Siepatuksi joutuminen ei ole sellaista kuin etukäteen kuvittelisi. Ensinnäkin en ollut purrut ja raapinut päällekarkaajaani. En ollut myöskään huutanut: olin seurannut häntä kiltisti kuin syysteuraalle asteleva lammas.

Ainoa mieleen tuleva tekosyy oli se että jouduin käyttämään kaikki voimani pillastuneen mieleni hallitsemiseen, eikä mitään jäänyt jäljelle lihasten käskemiseen. Jos jotain tällaista osuu oikeasti omalle kohdalle, on hämmästyttävää minkälaista roskaa alkaa välittömästi pulpahdella mieleen.

Muistin esimerkiksi Maximilianin kertoneen, että Kanaalisaarilla sai apua huutamalla Haro! Haro, mon prince! On me fait tort!

Neuvo oli hyvä, mutta sitä on vaikea noudattaa, jos suu on täynnä puuvillaa ja pään ympärillä hielle ja hiusöljylle tuoksahtava vieraan miehen tweedtakki.

Sitä paitsi Englannissa on nykyisin harmillisen vähän prinssejä. Minulle ei tullut mieleen muita kuin prinsessa Elisabetin aviomies prinssi Philip ja heidän lapsensa, prinssi Charles. Käytännössä olin nyt siis omillani.

Mietin mitä Marie Anne Paulze Lavoisier olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt. Tai hänen aviomiehensä Antoine.

Tämänhetkinen tukala tilanteeni muistutti minua ikävän elävästi Marie Annen veljestä, joka kiedottiin öljyttyyn silkkikankaaseen ja jätettiin hengittämään oljen kautta. Oli epätodennäköistä, että kukaan ryntäisi kirjaston autotalliin ja raahaisi minut oikeudenkäyntiin. Bishop's Laceyssa ei ollut giljotiinia, mutta eipä täällä tapahtunut ihmeitäkään.

Ei, Marie Annen ja hänen epäonnisen perheensä ajatteleminen oli yksinkertaisesti liian masentavaa. Minun pitäisi etsiä innoitusta muiden suurien kemistien elämäntarinoista.

Mitä vaikkapa Robert Bunsen tai Henry Cavendish olisivat tehneet, jos olisivat joutuneet sidottuina ja suu tukittuna rasvamontun pohjalle?

Keksin vastauksen yllättävän nopeasti: he olisivat tehneet tilannearvion.

No hyvä, niin tekisin minäkin.

Olin lähes kaksi metriä syvässä kuopassa, jonka mittasuhteet muistuttivat epämiellyttävällä tavalla hautaa. Kädet ja jalat sidottuina ympäristön tunnusteleminen oli hankalaa. En nähnyt mitään, koska pääni ympärille oli kiedottu Pembertonin takki, ja luultavasti se oli solmittu hihoista. Paksun kankaan läpi kuu- lin äänet vain vaimeina, ja suussa olevan nenäliinan takia makuaistini ei ollut käytettävissä.

Hengittäminen oli vaivalloista, ja koska nenäni oli osittain peitetty, vähäinenkin ponnistelu vei kaiken keuhkoihin saakka kulkeutuvan vähäisen hapen. Minun pitäisi pysyä rauhallisena.

Hajuaistini sen sijaan tuntui toimivan täydellä teholla, ja hupusta huolimatta korjausmontun hajut tunkeutuivat voimakkaina sieraimiini. Vahvimpana haisi hapan maa, joka on levännyt monta vuotta ihmisasumuksen alla; niin kitkerältä haisevat asiat, joita ei kovin mielellään ajattele. Sen lisäksi saatoin haistaa vanhan moottoriöljyn makeahkon lemun, ikivanhan bensan pistävän katkun, hiilimonoksidin, autonrenkaiden kumin ja ehkä aavistuksen otsonia joka oli peräisin aikaa sitten loppuun kuluneista sytytystulpista.

