen tekemisen kautta entistä enemmän mukaan toimintaan, olisi heillä paremmat mahdollisuudet löytää omat vahvuutensa ja siten rakentaa käsitystä itsestään.
Itkosen tekstistä jäi hyvin mieleen ennakkoluuloisuus. Varsinkin kuorossa on joutunut laulamaan lauluja, joista ei itse ole tykännyt ollenkaan. Mutta monta kertaa huomasin kuinka laulu, joka oli yksi inhokkejani muuttui suosikiksi esiintymislavoilla yhteisöllisyyden tunteen myötä.
Muistan itse samanlaisen kokemuksen pianon soiton harjoittelusta. Se oli jäykkää ja pakonomaista, eikä siihen tuntunut olevan motivaatiota. Soiton piti olla hyvin klassista ja nuottejen mukaan menevää, leikkisyys puuttui.
Kansanmusiikkityylisessä soittelussa keskiössä on yhdessä porukkana soittaminen, ja virheitä tulee ja menee, mutta se ei haittaa. Koko homma perustuu luovuudelle ja myönteiselle ilmapiirille.
Olisi hyvä jos musiikinopiskelussa ja ehkäpä muussakin harrastamisessa siirryttäisiin enemmän suorittamispuolelta sinne YTM-sektorille. Yhdessä Tekemisen Meininki. Se oli ajatus mikä tuli päällimmäisenä ilmi artkkelista.
Itse en ole koskaan mitään soitinta tosissani soittanut, joten en tiedä todellisuutta nykypäivänä. Mutta mielestäni musiikin soittaminen pitäisi lähteä omasta kiinnostuksesta ja halusta, niin kuin Itkosella lähti aikuisiällä. Musiikkiopistoissakin pitäisi keskittyä siihen, mitä oppilas haluaisi opetella soittamaan, eikä mennä tietyn suunnitelman mukaan. Se on kuitenkin vapaaehtoista ja mielestäni sen pitäisi olla hauskaa.
Mukavaa oli huomata, että innostus lähti lapsen toiminnasta. Lapsi innosti aidosti vanhempaansa tekemään jotain täysin uutta ja erilaista. Aikuiset voisivat ottaa tästä mallia ja olla enemmän spontaanimpia ja lähteä tekemään sitä, mikä aidosti kiinnostaa. Ennakkokäsityksiä kannattaa rohkeasti murtaa.
” En ole yksin. En todellakaan ole.” Yhteisöllisyyden tunne on varmasti valtava tuollaisissa tilanteissa – ja se tunne kantaa varmasti monessa tilanteessa vielä paljon. Miten kouluihin saisi samanlaisen yhteisöllisyyden tunteen?
Itkosen tekstiin pohjautuen yhdessä tekeminen on mielestäni hyvin kannustavaa ja antaa paljon. Yhteisöllisyys ja johonkin ryhmään kuuluminen on mielestäni erittäin tärkeää. Myös esiintyminen helpottuu, kun saa tukea ryhmältä, eikä tarvitse olla yksin.
Toisten kanssa soittaminen vähensi jännitystä, toi tunteen tiiviiseen ryhmään kuulumisesta ja oli mukavaa ajanvietettä. Musiikki voikin toimia tehokkaasti yhteisöä vahvistavana keinona! Muiden kanssa soittamisesta sain intoa myös harjoitella itsekseen kotona. Tämä johti siihen, että nykyisin myös vain omaksi iloksi soittelu on mukavaa ajanvietettä. Näin ollen voinkin hyvin samaistua Itkosen tarinaan !
Näiden ensiajatusten jälkeen artikkelista löytyy vielä syvempiä merkityksiä; Se, miten yhteisöllisyys vaikuttaa ihmisen elämään. Se mitä se parhaimmillaan voi tarjota. Tässä artikkelissa se yhdistyy musiikkiin, mutta samoja periaatteita voi soveltaa niin moniin ihmisen harrastuksiin ja mielenkiinnonkohteisiin.
Pystyn osittain samaistumaan Itkosen kokemuksiin musiikin harrastamisesta. Aloitin viulunsoiton 8-vuotiaana. Pääsääntöisesti tykkäsin soittamisesta ja vaikka se oli hyvin yksinäistä, ajattelin että se vain kuuluu asiaan. Yhdessä soittamisen mukavuuden huomasin vasta muutaman vuoden jälkeen kun perustimme sisarusteni kanssa piano-trion. Kiinnostus musiikkia kohtaan kasvoi ja erityisesti esiintymisistä tuli mukavia kokemuksia trio kokoonpanolla. Toki yksin soittamalla kehittyy omassa instrumentissaan, mutta varsinaista riemua en siitä ainakaan itse ole koskaan löytänyt.
