19. luku

19. luku

Voin liioittelematta sanoa, että sinä yönä nukuin kuin tukki. Näin unta linnoituksen torneista ja kallion- kielekkeistä, jonne mereltä puhaltava kostea tuuli toi orvokin tuoksua. Kalpea nainen Elisabetin aikaisessa leningissä seisoi vuoteeni vieressä ja kuiskasi korvaani, että kellot soivat pian. Öljykangastakkiin pukeutunut vanha merikarhu istui paalujen päällä korjaamassa verkkoja naskalilla, ja kaukana merellä pienen pieni lentokone kaarsi kohti laskevaa aurinkoa.

Kun lopulta heräsin, aurinko paistoi ikkunaan ja minä olin vilustunut viheliäisesti. Ennen kuin olin ehtinyt edes alakertaan aamiaiselle, olin käyttänyt kaikki kaapistani löytyneet nenäliinat ja tärvellyt yhden aivan käyttökelpoisen kylpypyyhkeen. Turha sanoakaan, että olin pahalla päällä.

"Pysy loitolla minusta", Feely sanoi, kun hapuilin tieni pöydän toiseen päähän puhisten kuin miekkavalas.

"Kuole, noita", sain sanottua samalla kun muodostin etusormillani ristin.

"Flavia!"

Törkin aamiaishiutaleita ja sekoittelin niitä paahtoleivän kulmalla. Vaikka palaneet palat leivänkuorta elävöittivät märkää velliä kulhossani, se maistui edelleen pahvilta.

Sitten tietoisuuteni pätki ja pimeni kuin huonosti paikattu elokuvan filminauha. Olin nukahtanut istualleni pöytään.

"Mikä hätänä?" kuulin Feelyn kysyvän. "Oletko kunnossa?" "Hän velloo veltostuttavissa unissaan, jotka juontuvat eilispäivän kevytmielisestä elämästä tahi elostelusta", Daffy sanoi.

Daffy oli viime aikoina lukenut iltalukemisena aina muutaman sivun Bulwer-Lyttonin kirjaa Pelham, ja siihen asti että hän saisi sen luettua, meidän yllemme heiteltäisiin luultavasti joka aamu hämäriä lauseita, jotka olivat kankeita kuin hiilihanko.

"Elostelu", aloitin, "merkitsee muistaakseni paheellisen elämän viettämistä." Olin juuri miettimässä mitä lauseen muut sanat merkitsivät, kun Feely pomppasi yhtäkkiä seisaalleen.

"Hyvä luoja!" hän huudahti ja kietoi aamutakin ylleen tiiviisti kuin käärinliinan. "Kuka ihme tuo on?"

Lasioven takana näkyi hahmo, joka kurkisteli sisään lasia vasten kuperrettujen kämmeniensä välistä.

"Se on se kirjailija", vastasin. "Se kartanotyyppi. Pemberton." Feely inahti ja pakeni yläkertaan, missä hän luultavasti pukeutui siniseen tiukkaan neulesettiinsä, taputteli puuteria aamuisille kauneusvirheilleen ja purjehti sitten alakertaan kuvitellen olevansa joku muu, Olivia de Havilland esimerkiksi. Hän teki niin aina, kun tiluksillemme tuli mies jota hän ei tuntenut.

Daffy vilkaisi minua välinpitämättömän näköisenä ja jatkoi sitten lukemista. Asia jäi minun hoidettavakseni, niin kuin yleensä.

Astuin terassille ja vedin oven kiinni takanani.

"Huomenta, Flavia", Pemberton sanoi leveästi hymyillen.

"Nukuitko hyvin?"

Että nukuinko hyvin? Mikä ihmeen kysymys se oli? Seisoin siinä terassilla silmät unesta sikkuralla, tukka sotkussa kuin rotanpesä, nenä vuotaen kuin taimenpuro. Sitä paitsi, tietääkseni unen laadun tiedustelu on sallittua vain niille, jotka ovat viettäneet yön saman katon alla. En kyllä ollut asiasta aivan varma; minun pitäisi tarkistaa se kirjasta Beetonin käytösopas hienoille naisille. Feely oli antanut sen minulle lahjaksi edellisenä syntymäpäivänäni, mutta se oli minulla edelleen pönkkänä muita lyhyemmän sängynjalan alla.