Ja sitten tuntui kevyt ammoniakin tuoksahdus, jonka olin huomannut jo aiemmin. Neiti Mountjoy oli puhunut jotain rotista, enkä olisi ollenkaan hämmästynyt jos huomaisin rottien viettävän kissanpäiviä näissä hunningolle jätetyissä joenvarren rakennuksissa.

Kaikkein epämiellyttävimmältä tuntui viemärikaasun haju: vastenmielinen sekoitus metaania, vetysulfidia, rikkidioksidia ja typpioksidia - siltä haisi mätäneminen ja rappio, siltä löyhkäsi avoin vesiputki, joka johti joentörmältä rasvamonttuun, jossa nyt olin sidottuna.

Värisytti ajatellakin, minkälaiset olennot saattoivat tällä hetkellä tehdä matkaa minua kohti sellaista väylää pitkin. Paras antaa mielikuvitukselle pieni lepotauko ja jatkaa montun tutkimista, ajattelin.

Olin melkein unohtanut, että olin istuallani. Yllätyin niin kovasti Pembertonin istumiskäskystä ja siitä miten hän painoi minua alaspäin, etten ollut tullut miettineeksi minkä päällä istuin. Tunsin että allani oli jotain tasaista, umpinaista ja tukevaa. Kun nytkytin takamustani, huomasin että istuma-alustani myötäili liikettä aavistuksen ja siitä kuului vaimea nitinä. Reilun kokoinen puinen pakkilaatikko varmaankin, tai jotain sen tapaista. Oliko Pemberton tuonut sen tänne etukäteen, ennen kuin tuli hautausmaalle ahdistelemaan minua?

Siinä vaiheessa tulin tietoiseksi kiljuvasta näläntunteesta. En ollut syönyt mitään sitten niukan aamiaiseni, jonka Pembertonin yllättävä ilmaantuminen ikkunaamme oli keskeyttänyt, nyt kun tulin ajatelleeksi asiaa. Kun mahassani alkoi tuntua pieniä nälkäisiä vastalauseita, toivoin että olisin omistautunut paremmin paahtoleivälle ja aamiaishiutaleille.

Sitä paitsi minua väsytti. Tai enemmänkin: olin aivan näännyksissä. Olin nukkunut huonosti, ja vilustumisoireet hankaloittivat hapensaantiani entisestään.

Rentoudu, Flave. Pidä pää kylmänä. Pemberton on kohta Buckshawissa.

Laskin sen varaan, että kun hän saapuisi Buckshawiin hakemaan Ulsterin kostajaa, hän kohtaisi Doggerin, joka tekisi lopun hänen aikeistaan.

Vanha kunnon Dogger! Minulla oli häntä ikävä. Elin tosiaan saman katon alla tuon merkillisen otuksen kanssa, eikä minulle ollut koskaan tullut mieleenkään kysyä häneltä suoraan hänen menneisyydestään. Jos selviytyisin tästä helvetillisestä ahdingosta, veisin hänet kahdenkeskiselle eväsretkelle heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Sauvoisin hänet veneellä huvimajalle, missä tarjoilisin hänelle Marmite-tahnalla siveltyjä voileipiä ja vaatisin häntä kertomaan kaikki veriset yksityiskohdat. Hän olisi niin helpottunut siitä että olin päässyt pakenemaan, ettei voisi kieltäytyä kertomasta minulle kaikkea.

Se kultainen mies väitti tappaneensa Horace Bonepennyn, vaikkakin vahingossa kohtauksensa aikana, ja hän teki sen suojellakseen isää. Olin siitä varma. Dogger oli ollut kanssani käytävässä isän työhuoneen ulkopuolella. Hän kuuli Bonepennyn kuolemaa edeltäneen riidan, niin kuin minäkin.

Kyllä vain, Dogger huolehtisi asiasta, kävi mitä kävi. Hän oli ehdottoman uskollinen isälle ja minulle. Uskollinen kuolemaan saakka.