Toinen asia minkä Itkonen nostaa esiin on ennakkoluulot. Hänellä oli ollut hyvin vahvat ennakkoluulot kansanmuusiikkijuhlia kohtaan. Ajauduttuaan vaimonsa ja poikansa kautta juhlille, ennakkoluulot hälvenivät nopeasti ja hän löysi myös itse yhdessä soittamisen riemun. Ennakkoluullot herkästi rajoittavat meidän elämää. Niistä yli pääseminen olisi ensiarvoisen tärkeää. Kohtaamalla avoimesti uudet asiat ja ihmiset elämästä voisi tulla huomattavasti rikkaampaa.
Viime syksynä ilmoittauduin TTY:n järjestämälle improvisaatiokurssille ja huomasin nauttivani itselleni aiemmin vieraasta tekemisestä. Yhdessä tekemisen riemu vei mukanaan ja päädyin tekemään 180 muun henkilön kanssa NääsPeksin syksyn rainaa. Rainakaudesta jäi paljon hyviä muistoja ja sain uusia kavereita. Mahtavinta tässä kokemuksessa mielestäni kuitenkin oli yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvuuden tunne. Ilman uskallusta olisin jäänyt siitä paitsi.
Moni olikin jo kirjoittanut itsensä haastamisesta. Itkonen on sen tehnyt joko tietoisesti tai tiedostamatta. Toiset pystyvät nuorina jo löytämään itsestään innostuneisuuden. Itse en ole aikanaan ollut sellainen. Olen tarvinnut selkeää suunnitelmaa, jotta oppimisessa on edetty edes jotenkin. Mielestäni tuossa kohtaa on opettajan paikka antaa aikuisena neuvoja lapsille ja nuorille. Toisille vapauksia, toisille suunnitelmallisempaa.
Itkonen on ollut yksin soittamisensa kanssa, mutta silti kokenut olevansa yhteisöllisyyden ytimessä. On hienoa kuulla tämä. Se kertoo jostain sisäisestä vahvuudesta tai jostain. Hän kritisoi opetussuunnitelmallista opetusta. Hän selkeästi haastaa opettajaa ottamaan improvisaation ja luovuuden mahdollisuuden esiin, kun on kyse musiikin opettamisesta. Tämä voidaan mielestäni yhdistää vahvasti muihinkin oppiaineisiin.
Ennakkoluuloisuus on asia, josta jokainen varmasti haluaisi päästä eroon. Usein tietyt käsitykset tai uskomukset ovat niin tiedostamattomia ja kauan sitten syntyneitä, että niitä voi olla haastava lähteä muuttamaan. Itse myönnän olevani ennakkoluuloinen musiikin harrastamista kohtaan. Minulla on lukuisia huonoja muistoja alakoulu ajoilta, jotka edelleen luovat minulle ahdistuskohtauksen kun saan jonkin soittimen käteeni. Myös laulaminen on pelottavaa. Silloinen musiikinopettajani laittoi meidät laulamaan yksin mikrofoniin luokan eteen, jonka muistan edelleen ehkä yhtenä kammottavimpana muistona koulu-uraltani. Tämäkin pätee hyvin artikkelissa ilmi tulleisiin ajatuksiin siitä, että musiikkia harrastetaan yksin. Paljon mielekkäämpää olisi esimerkiksi ollut, jos lauluesityksen olisi saanut pitää ryhmässä. On harmillista, että edelleenkin soittamista harjoitellaan yksin hiki hatussa soittimen ääressä eikä ilon kautta ryhmässä, kuten Itkonenkin kuvaa.
Toisenlainen mieleenpainuva asia yhdessä tekemisen iloista ja riemuista on ollut, kun olin vaikeavammaisen miehen henkilökohtaisena avustajana elämysleirillä. Yhteenkuuluvuus, kokemukset, kokeilut, jaettavuus, naurut, epätodenmukaisuus sekä tunteiden kirjo oli tuolloinkin läsnä kaikkialla koko leirin ajan. Leirille lähdettyäni koin olevani omalla epämukavuusalueella ja toki omia asenteita ja ennakkoluuloja oli pakattu kassiin kannettavaksi. Mutta jälleen kerran yhdessä kannettu vastuu toi mukanaan yhdessä tekemisen ja läsnäolemisen riemua.