"Jotenkuten", vastasin. "Olen vilustunut."

"Sepä ikävä kuulla. Toivoin että olisin voinut haastatella isääsi Buckshawista. En haluaisi olla kiusanhenki, mutta olen täällä vain lyhyen aikaa. Sodan jälkeen on ollut hirvittävän kallista yöpyä poissa kotoa, sellaisissakin vaatimattomissa majataloissa kuin Thirteen Drakes. Ei ole mukavaa vedota köyhyyteen, mutta meidän vähävaraisten tutkijoiden illallinen on yleensä leipää ja juustoa."

"Herra Pemberton, oletteko jo syönyt aamiaista?" kysyin.

"Rouva Mullet saa varmasti jotain loihdittua."

"Kilttiä sinulta ehdottaa tuollaista", Pemberton sanoi, "mutta Stokerin isäntä pani tarjolle varsinaiset aamiaiskestit, kaksi makkaraa ja kananmunan, ja nyt saan pelätä liivinnappieni puolesta."

En ollut varma miten tuohon olisi pitänyt suhtautua, ja vilustumiseni teki minusta niin äreän, etten viitsinyt kysyä.

"Ehkä minä voin vastata kysymyksiisi", sanoin. "Isä on

joutunut..."

Miten tämän nyt muotoilisi? Kyllä sinä jotain keksit, senkin viekas kettu!

"Isä on joutunut jäämään kaupungille hoitamaan asioita."

"Voi, enpä usko että minun juttuni kiinnostavat sinua: minulla on vain pari visaista kysymystä viemäreistä ja yksityisen maan haltuunottoa koskevista laeista - sen sellaista. Toivon että saan kirjoitettua kirjaani luvun Antony ja William de Lucen 1800-luvulla tekemistä arkkitehtonisista muutoksista. Talon jakamisesta muun muassa."

"Ei liene meidän asiamme pitää lukua sinun kirjasi mahdollisista luvuista", tokaisin.

Vaikka nenäni vuoti, pystyin silti hyökkäämään ja torjumaan parhaitakin vastustajia. Märkä ja räjähtävä aivastus kylläkin tuhosi hyvän vaikutelman.

"Kenties voisin tulla hetkiseksi katselemaan sisätiloja. Voisin tehdä vähän muistiinpanoja. En ole vaivaksi kenellekään."

Yritin kuumeisesti keksiä synonyymeja sanalle "ei", kun kuulin moottorin pörinää ja näin Doggerin ilmestyvän lehtikujan päähän vanhan traktorimme ratissa, perässään lantakuorma menossa puutarhaan. Herra Pemberton huomasi että tuijotin hänen olkansa yli ja kääntyi katseeni suuntaan. Kun hän huomasi lähestyvän Doggerin, hän heilautti kättään tuttavallisesti.

"Sehän on vanha kunnon Dogger, eikö vain? Perheen uskollinen palvelija?"

Dogger oli hidastanut ja katseli nyt ympärilleen nähdäkseen, kenelle Pemberton oikein heilutti. Kun hän ei nähnyt ketään, hän nosti hattuaan ikään kuin tervehdykseksi ja raaputti sitten päätään. Hän kipusi alas traktorin istuimelta ja laahusti nurmikon poikki meitä kohti.

Pemberton vilkaisi rannekelloaan ja sanoi: "Kas vain, Flavia, tässähän katoaa ajantaju. Lupasin tavata kustantajani Nether Eatonissa, jotta käymme katsomassa yhtä hautaholvia: siellä on hautapatsas jonka kädet ovat erityisen hienoa tekoa. Uskomattoman upeat kaiteetkin. Kustantajani, vanha Quarrington, on heikkona hautoihin, joten minun ei kannata vastustella häntä. Jos vastustelisin, voisi käydä niin että Pembertonin opaskirja hautoihin ja hautakaiverruksiin ei koskaan ole muuta kuin pilke kirjoittajansa silmäkulmassa."