Hyvä, niin siinä kävisi. Dogger taltuttaisi Pembertonin ja asia olisi sillä selvä.

Vai olisiko?

Mitä jos Pemberton sattuisikin pääsemään Buckshawiin kenenkään huomaamatta ja livahtaisi isän makuuhuoneeseen? Mitä jos hän pysäyttäisi takanreunuksen kellon, tunnustelisi sen heiluria ja huomaisi, että sen takana ei ole muuta kuin rei'itetty Penny Black? Mitä hän silloin tekisi?

Vastaus oli yksinkertainen: hän tulisi takaisin autotalliin ja alkaisi kiduttaa minua.

Yksi asia oli selvä: minun oli pakko päästä pakoon ennen kuin hän palaisi. Aikaa ei ollut hukattavana.

Polveni naksahtivat kuin kuivat oksat kun ponnistauduin seisaalleni.

Ensimmäinen ja tärkein tehtävä oli selvittää mitä korjausmontussa oli: tutkia se ja etsiä sellaista mikä voisi auttaa minua pakenemaan sieltä. Koska ranteeni oli sidottu yhteen selän taakse, minun piti tutkia betoniseinää hivuttautumalla selin sitä pitkin ja tunnustella sormenpäillä seinänpintaa sentti sentiltä. Jos minulla olisi yhtään tuuria, löytäisin jonkin terävän ulkoneman jonka avulla saisin käteni vapaaksi.

Jalkani oli sidottu niin tiukasti yhteen, että tunsin miten nilkan luut hankasivat toisiaan vasten, ja minun piti hypellä eteenpäin kuin sammakko. Jokaista liikettäni säesti jalkojen alla rapisevien vanhojen paperien ääni.

Kun arvioin olevani montun takaseinällä, tunsin viileän ilmavirran nilkkojani vasten, aivan kuin lattianrajassa olisi jonkinlainen aukko. Käännyin seinää päin ja yritin tarttua varpailla johonkin, mutta siteet olivat niin kireällä ettei siitä tullut mitään. Jokaisella liikahduksella olin kaatua naamalleni.

Tunsin että käteni alkoivat olla seinästä tarttuneen eltaantuneen lian peitossa; pelkkä haju teki minut huonovointiseksi.

Entäs jos onnistuisin kiipeämään pakkilaatikon päälle? Silloin pääni pitäisi olla montun reunan yläpuolella, ja ylempänä seinässä saattaisi olla jonkinlainen koukku tai naula, johon voi ripustaa työkalupussin tai työmaavalon.

Mutta ensin minun pitäisi hivuttautua takaisin pakkilaatikon luo.

Koska käteni ja jalkani oli sidottu, siihen meni paljon kauemmin kuin olin kuvitellut. Olin kuitenkin varma että ennemmin tai myöhemmin sääreni kolahtaisi laatikkoa vasten, ja silloin tutkimusretkeni montussa olisi lopussa ja olisin siellä mistä olin sen aloittanut.

Kymmenen minuuttia myöhemmin läähätin kuin etiopian-susi, mutta en vieläkään ollut osunut pakkilaatikkoon. Olinko ehkä mennyt sen ohi? Pitäisikö jatkaa eteenpäin vai palata takaisinpäin?

Ehkä laatikko olikin montun keskellä, ja minä vain väsytin itseni pomppimalla kuopan seinustoja pitkin. Sen mukaan mitä muistin ensimmäiseltä vierailultani autotallissa - vaikka silloin monttu oli kyllä ollut lankuilla peitetty enkä siis ollut nähnyt sinne - arvelin että kuoppa oli korkeintaan kaksi ja puoli metriä pitkä ja vajaa pari metriä leveä.