Artikkeli laittoi myös miettimään omaa opettajuuttani, sekä tulevia opettajavuosia. Kuinka saada oppilaat oppimaan ilon, elämysten ja oppimisen riemun kautta? Saada ME henki luokassa kohdalle, jossa onnistumisille ja epäonnistumisille on tilaa. Päälimmäinen tunne luokassa olisi kuitenkin MEIDÄN luokka ja yhteenkuuluvuus. Meidän luokka, joka koostuu jokaisesta luokan oppilaasta ja orkesteria johtaa opettaja ja ihannetapauksessa samanaikaisopettajuus.
Ja lopuksi, olisipa ihanaa osata soittaa jotakin soitinta. Vieläköhän sitä oppisi, jotta pääsisi Kaustisille svengaamaan ja keräämään hyviä fiiliksiä stressipäivien varalle?!
Artikkelissa suorituskeskeisyydestä puhutaan musiikin yhteydessä, mutta laajemmin ajateltuna se linkittyy koko yhteiskuntaan: musiikkiopiston lisäksi peruskoulussa opiskellaan paljon yksin pulpetin ääressä ja työelämässäkin moni suorittaa tehtäviään yksin. Itkonen korosti yhdessä soittamisen riemua - sitä, miten ihmeellistä ja yhdistävää se on. Yhdessä tekeminen yksin suorittamisen sijaan ihan kaikilla elämän osa-alueilla on usein paljon antoisampaa ja mukavempaa!
Itkonen toi hienosti esille oman kokemuksensa ennakkoluuloista kansanmusiikkia kohtaan ja niiden muuttumisesta asiaan tutustuttaessa. Ihmisillä on usein ennakkoluuloja ja -käsityksiä juuri asioista, joita he eivät tunne. Olisikin ehdottoman tärkeää antaa asioille mahdollisuus ennen negatiivisen ennakkokäsityksen luomista.
Monet voivat jättää heitä kiinnostavan harrastuksen aloittamisen, koska eivät löydä sopivaa paikkaa tai yhteisöä harrastuksen aloittamiselle. Monet saattavat myös lopettaa mukavan harrastuksen, jos tuntevat jäävänsä joukon ulkopuolelle. Olisi tärkeää panostaa siihen, että jokainen otettaisiin huomioon ja jokainen saisi olla oma itsensä harrasteyhteisössään. Tämä välittyi myös Itkosen artikkelissa, koska osallistujien ikähaara oli suuri ja joukko oli kirjava, mutta kaikkia yhdistävä tekijä oli musiikin ilon välittyminen kaikille.
Asioiden yhdessä tekeminen esim. soittaminen voi olla myös portti erilaisiin kokemuksiin . Mukaan tulee paitsi sosiaalinen vuorovaikutus myös yhteenkuuluvuuden tunne. Silloin kun toiminta on henkilöstä itsestään lähtöisin ja hänen halustaan toimia päästään parhaisiin lopputuloksiin ja saavutetaan jotain. Tämä tulisi muistaa myös silloin kun on kyse pienen lapsen musisoinnista. Silloin kun lapsi sitä itse haluaa hän myös oppii parhaiten.
Yhdessä tekemällä jokainen pääsee loistamaan kun kaikkien vahvuudet otetaan hyötykäyttöön ja niistä muodostuu yhtenäinen kokonaisuus.
Teini-iässä siirryin popjazzille, missä opetus oli edelleen tunti- ja teoriapainotteista mutta lisäksi opetukseen kuuluivat myös bändi- ja ryhmätunnit. Ajatus yksilösuorittamisesta vaihtui myös rennompaan ja hauskempaan muotoon.
Niin soitin- kuin muunkin opetuksen tulisi siis niin artikkelin kuin omien kokemusteni mukaan tukea yhteisöllisyyttä, mikä aiheuttaa parhaimmillaan tekemisen iloa ja edistää oppimista paljon paremmin kuin yksin puurtaminen.
Tietysti myös yhteisöllisyys oli tärkeä pointti, jota voi soveltaa lähes jokaiseen elämänalueeseen. Minusta kuulosta kivalta, että Näppäreiden ikähaarukka on niin suuri. Se mahdollistaa sukupolvien välisen kohtaamisen, mikä voi usein jäädä harvinaiseksi. Yhdessä ymmärretään, että harrastus voi olla kaikenikäisten juttu eikä ikänsä takia tarvitse jäädä ulkopuoliseksi. Yhdessä tekeminen ja oppiminen tuottaa iloa ja motivoi. Toisaalta mielestäni olis tärkeä muistaa, että yhteisöllisyyden ei tarvitse olla jokaisen harrastuksen/toiminnan itseisarvo, eikä yksin tekeminen ole mikään huono juttu jos siitä tykkää.