Hän nosti taiteilijan selkäreppunsa maasta ja meni portaat alas, ja talon kulmalla hän pysähtyi, sulki silmänsä ja hengitti syvään piristävää aamuilmaa.

"Kerro terveiseni eversti de Lucelle", hän sanoi, ja sitten hän oli poissa.

Dogger laahusti portaita ylös sen näköisenä kuin ei olisi nukkunut lainkaan. "Vieraitako, Flavia-neiti?" hän kysyi, otti hatun päästään ja pyyhki otsaa hihallaan.

"Herra Pemberton", vastasin. "Hän kirjoittaa kirjaa kartanoista tai haudoista tai jostain sellaisesta. Hän halusi haastatella isää Buckshawista."

"En ole tainnut kuulla hänestä ennen", Dogger sanoi. "Mutta enpä minä kummoinen lukija olekaan. Siitä huolimatta, Flavia-neiti..."

Arvasin että hän pitäisi minulle vieraille juttelemista käsittelevän saarnan, joka sisältäisi vertauksia ja vertahyytäviä esimerkkitapauksia, mutta sitä ei tullutkaan. Sen sijaan hän kosketti hattunsa lieriä etusormella, ja me molemmat jäimme katselemaan nurmikon yli kuin kaksi lehmää. Viesti lähetetty, viesti vastaanotettu. Rakas vanha Dogger. Sellainen oli hänen tapansa opettaa.

Juuri Dogger esimerkiksi oli opettanut minulle, miten lukko tiirikoidaan auki, kun olin sattunut yhtenä päivänä löytämään hänet näpelöimästä kasvihuoneen ovea. Hän oli hukannut avaimen yhden kohtauksensa aikana ja oli täydessä työn touhussa käyttelemässä kukkaruukusta löytämäänsä vanhaa haarukkaa, jonka piikkejä oli väännellyt.

Doggerin kädet olivat tärisseet pahasti. Aina kun hän oli siinä tilassa, tuntui että jos ojentaisi sormensa ja koskisi häntä, saisi tappavan sähköiskun. Siitä huolimatta olin tarjoutunut auttamaan, ja hetkistä myöhemmin hän oli esitellyt minulle, miten lukon tiirikoiminen tapahtuu.

"Ei se ole kovin vaikeaa, Flavia-neiti", hän oli sanonut kolmannen yritykseni jälkeen. "Pidä mielessä kolme asiaa: väännä, tunnustele jännitettä, ole sitkeä. Kuvittele että olet itse siellä lukon sisällä. Kuuntele sormenpäitäsi."

"Missä olet oppinut tämän?" olin kysynyt ihastuksissani, kun lukko oli naksahtanut auki. Se oli naurettavan helppoa, kun vain hoksasi miten se tehdään.

"Muilla mailla, vierahilla", Dogger oli sanonut ja astunut kasvihuoneeseen puuhaamaan jotain niin keskittyneesti, ettei uusia kysymyksiä saanut esitettyä.

Vaikka auringonvaloa virtasi sisään laboratorion ikkunoista, minun oli vaikea ajatella kirkkaasti. Mielessä kuhisi asioita, jotka isä oli kertonut minulle tai jotka olin saanut itse selville: opettaja Twiningin ja Horace Bonepennyn kuolemat.

Mikä merkitys oli lakilla ja viitalla, jotka löysin Anson Housen tiilikolosta? Kenelle ne kuuluivat ja miksi ne oli jätetty sinne?

Sekä isän kertomuksesta että Hinley Chroniclen jutusta kävi ilmi, että syöksyessään kuolemaansa Twiningilla oli ollut viitta yllään. Tuntui erittäin epätodennäköiseltä, että molemmat olisivat erehtyneet.

Eikä sopinut unohtaa, että hänen majesteetilleen kuulunut Ulsterin kostaja ja Kissingin omistuksessa ollut vastapari oli varastettu.

Missä Kissing oli nyt, mietin. Tietäisiköhän neiti Mountjoy? Hän tuntui tietävän kaiken. Voisiko Kissing olla vielä elossa? Olin epäileväinen. Siitä oli kolmekymmentä vuotta, kun hän luuli näkevänsä arvokkaan postimerkkinsä katoavan savuna ilmaan.

