Omenan viljelyhistoria
Omenanviljelyn historiaa Euroopassa ja Suomessa
Omenoiden viljely on luultavimmin aloitettu eri osissa Eurooppaa ja Aasiaa noin 4000–5000 vuotta sitten, kun ihmiset alkoivat huolehtia hyvistä villiomenapuista satoa saadakseen. Eväsomenien siemenistä omenapuut levisivät maanosasta toiseen. Antiikin aikana omenaa viljeltiin Kreikassa ja Italiassa. Siellä myös jalostettiin uusia lajikkeita. Myöhemmin omenanviljely levisi Keski-Eurooppaan erityisesti luostaripuutarhojen kautta. Vuosisatojen saatossa omenista kehittyi yhä pohjoisempiin oloihin sopeutuneita lajikkeita.
Suomessa ensimmäiset omenanviljelyn kokeilut 1400-luvulla
Suomessa omenanviljely on alkanut aikaisintaan 1400-luvulla ja yleistyi kartanoissa ja virkataloissa 1600-luvulla. Katovuosien aikana 1700-luvulla lähes kaikki Suomen omenapuut kuolivat. 1800-luvulla uusia taimia tuotiin paljon Virosta, Saksasta ja Venäjältä. Näistä puista ja niiden siementaimista Suomeen on valikoitunut ilmastoomme sopeutunut monipuolinen geeniperimä.
Omenapuiden paikallislajikkeita tunnetaan Suomesta kymmeniä. Omenaa viljellään kaupallisesti eniten Ahvenanmaalla sekä mannermaan lounaisosissa ja saaristossa, ja se on kotipuutarhojen tärkeimpiä sadon antajia.
Sahlbergin Huvitus-tilan omenisto 1800-luvun loppupuoliskolla
Pohjoismaiden varhaiset hedelmätarhat kuninkaan ja aatelisten puutarhoissa kokivat suuren takaiskun vuoden 1706 kovana talvena ja vuonna 1772 jolloin talvi jälleen tuhosi hedelmätarhoja. 1800-luvun lopussa kiinnostus hedelmänviljelyyn levisi uudelleen ja nyt myös tavallisen kansan keskuuteen. Tähän oli vaikuttanut myös professori Carl Reinhold Sahlberg yliopisto-opettajana ja yliopiston kasvitieteellisen puutarhan esimiehenä sekä uskaliaalla eläkepäivien esimerkillään.
Carl Reinhold Sahlberg (1779-1860) oli taloustieteilijä, lääketieteilijä ja erityisesti luonnontutkija, joka työskenteli myös Turun Akatemian kasvitieteellisessä puutarhassa. Turun palon jälkeen 1828 hän siirtyi Keisarillisen Aleksanterin yliopiston eläin- ja kasvitieteen professoriksi Helsinkiin ja perusti kasvitieteellisen puutarhan Kaisaniemeen. Eläköidyttyään 1841 Sahlberg muutti Yläneen Uudenkartanon tilalleen ja perusti sen ulkopalstalle Kolvaaseen Pyhäjärven rantaan Huvituksen puutarhan, ja sinne maan suurimman hedelmätarhan. Hedelmätarhan ollessa laajimmillaan siellä oli yhteensä 1227 hedelmäpuuta, joista 16 oli päärynäpuuta, 19 luumupuuta ja loput omenapuita. Sahlbergin tavoitteena oli löytää ja jalostaa lajikkeita, jotka kestivät Suomen oloissa.
Huvitus-tilan omenistosta torppari Juho Korpela keräsi muistitiedon mukaan alkuperältään ulkomaisen puun omenoita ja kylvi sen siemeniä torppansa pihaan muutaman kilometrin päähän. Yhdestä näistä siemenkylvöistä kasvoi Korpelan omenaksi kutsuttu hyvänmakuinen, aikainen ja erityisen talvenkestävä puu, joka myöhemmin laajempaan viljelyyn levitessä nimettiin 'Huvitus'-omenaksi.
Omenapuita on kasvatettu siemenestä
Omenapuun voi kasvattaa siemenestä. Siemenkylvö on ollut Suomessa tärkeä keino saada omenapuu pihaan. Siemenen itämisestä menee kymmenkunta vuotta ennen kuin saadaan ensimmäinen hedelmä. Kylväjälle on suuri ilo ja saavutus jo se, että puu kasvaa, puhumattakaan siitä, jos hedelmä osoittautuu käyttökelpoiseksi.