Musiikki on tähän oiva väline. Sitä voi harjoittaa monella eri tavalla ja jokainen kokee sen hieman eri tavalla. Se voi olla todella antoisaa harrastaa yksinkin, mutta joukolla harrastamisesta syntyy juuri Itkosen kuvaamia tunteita. Mielestäni hän kuvasi hienosti tunnetilojaan ja kuvauksesta välittyi lämmin tunnelma lukijalle. Yhdessä onnistuminen sekä myös mahdollinen epäonnistuminen kasvattavat ja luovat mahtavan fiiliksen. Tämä on sellainen asia, johon kannattaa panostaa.
Mielestäni hienoa oli se,kun Itkonen kertoo artikkelissaan Näppäreistä, jossa on monentasoisia ja eri-ikäisiä soittajia. Näppäreissä ei luoda suorittamispaineita vaan musiikkia opetetaan ilon kautta. Tätä keinoa pitäisi käyttää enemmän kouluissakin.
Silti, artikkelissa itseäni häiritsi se, miten musiikin harrastusta ohjataan. Harrastaminen on enimmäkseen vain suorituskeskeistä eikä keskitytä oikeastaan siihen mihin se on tarkoitettu - nauttimiseen ja omaan hyvään. Tunneille valutaan milloin sattuu ja vaikuttaa, kun itse intohimo puuttuu musiikista ja harrastamisesta kokonaan. Samat kaavat vuosi toisensa jälkeen saattaa alkaa lannistaa ja puuduttamaan, eikä motivaatiota soittamiseen enää olekaan. Opettajan tehtävä on saada tunneista ja harrastuksista iloisia ja positiivisia kokemuksia, jolloin tunneille tullaan ilolla ja motivoituneina.
Kuorossa taas en tuntenut aluksi oloani ollenkaan kotoisaksi ja tunsin luultavasti samoin, kuin Itkonen tunsi kansanmusiikkia kohtaan. Ajan kuluessa silmäni avautuivat tajuamaan, kuinka hienoa oli laulaa yhdessä ystävien kanssa ja saada aikaan jotain todella hienoa ja suurta, kuin esimerkiksi suuri konsertti. Varsinkin ystävien tuki, innostus ja kannustus oli mahtavaa ja sai jaksamaan paljon enemmän, mitä yksin. Suosittelenkin siis ihan jokaiselle jotain harrastusta, mitä voi tehdä yhdessä ryhmänä, siitä saa niin paljon enemmän irti, kuin esimerkiksi yksin soittamisesta. Varsinkin, jos todellakaan ei soita muuten kuin omaksi iloksi.
Toinen asia, mikä nousi tekstistä esiin oli "yhdessä soittamisen riemu". Koulussa pitäisi, omasta mielestäni, tavoitteena olla yhdessä oppimisen riemu. Se on kunnianhimoinen tavoite, mutta nykypäivänä hyvinkin yleinen tavoite ja minua kiinnostaa kovasti myös tavoitella tuota tavoitetta. Paras ilo on jaettu ilo?
Lisäksi mielenkiintoinen pointti on tuo epäonnistumisen pelko, jota Juha kuvasi tekstissä. Tämä taitaa olla jotenkin kulttuuriimme juurtunut tapa, jossa tilanteissa nähdään ennemminkin mahdollisuus epäonnistua kuin mahdollisuus onnistua? Kärjistettynä tämä näkyy välillä urheilussa, jossa tosipaikan tullen pelätään sitä epäonnistumista ja paskannetaan housuun. Toinen vaihtoehto olisi lähestyä kilpailutilanteita mahdollisuuksien kautta, mahdollisuus onnistua, mahdollisuus voittaa. Tämä on itselleni erittäin tärkeä asia omassa opetusfilosofiassani: Nähdä mahdollisuus oppia, ei mahdollisuutta epäonnistua. Välillä jos epäonnistutaan niin se on vain pieni mutka matkalla onnistumiseen.
Yhteisöllisyyden lisäksi Itkonen nostaa ennakkoluuloisuuden esille. Uskon, että useilla meistä on tai on ollut kansanmusiikista tietty ennakkoluulo. Itkonen kuitenkin osoittaa omat ennakkoluulonsa turhiksi, ja antaa kansanmusiikista erittäin hyvän kuvan. Parhaiten itselleni jäi artikkelista mieleen Itkosen osuva kuvaus musiikista: ” – musiikki on tunnetta, hetken vapautus ajatusten piinasta”.