Mielessäni kuhisi asioita yhtenä sekamelskana, enkä pystynyt ajattelemaan selvästi. Poskiontelot olivat tukossa, silmistä valui vettä ja tunsin hirvittävän päänsäryn tekevän tuloaan. Minun oli selvitettävä pääni.

Omapa oli vikani: ei olisi pitänyt antaa jalkojen saada kylmää. Rouva Mulletilla oli tapana sanoa: "Pidä jalat lämpiminä ja pää kylmänä, niin et joudu koskaan aivastelemaan peiton alla." Jos nyt kuitenkin sattui kylmettymään, oli vain yksi asia jota kannatti yrittää, joten niin laahustin alas keittiöön, missä rouva Mullet oli leipomassa.

"Sinähän niiskutat, kultaseni", hän sanoi nostamatta katsettaan kaulimesta. "Annas kun laitan sinulle kulhollisen kanalientä." Se nainen osasi olla ärsyttävän tarkkanäköinen.

Sanoessaan sanan "kanaliemi" rouva Mullet madalsi äänensä lähes kuiskaukseksi ja vilkaisi salaliittolaisen näköisenä olkansa yli.

"Kuuman kanaliemen resepti on salaisuus, jonka rouva Jacobson paljasti minulle naisyhdistyksen teekutsuilla. Se on kulkenut hänen suvussaan aikojen alusta asti. Ja minä en sitten sanonut tätä."

Toinen rouva Mulletille mieleinen kansanviisaus liittyi eukalyptukseen. Hän pani Doggerin viljelemään sitä kasvihuoneessa, ja piilotti uutterasti eukalyptuksenlehtiä sinne tänne ympäri Bickshawia, kuin talismaaneiksi nuhaa ja vilustumista vastaan.

"Jos huoneessa eukalyptusta on, olet aina nuhaton", hänellä oli tapana ladella voitonriemuisesti. Ja se oli totta. Siitä lähtien kun hän oli alkanut piilotella vahamaisia tummanvihreitä lehtiä ympäri taloa, kukaan meistä ei ollut niiskahtanutkaan nuhan takia.

Paitsi nyt. Jokin oli selvästi mennyt vikaan.

"Ei kiitos, rouva Mullet", sanoin. "Pesin juuri hampaat."

Se ei kyllä ollut totta, mutta en keksinyt parempaakaan näin lyhyessä ajassa. Vastauksessani oli ripaus marttyyriutta, ja lisäksi se paransi kuvaa henkilökohtaisesta puhtaanapitopuolestani. Matkalla ulos keittiöstä näpistin ruokakomerosta pullon keltaista jauhetta, jonka etiketissä luki Partingtonin kanaliemi- jauhe, ja eteishallin lampunpidikkeestä nappasin kourallisen eukalyptuksenlehtiä.

Päästyäni yläkertaan ja laboratorioon otin hyllyltä natriumvetykarbonaattipullon, jonka etikettiin Tar-eno oli kirjoittanut koukeroisella ja moitteettomalla käsialallaan sal aeratus, sekä omaan huolelliseen tyyliinsä myös Nat. bikarb., jotta aineen erottaisi kaliumvetykarbonaatista, jota kutsuttiin joskus myös nimellä sal aeratus. Kal. bikarb. oli paremmin kotonaan palosammuttimessa kuin masussa.

Tunsin aineen nimellä NaHCO3, ja maalaiskansan suussa se oli ruokasoodaa. Muistelin kuulleeni jostain, että samaiset maalaiset uskoivat vahvasti siihen, että kunnon annos alkalisuolaa huuhtoisi pois pahimmankin vilustumisen.

Oli kemiallisessa mielessä loogista, päättelin, että jos sekä alkalisuola että kanaliemi olivat parannuskeinoja, niin miten elähdyttävä vaikutus täytyikään olla lasillisella poreilevaa kanalientä! Ajatus tuntui huikean jännittävältä. Voisin patentoida aineen, ja siitä tulisi maailman ensimmäinen vasta-aine tavalliselle vilustumiselle: Flavian flunssalääke!