Omenia kehotettiin kasvattamaan siemenestä
Yrityksiä viljellä omenaa Suomessa on ollut 1500-luvulta lähtien, mutta voittamattomaksi esteeksi osoittautui aina omenapuiden talvehtiminen. Taimia oli saatavissa vain ulkomailta eivätkä ne kestäneet Suomen oloissa. Sen vuoksi omenia kehotettiin kasvattamaan siemenestä. Tätä neuvottiin jo 1700-luvulla. Turun Akatemian professori Pehr Kalmin ohjaamassa väitöskirjassa todettiin, että Tukholmasta tai Etelä-Ruotsista tai Saksasta tuodut puut kärsivät kylmästä. Näin niistä oli vain vähän hyötyä, koska ne kuolivat toisena tai kolmantena vuonna.
Edelleen 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuolella, mikä oli Suomen omenanviljelyn kukoistuskautta, omenapuita ja myös perusrunkoja yleisesti neuvottiin lisäämään kylvämällä, koska näin todettiin saatavan kestävämpiä puita kuin mitä etelästä ulkomailta tuodut taimet.
Ankarat sotatalvet 1939–1940 verottivat vanhaa omenalajikkeistoa kotipihoissa ja taimistoissa. Koska taimia oli huonosti saatavissa, siemenkylvö yleistyi uudestaan. Taimien tarve oli suuri, sillä siirtolaisväestön asuttaminen merkitsi uusien talojen ja samalla myös pihojen ja puutarhojen rakentamista. Rintamamiestalojen pihoille haluttiin marjapensaiden, joriinien ja perunamaan lisäksi omenapuita. Kun nämä 1940- ja 1950-luvulla kasvatetut nurkkapuut tulivat satoikään, oli niiden jo vaikeampi päästä laajempaan kasvatukseen, sillä silloin alkoi jo olla taimia saataville taimistoissa runsaasti. Yhden siemenpuun pääsy kaupalliseen viljelyyn kestää kymmeniä vuosia.
Kartanoissa ja kotipihoilla siemenpuita
Kehotusta kylvää omenapuita siemenestä noudatettiin isoissa, usein kartanoiden, hedelmätarhoissa ja taimistoissa. Ostettujen taimien ja ulkomaisten lajikkeiden ohella niissä kylvettiin siemeniä tarkoituksena saada perusrunkoja, mutta myös kestävän taimiaineiston saamiseksi. Mikkelissä sijaitsevalla Rantakylän kartanon taimistolla oli 1900-luvun taitteessa ja sen jälkeen myynnissä ulkomaisten lajikkeiden lisäksi useita siemenestä kylvettyjä omenalajikkeita. Kasvatettaessa omenia siemenestä on tuloksena hedelmä, joka on useimmiten huonompi kuin lajike, jonka siemeniä kylvettiin. Siemenpuiden aineistossa jouduttiinkin tekemään valintaa ja vain parhaimmat säilytettiin, koska isoissa tarhoissa hedelmät ja taimet olivat tärkeä tulonlähde.
Kartanoiden ja taimistojen ohella myös tavalliset pihan omistajat ovat halunneet oman hedelmäpuun pihaansa. Heidän toiveenaan ei ole ollut saada hyvää materiaalia myyntiin, vaan ylipäätään saada satoa omasta puutarhasta. Kun ei ole ollut varaa hankkia valmiita taimia tai niitä on ollut vähän tarjolla, on kylvetty siemenestä. Omenan ja myös päärynän siemenen kylväneitä on monista ammattiryhmistä; pientilallisten ja torppareiden lisäksi esimerkiksi opettajat, poliisit, kirjailijat ja veturinkuljettajat. Vaikka yhtä lailla molemmat sukupuolet ovat kylväneet siemeniä, paikallislajikkeiden syntytiedot osoittavat, että miehet ovat olleet erityisen kiinnostuneita puun kasvattamisesta.
Siemeniä hankittiin kartanoiden hedelmätarhoista, kuten yläneläinen torppari Juho Korpela, joka kylvi pihaansa professori C.R. Sahlbergin rappioituneesta Huvitus-tilan omenistosta hakemiensa omenoiden siemeniä. Siemeniä kylvettiin myös torilta ostetuista omenista. Näin teki Hovin Aati, joka osti Pieksämäen markkinoilta omenan, söi sen ja laittoi siemenet rintataskuun. Siemenet hän kylvi kotipihaansa saunan taakse. Näistä kasvaneen kahdeksan omenapuun sadon myynnistä saaduilla tuloilla hän hankki lisää omenantaimia. Lopulta hänellä oli tuhannen puun omenatarha.
Alkuperäinen lähde: HEINONEN, MAARIT, KINNANEN, HILMA, VALO, RITVA, ANTONIUS, KRISTIINA, ALA-KAARRE, JAANA. 2014. Nurkkapuut kansan sydämessä. Teoksessa: Viljelykasvien geenivarat talteen ja käyttöön : Suomen kansallisen kasvigeenivaraohjelman 10-vuotisjuhlaseminaarin (29.8.2013) satoa / Elina Kiviharju (toim.). MTT Raportti 139: p. 40-43.