On totta, että soittoharrastukseen liittyy vahvasti suorituskeskeisyys ja täydellisyyden tavoittelu. Yhteismusisointi toi kuitenkin vastapainoksi iloa ja innostusta. Ilman orkesterissa soittamista olisin luultavasti luovuttanut viulunsoiton suhteen murrosiän kynnyksellä. Yhteissoitto kuitenkin motivoi minua jatkamaan, sillä yhdessä soittaminen on miljoona kertaa hauskempaa kuin yksin soittaminen ja orkesterin monipuolinen ohjelmisto toi vaihtelua niiden ainaisten etydien jankkaamiseen. Ohjelmisto oli myös suunniteltu meitä lapsia/nuoria ajatellen, ja ohjelmistosta löytyi kaikkea Sibeliuksen Andante festivosta Scoopy Doon tunnariin.
Alexander Rybakin Fairytalen kaltaiset kappaleet olivat itsessään hauskoja soittaa, mutta esimerkiksi Sibeliuksen Andante festivo taas hullaannutti upeudellaan; sillä, kuinka meidän pieni orkesterikin kuulosti monien tuntien harjoitusten jälkeen niin mahtavalta. Yhdessä tekemisen ilon lisäksi orkesteri sai tuntemaan suurta ylpeyttä omasta ja yhteisestä tekemisestä.
Yhteisöllisyyden lisäksi artikkelissa korostuu ennakkoluulot uusia kokemuksia kohtaan. Itkonen kuvaa artikkelissaan ennakoluuloista asennettaan kansanmusiikkia kohtaan, mutta hänen ennakkoluulonsa kuitenkin osoittautuivat vääriksi. Kokeiltuaan kansanmusiikkia hän huomasikin pitävänsä siitä. Ennakoluulot saattavatkin rajoittaa toimintaamme ja olla esteenä uusille kokemuksille. Tämän vuoksi ennakkoluuloista pitäisi päästä yli ja pystyä antamaan mahdollisuus uusille kokemuksille.
Oli kyse kouluympäristöstä tai tässä tapauksessa musiikin harrastamisesta, suurin merkitys on tekemisen riemulla, uskalluksella ja rohkeudella tehdä ja kokea vähän vieraita ja pelottaviakin asioita. Ehkä ne voivat yllättää positiivisesti. Lisäksi on tärkeää tuntea, että yhteisö ympärillä kannustaa ja virheet, mitä ne on? Kuuluvat elämään.
Olisin mielelläni yleisön joukossa. Vielä mieluummin olen tässä, soittamassa itse. Se on täydellistä. Se riittää uskoksi minulle." Tämä oli lopetus ja erittäin loistavalla tavalla tiivistetty artikkelin päätös. Siinä se on, musiikin pitäisi yhdistää ja saada ihmisen kokemaan sisällään jotain ainutlaatuista, ei lokeroittaa yksinäisiin ryhmiinsä ja tuntea itseään kyvyttömäksi typerykseksi.
Itkonen myös rohkaisee omalla esimerkillään kokeilemaan uusia asioita. Ennakkoluulojen määrä on maailmassa suuri. Erilaisiin asioihin luodaan erilaisia miellekuvia tietämättä kyseisistä asioista oikeasti mitään. Aikuiset istuttavat lasten päähän erilaisia suhtautumistapoja, jotka eivät välttämättä ole oikein. Esimerkiksi lapsilla saattaa olla ennakkoluuloja jotakin ruokaa kohtaan mitä he eivät ole edes koskaan maistanut vain koska heidän äitinsä tai isänsä on sanonut että se on pahaa. Olisi mukavaa, jos maailma olisi paikka, jossa kaikki kokeilisivat uusia asioita avoimin mielin ilman ennakko-oletuksia, vaikkapa sitä kansanmusiikkia.
Oli hienoa lukea yhteisöllisyydestä ja yhdessä tekemisestä. Siitä, kuinka harrastuksesta saa yhdessä paljon enemmän irti kuin yksinään. Ihailtavaa, kuinka musiikki voi yhdistää ihmisiä iästä riippumatta.
Oma musiikkiharrastukseni valitettavasti päättyi kyllästymiseen pian alakouluiän jälkeen. Pianotunneilla käyminen, yksin harjoittelu ja musiikinteoria eivät tuntuneet mielekkäältä alkuunkaan. Ja huolimatta siitä, että ehdin noin seitsemän vuotta pianon soittoa harrastaa, en näin jälkikäteen ajateltuna saanut tuona aikana musiikin kautta yhtään ystävää. Tämä voi hyvinkin olla syy kiinnostuksen lopahtamiselle, vaikken sitä ole paljon aiemmin ajatellutkaan. Muissa harrastuksissani sosiaaliset kontaktit ovat olleet hyvin tärkeitä lajin mielekkyyden kannalta!