Onnistuin jopa hyräilemään kohtalaisen hyväntuulisesti, kun mittasin kaksi ja puoli desilitraa juomavettä dekantteriin ja nostin sen liekin ylle lämpenemään. Sillä aikaa keittelin korkilla suljetussa pullossa suikaleiksi revittyjä eukalyptuksenlehtiä ja katselin, miten tislausastiaan alkoi kerääntyä oljenvärisiä öljypisaroita.

Kun vesi kiehui iloisesti, otin astian pois tulelta ja annoin sen jäähtyä usean minuutin ajan, sitten lisäsin kaksi kukkuraista teelusikallista Partingtonin kanaliemijauhetta ja yhden NaHCO3-ruokalusikallisen.

Sekoittelin ainetta tarmokkaasti ja annoin sen vaahdota kuin Vesuvius dekantterin nokasta. Puristin sieraimet sormilla kiinni ja kulautin puolet juomasta kerralla kurkusta alas.

Voihan kanaporejuoma! Oi Herra, suojele meitä kaikkia, jotka uurastamme kokeellisen kemian viinitarhassa!

Seuraavaksi otin korkin pullon suulta ja kaadoin eukalyptusveden lehtineen kaikkineen keltaisen keiton joukkoon. Sitten riisuin villatakkini, levitin sen hupuksi päälleni jotta huurut pysyisivät sen alla, ja hengitin kamferimaista, kanaisaa eukalyptushöyryä, ja saatoin melkein tuntea, miten jossain pääni räkäisissä onteloissa sinukset nostivat kädet pystyyn ja antautuivat. Oloni tuntui välittömästi paremmalta.

Ovelta kuului napakka koputus, ja melkein pomppasin ulos nahoistani. Tässä osassa taloa kävi niin harvoin ketään, että koputus oveen oli yhtä yllättävä käänne kuin sellainen kohtaus kauhufilmissä, jossa urut alkavat yhtäkkiä soida ja ovi aukeaa paljastaen vainajalauman. Riuhtaisin salvan auki, ja oven takana seisoi Dogger, joka väänteli hattuaan kuin mikäkin irlantilainen pyykkärieukko. Hänellä oli selvästi ollut kohtaus.

Kosketin hänen käsiään ja ne rauhoittuivat heti. Olin huomannut - vaikka en hyödyntänyt sitä tietoa kovin usein - että toisinaan kosketuksella saattoi välittää asioita, joita sanoilla ei voinut.

"Salasana?" kysyin, painoin sormenpäät yhteen ja nostin kädet pääni päälle.

Suunnilleen viiden ja puolen sekunnin ajan Dogger oli aivan ilmeetön, sitten hänen jännittyneet leukalihaksensa rentoutuivat ja hän melkein hymyili. Hän sovitti robottimaisesti sormensa yhteen ja teki saman eleen kuin minäkin.

"Se on ihan kielen päällä", hän sanoi katkonaisesti. "Nyt muistankin: arsenikki."

"Varo vain ettet nielaise sitä", sanoin. "Se on myrkyllistä."

Dogger pakotti itsensä hymyilemään käyttämällä huomattavan määrän tahdonvoimaa. Rituaalia oli noudatettu asianmukaisesti.

"Tulehan sisään, toveri", sanoin ja avasin oven selälleen.

Dogger astui sisään ja katseli ihmeissään ympärilleen, aivan kuin hänet olisi yhtäkkiä tempaistu alkemistin laboratorioon muinaisessa Sumerissa. Siitä kun hän oli viimeksi käynyt täällä oli niin pitkä aika, että hän oli unohtanut koko huoneen.

"Onpa paljon lasia", hän sanoi epävarmasti.

Vedin työpöydän edestä esiin Tarin vanhan Windsor-tuolin ja pitelin sitä paikoillaan niin kauan, että Dogger oli saanut itsensä taiteiltua tuolin puisten käsinojien väliin.

"Istu toki. Tarjoan sinulle jotain."

Täytin puhtaan lasipullon vedellä ja nostin sen rautalankaverkon päälle. Raapaisin tulitikun, ja Dogger säpsähti Bunsenpolttimesta kuuluvaa vaimeaa napsahdusta.