Artikkelissa tuli myös ilmi se, kuinka helposti luomme ennakkoluuloja asioita kohtaan. Varsinkin niitä asioita, joista meillä ei ole juuri mitään tietoa. Ja juuri näitä ennakkoluuloja meidän on välillä vaikea murtaa, sillä ihmisten on joskus hankala muuttaa mielipidettään. Ennakkoluulojen murtumisesta voi seurata parhaimmillaan juuri näin hieno kokemus kuin Itkoselle Kaustisella.
Toinen mielenkiintoinen asia on se, että meistä tulee helposti ennakkoluulojemme ja oletustemme vankeja. Saatamme lyödä jollekin asialle negatiivisen leiman pelkästään luulojemme perusteella, ilman minkäänlaista kokemusta asiasta, ja näin jäädä paitsi hienoista kokemuksista. Artikkelissa oli myös havaittavissa tietynlainen idea yksinkertaisuuden kauneudesta; kaikki osallistujat eivät välttämättä olleet mitään varsinaisia guruja, eikä soitetut kappaleet erityisen monimutkaisia. Meidän yksinkertaisten ihmisten olisi varmasti hyvä oppia monissa asioissa yksinkertaisuuden hienous. Kaikkea ei aina tarvitse tehdä ja ajatella monimutkaisesti. Keep it simple.
Musiikki nostaa tunteita ja vielä kun tehdään yhdessä, isolla porukalla, täysillä ja riemulla, niin tunteiden kirjo on valtava. Tärkeintä on, että tehdään yhdessä. Mielestäni on ihanaa, miten iällä ei ole Näppäreissä väliä, kaikki pelaavat kuitenkin yhteen hiileen. Näin saisi olla ihan arjessakin, lapset, nuoret, aikuiset ja vanhukset yhdessä. Itse liputan kaikenlaisen yhteisöllisyyden puolesta, ja sitä tulisi edistää myös koulussa.
Itkosen lapsena syntynyt suhde soittamiseen muuttui, kun hän löysi aikuisena uuden iloa tuovan ja motivoivan tavan harrastaa sitä. Soittoharrastukseen olisi hyvä saada yhteisöllisyyttä ja yhdessä luomisen tunnetta, jolloin ryhmän tuki mahdollisesti innostaisi jatkamaan harrastusta. Yhdessä soittaminen saattaisi myös poistaa ennakkoluuloja, jos mukana olisi eri ikäisiä ja eri tasoisiakin soittajia.
Itse vierailin Kaustisilla noin viisi vuotta sitten ja tapahtuman yhteisöllinen ja lämmin tunnelma yllätti minutkin. Nautin todella ajastani siellä ja fiilikset olivat pitkälti samat kuin Itkosella.
Toinen merkityksellinen tekijä jutussa on mielestäni esiintyminen, ja se kuinka siitä ei tehdä numeroa. Esiintymisen harteille ei ladata suurta painolastia, vaan se vaikuttaa kevyeltä, helpolta ja hyvää mieltä aiheuttavalta. Miksi sen täytyisikään olla niin vakavaa?
Olen itsekin joskus soittanut orkesterissa. Olin musiikkiluokalla, joten jonkun soittimen soittaminen ja orkesteri ikään kuin kuuluivat siihen. Olen Itkosen kanssa samaa mieltä siitä, että yhdessä soittaminen on paljon mielekkäämpää, kuin yksin. Ryhmässä soittaessa on helpompaa. Saa tukea ja apua muilta soittajilta jos jokin menee väärin. Lisäksi jos on esiintymisjännitystä, on helpompi kohdata se ryhmässä kuin yksin. Nämä asiat pätevät myös elämässä yleensäkin. Ihmisten tulisi ottaa ja antaa muille ihmisille tukea ja turvaa enemmän. Yhdessä kaikki sujuu paljon paremmin.
Musiikki on tärkeä osa itsensä ilmaisemista. Soittamisen avulla pystyy näyttämään tunteitaan, myös sellaisia mitä muuten ei uskaltaisi. Sen takia se on hyvin vapauttava ja innostava harrastus. Lisäksi orkesterissa soittaminen tuo yhteisöllisyyden tunnetta. Kuuluu kuuluvansa johonkin tiettyyn joukkoon muiden lisäksi ja tuntee itsensä tärkeäksi. Juha Itkonen mainitseekin musiikin tuovan hetken vapautuksen ajatuksen piinasta. Tämä tuo mieleeni itselle rakkaat harrastukset ja sen vapautuneisuuden tunteen niitä tehdessä. Mielestäni ihmisten tulisi uskaltaa ottaa enemmän irti arjesta ja tehdä töiden /opiskelun lisäksi myös sellaisia asioita, jotka tuovat hyvän mielen ja vapauttavan olotilan.