"Pian on valmista", sanoin. "Yhdessä hujauksessa."

Laboratorioastioiden hyvä puoli on se, että vesi kiehuu niissä valon nopeudella. Nakkasin lusikallisen mustia lehtiä lasipulloon. Kun neste oli muuttunut syvänpunaiseksi, ojensin pullon Doggerille, joka katsoi sitä epäluuloisen näköisenä.

"Se on ihan vaaratonta", sanoin. "Tetley's-merkkistä teetä." Dogger siemaisi teetä äärimmäisen varovasti ja puhalteli juomaan jotta se jäähtyisi. Hänen juodessaan muistin, minkä vuoksi meitä englantilaisia hallitsee enemmän tee kuin Buckinghamin palatsi tai hänen majesteettinsa hallitus: sielun lisäksi teen hauduttaminen on ainoa asia, joka erottaa meidät ihmisapinoista - tai niin kirkkoherra oli sanonut isälle, joka kertoi Feelylle, joka kertoi Daffylle, joka kertoi minulle.

"Kiitos", Dogger sanoi. "Alan jo olla oma itseni. Mutta minulla on jotain kerrottavaa, Flavia-neiti."

Kävin nojaamaan pöydän reunaa vasten ja yritin näyttää leppoisalta.

"Anna palaa", sanoin.

"No tuota", Dogger aloitti, "sinähän tiedät, että minulla on joskus - tai siis silloin tällöin minä..."

"Tietenkin tiedän, Dogger", minä sanoin. "Eikös meillä kaikilla ole sellaisia hetkiä?"

"En minä tiedä. En muista. Katsos kun asia on niin, että kun olin..." Hänen silmänsä muljahtelivat kuin teuraaksi vietävällä lehmällä. "Minä luulen että olen saattanut tehdä jotain jollekulle. Ja nyt ne ovat pidättäneet herra everstin siitä hyvästä."

"Puhutko nyt Horace Bonepennystä?"

Kuului lasin helinää, kun Dogger pudotti teeastian lattialle.

Kurkotin käsiini liinan ja jostain ihmeen syystä pyyhin sillä Doggerin käsiä, jotka kyllä olivat melko kuivat.

"Mitä sinä tiedät Horace Bonepennystä?" Dogger kysyi ja tarttui rautaotteella ranteeseeni. Olisin ollut kauhuissani, jos se olisi ollut joku muu kuin Dogger.

"Tiedän hänestä kaiken", sanoin ja irrottelin samalla hänen sormiaan. "Etsin hänestä tietoa kirjastosta. Kyselin neiti Mountjoylta, ja isä kertoi minulle koko tarinan sunnuntai-iltana."

"Siis näitkö herra everstin sunnuntaina? Hinleyssä?"

"Juu. Pyöräilin sinne. Minähän sanoin sinulle että hän oli kunnossa. Etkö muista?"

"En", Dogger sanoi päätään ravistellen. "Joskus minä unohdan asioita."

Saattoiko se olla mahdollista? Olisiko Dogger voinut törmätä Horace Bonepennyyn joko sisällä talossa tai puutarhassa, joutua käsikähmään ja aiheuttaa hänen kuolemansa? Oliko se ollut onnettomuus? Vai liittyikö asiaan jotain muutakin?

"Kerro mitä tapahtui", kehotin. "Kerro minulle kaikki mitä muistat."

"Olin nukkumassa", Dogger kertoi. "Kuulin kovaäänistä puhetta. Nousin ylös ja menin herra everstin työhuoneen ovelle. Joku seisoi eteishallissa."

"Se olin minä. Minä olin hallissa."

"Ai se olit sinä", Dogger sanoi. "Sinä siis olit hallissa."

"Niin. Käskit minun painua matkoihini."

"Ihanko totta?" Dogger vaikutti järkyttyneeltä.

"Juu, käskit minun mennä takaisin sänkyyn."

"Työhuoneesta tuli joku mies", Dogger sanoi äkisti. "Menin piiloon kellon taakse, ja hän käveli ihan vierestä ohi. Olin niin lähellä että olisin voinut koskea häntä."