Lempi kohtani oli ehdottomasti kun puhuttiin "näppärihengestä" ja siitä kuinka kaikki otetaan mukaan ja huomioon. Ihmisiä on paljon, mutta kaikki "pelaa", yhdessä luodaan jotain uutta ja aikaansaadaan musiikkia. Soittamassa on kaiken ikäisiä ja kokoisia ihmisiä ja kaikki saavat tuntea olonsa tärkeäksi ja osaksi yhteisöä. Tällaisia harrastuksia enemmän ihmisille, ei mitään yksinäistä pakkopullaa vaan harrastus josta nauttia! Juha Itkosen artikkeli on todella inspiroivaa luettavaa ja samalla myös hälventää omia ennakkoluuloja kansanmusiikkia kohtaan.
En ole soittanut ryhmässä, mutta pystyn samastumaan yhdessä soittamisen yhteisöllisyyteen tanssiharrastukseni myötä. Yhdessä tekeminen ja tekemisen riemu luo yhteisöllisyyttä, jonka seurauksena tuntee kuuluvansa yhteisöön.
Niin sanotun oman jutun löytäminen on tärkeää. Itkonen miettii, miten erilaista olisi ollut, jos hän olisi päässyt soittamaan Näppäreissä jo pienenä. Itse olen onnekas, että olen löytänyt oman juttuni ja yhteisöllisyyden tunteen jo pienenä. Harrastus on antanut ja opettanut paljon, kuten Itkosen soittoharrastus.
Kuitenkin monelle ihmiselle käsitys musiikin harrastuksesta on teorian pänttäämistä, sormiharjoituksia ja yksin puurtamista. Toki jos musiikista, kuten kaikesta muustakin, haluaa saada mahdollisimman paljon irti, täytyy myös perehtyä niihinkin asioihin, jotka eivät ole kaikkein hauskimpia. Kuitenkin näille asioille annetaan välillä ehkä liian suuri painoarvo, jolloin ilo jää puuttumaan. Todella monella ihmisellä on lapsena ollut musiikkiharrastus, mutta jostain syystä harrastus jää vanhempana, ehkä juuri tästä syystä ja se on harmi.
Monella ihmisellä on myös, kuten käy ilmi Itkosen artikkelissakin, paljon ennakkoluuloja ja – käsityksiä esim. tietyistä musiikkilajeista. Kansanmusiikki on varmaan yksi näistä. Monella ihmisellä mielikuva kansanmusiikista vastaa sitä, mitä Itkonen kuvaa sen hänellä olleen ennen kuin hän oikeasti lähti mukaan tekemään sitä. Tämä pätee myös moniin muihin asioihin. Ihmisillä on paljon ennakkoluuloja, jotka rajoittavat meitä ja niistä eroon pääseminen ei ole helppoa.
Musiikissa yksi parhaista asioista on, että sitä voi tehdä kaikki. Itkonen kertoo, että Näppäreissä ikähaitari on nelivuotiaasta jonnekin seitsemänkymppiseen. Kaikki nämä eri-ikäiset ihmiset ovat samassa bändissä ja tekevät samaa musiikkia. Taustaa on varmasti jos jonkinlaista, samoin kenties kansallisuutta ja kieltä. Kuitenkin kaikki ovat yhdessä ja työskentelevät samaa maalia kohti. Musiikki on parhaimmillaan juuri sitä ja siksi siitä saa niin paljon.
Oli ajatuksia herättävää pohtia, kuinka suuria mahdollisuuksia ennakkoluuloisuus voi sulkea pois elämästämme. Siksi tulisikin kiinnittää huomiota omiin ennakkoluuloihin ja päättää kokeilla uusia asioita omasta varautuneisuudestaan huolimatta. Itkosen artikkelista voidaan huomata, millaista positiivista ja energistä sisältöä elämään voidaankaan saada, jos otetaan rohkeasti vastaan kaikki mahdollisuudet kohdata jotain itselle uutta ja vierasta.
Itkosen artikkelista tuli esille myös ennakkoluulojen vaikutus omiin valintoihin ja toimintaan. Monesti saattaa jäädä kokematta jotain mahtavaa ja ainutlaatuista, kun ennakkokäsitykset estävät lähtemästä rohkeasti kokeilemaan uutta. Oli hienoa lukea, kuinka ennakkokäsitykset muuttuivat, ja ihmiset pääsivät kokemaan ja jakamaan musiikin elämyksiä.
Toiseksi huomioni kiinnittyi toimittajan yksin harrastamiseen lapsuudessa. Häneltä puuttui soittoharrastuksensa taustalta yhteisö johon kuulua sekä vanhempien tuki ja kannustus.
Niin harrastuksista kuin koulun käynnistä tulisi aina löytää jotakin merkityksellistä, josta saada kokemuksen ja miellekkyyden tunteita ja parhaiten niitä nimenomaan saakin toisinaan yhdessä toimien ilman tiukkaa aikataulua tai suunnitelmaa. En itse oikein pystyt samaistumaan Itkosen kurjiin kokemuksiin lapsuuden soittoharrastuksesta, koska minun vanhempani ovat aina olleet erittäin kiinnostuneita harrastuksistani ja olleet toiminnassa aina mukana. Kukaan ei ole koskaan vaatinut minulta täydellisyyttä tai laatinut minulle tiukkoja tulostavoitteita, ei edes niinä vuosina, kun kuuluin Suomen jousiammunnan maajoukkueeseen ja osallistuin arvokilpailuihin ympäri maailmaa. Ehkä juuri siksi jaksoinkin harjoitella kovasti eikä minun tarvinut pakkosuorittaa tai pelätä epäonnistumista. Ehkä koulussakin tulisi miettiä uusia lähtökohtia ilon ja yhteisyyden kokemiseen, joiden kautta onnistuttaisiin vähentämään epäonnistumisen pelkoa ja suorittamista.
Yhteiskunnassamme on vahvana suorittamisen kulttuuri; pelätään virheiden tekemistä, jolloin nautinto tekemisestä häviää ja oppimisen iloa kadotetaan. Itkosen artikkelissa tuli hyvin esiin Näppärit- esimerkin avulla avointen mahdollisuuksien tarjoaminen taitotasosta ja taustasta riippumatta. Paineet ja suorituskeskeisyys tulisi jättää toissijaiseksi, ja korostaa yhdessä oppimista ja ryhmän kanssa toimimista sekä oman sisäisen motivaation merkitystä oppimisessa. Myöskään lopputulosta ja asiassa onnistumista ei saisi miettiä liikaa etukäteen, vaan uusia asioita tulisi lähestyä rohkeammin ja kokeilevammin.
Yhdessä oppimisesta ja yhteisöllisyydestä on puhuttu paljon ja tässäkin artikkelissa yhdessä tekeminen nousee tärkeäksi. Olen itse kasvanut vahvasti kilpaurheilulajin, voimistelun parissa. Vaikka kilpaurheilussa tähdätäänkin menestymiseen, on tärkeää opettaa kilpailemisen parissa oleville lapsille jo pienistä pitäen lajin ja harrastuksen muita piirteitä; yhteisöllisyyttä, lajista nauttimista, uuden oppimista, ryhmässä työskentelyä ja muita tärkeitä arvoja. Voimistelussa on vahva oma yhteisönsä. Se yhdistää eri-ikäisiä ja eri taustalla olevia ihmisiä yhteen ja oma kulttuurinsa on sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Vahvassa ja turvallisessa yhteisössä pystyy yksilökin olemaan juuri oma itsensä ja kokeilemaan asioita rohkeasti, oli sitten lajin / asian vahva ammattilainen tai vasta opettelun alkutaipaileilla oleva. Harrastevoimistelijat tänä kesänä Helsingissä yhteen koonnut Gymnaestrada on loistava esimerkki tästä vahvasta yhteisöllisyydestä ja kulttuurisesta ulottuvuudesta.
Mutta lyhyesti: Olipa innostava artikkeli! Juha Itkosen kuvaama yhdessä tekemisen meninki on kaukana musiikin suorittamisesta. Mieleeni nousi koulun musiikin tunnelta kuullut pelonsekaiset tarinat. Koulun kokemukset ovat aiheuttaneet monelle pelon tai välinpitämättömyyden musiikkia tai esiintymistä kohtaan. Varmasti näin käy muidenkin taideaineiden kohdalla, valitettavasti. Voi kumpa koulu voisi olla se areena, jossa saa nauttia ja uskaltaa, ja tuntea miten musiikki (tai mikä tahansa taide tai tiede) nostaa arjen yläpuolelle.
Kirjaudu sisään lisätäksesi tähän kommentin