Dogger oli selvästi hypännyt ajassa sellaiseen hetkeen jolloin olin jo mennyt takaisin nukkumaan.

"Mutta et koskenut, eikö niin?"

"En silloin. Seurasin häntä puutarhaan. Hän ei nähnyt minua. Pysyttelin seinän vieressä kasvihuoneen takana. Hän seisoskeli kurkkupenkissä... ja söi jotain... puheli itsekseen... käytti ihan karmeaa kieltä... ei näyttänyt huomaavan, ettei edes seisonut polulla enää. Ja sitten oli se ilotulitus."

"Ilotulitus?" ihmettelin.

"Niin, raketteja, sähikäisiä, sen sellaista. Ajattelin että kylässä oli varmaan markkinat. On kuitenkin kesäkuu. Kesäkuussa on paljon markkinoita."

Ei siellä mitään markkinoita ollut, siitä olin varma. Mieluummin vaeltaisin Amazonjoen päästä päähän reikäisissä tennistossuissa kuin jättäisin väliin tilaisuuden heitellä kookospähkinöitä Sally-tädin kojulla ja ahmia pullaa ja mansikoita kermavaahdon kera. Minä kyllä tiesin markkinapäivät.

"Mitä sitten tapahtui?" kysyin. Yksityiskohdat voisi selvittää myöhemmin.

"Minä varmaankin nukahdin", Dogger sanoi. "Kun heräsin, makasin pitkin pituuttani ruohikossa. Se oli märkää. Nousin pystyyn ja palasin vuoteeseen. Olo oli heikko. Minulla oli varmaan ollut paha kohtaus. En muista."

"Ja sinä siis luulet, että sen pahan kohtauksen aikana tapoit Horace Bonepennyn?"

Dogger nyökkäsi synkän näköisenä. Hän kosketti kädellä takaraivoaan.

"Kuka muu siellä muka oli?" hän kysyi.

Kuka muu siellä oli? Kuka oli kysynyt minulta samaa? No mutta tietenkin! Eikös komisario Hewitt ollut käyttänyt noita samoja sanoja puhuessaan isästä?

"Kumarru vähän, Dogger", sanoin.

"Olen pahoillani, Flavia-neiti. Jos tapoin jonkun, niin en tehnyt sitä tarkoituksella."

"Kumarru nyt vähän."

Dogger lysähti kasaan tuolissaan ja nojautui eteenpäin. Hän vavahti, kun raotin hänen kaulustaan.

Doggerin niskassa, korvan ala- ja takapuolella, oli pirunmoinen violetti mustelma, joka oli kengänkannan kokoinen ja muotoinen.

Vislasin hiljaa.

"Ilotulitus, katin kontit!" sanoin. "Ei se mikään ilotulitus ollut, Dogger. Sinua on puijattu oikein kunnolla. Ja olet kävellyt ympäriinsä tuo mustelma niskassasi jo kaksi päivää? Sen täytyy sattua aivan vietävästi."

"Sattuuhan se, Flavia-neiti, mutta on minua sattunut enemmänkin."

Katsoin häntä varmaan aika epäuskoisen näköisenä.

"Katsoin peilistä miltä silmäni näyttivät", hän lisäsi. "Pupillit olivat normaalin kokoiset. Lievä aivotärähdys - mutta ei kovin paha. Kyllä se tästä."

Olin kysymäisilläni, mistä hän oli sellaista oppinut, mutta silloin hän yhtäkkiä lisäsi: "Tai niin sanottiin jossain mitä satuin lukemaan."

Ykskaks tulin ajatelleeksi erästä tärkeämpää kysymystä.

"Dogger, miten sinä saatoit tappaa jonkun, jos olit tajuttomana?"

Dogger näytti pikkupojalta, joka on otettu kiinni selkäsaunaa varten. Hän aukoi ja sulki suutaan, mutta sanaakaan ei tullut ulos.

"Sinun kimppuusi hyökättiin!" minä sanoin. "Joku täräytti sinua kengällä!"

"Ei, enpä usko, Flavia-neiti", Dogger sanoi murheellisena. "Katsos kun jos Horace Bonepennyä ei lasketa, olin puutarhassa yksin."