Nilkat yhdessä pystyin hyppäämään kerrallaan korkeintaan viitisentoista senttiä yhteen suuntaan: montun koko oli siis kaksitoista kertaa kuusitoista hyppäystä. Oli helppo päätellä, että jos seisoin selkä seinää vasten, montun keskelle olisi joko kuusi tai kahdeksan hyppäystä.

Väsymys oli saamassa minusta yliotteen. Loikin ympäriinsä päämäärättä kuin heinäsirkka lasipurkissa. Mutta juuri kun olin antamassa periksi, sääreni kolahti pakkilaatikkoon. Istuin saman tien alas tasailemaan hengitystä.

Hetken kuluttua aloin liikutella oikeaa olkapäätä taaksepäin ja sivulle. Kun tein saman vasemmalle puolelle, olkapääni koski sementtiä. Tämähän oli rohkaisevaa! Laatikko oli nojallaan seinää vasten tai ainakin ihan seinän vieressä. Jos jotenkin pääsisin laatikon päälle seisomaan, voisin ehkä pungertaa itseni reunan yli niin kuin altaan reunalle hivuttautuva hylje. Kun olisin päässyt pois montusta, oli todennäköisempää löytää jokin koukku tai ulkonema, jonka avulla saisin kiskottua Pembertonin takin pois. Sen jälkeen näkisin eteeni. Voisin vapauttaa kädet ja sitten jalat. Se tuntui kovin yksinkertaiselta ainakin teoriassa.

Käännyin hyvin varovaisesti yhdeksänkymmentä astetta niin että selkäni oli seinää vasten. Hivuttauduin taaksepäin, kunnes takamukseni oli laatikon takareunalla, ja koukistin jalkoja niin että polveni olivat leuan alla.

Laatikon yläreunassa oli matala reunus, ja onnistuin saamaan kantapäät sen päälle. Sitten aloin ojentaa jalkojani varovasti, hitaasti... ja samalla liu'utin selkääni sentti sentiltä seinää pitkin ylöspäin.

Meistä muodostui suorakulmainen kolmio. Seinä ja laatikon päällyslevy olivat kolmion kateetit, ja minä olin tutiseva hypotenuusa.

Yhtäkkiä pohjelihakseeni tuli kramppi ja minun teki mieli karjua. Jos antaisin kivulle periksi, mätkähtäisin alas laatikon päältä ja minulta luultavasti murtuisi käsi tai jalka. Terästäydyin ja odotin että kipu hellittäisi ja samalla purin huuleen niin raivokkaasti että maistoin saman tien suussani lämpimän, suolaisen veren.

Ryhdistäydy, Flave, komensin itseäni: on pahempiakin asioita kuin tämä. Mutta vaikka mietin pääni puhki, en keksinyt ainuttakaan.

En tiedä miten kauan tärisin sillä tavalla, mutta ikuisuudelta se tuntui. Vaikka olin läpimärkä hiestä, saatoin tuntea viileän henkäyksen, sillä veto tuntui paljaiden säärieni iholla.

Pitkän taistelun jälkeen seisoin lopulta suorana pakkilaatikon päällä. Liikuttelin sormia seinää pitkin niin pitkälle kuin pystyin, mutta se oli raivostuttavan sileä.

Kömpelösti kuin balettia tanssiva norsu käännyin satakahdeksankymmentä astetta, kunnes arvelin seisovani kasvot seinää kohti. Nojauduin eteenpäin ja tunsin - tai luulin tuntevani - montun reunan leukani alla. Mutta pää Pembertonin takkiin kapaloituna en ollut siitä varma.

Ulospääsyä ei ollut, ei ainakaan tällä suunnalla. Olin kuin hamsteri, joka on kiivennyt tikapuiden päähän häkissään ja tajuaa, ettei pääse muualle kuin takaisin alas. Hamsterit kuitenkin varmasti tietävät pienissä hamsterinsydämissään että pakeneminen on toivotonta; vain me ihmiset emme pysty hyväksymään omaa avuttomuuttamme.

Pudottauduin hitaasti polvilleni pakkilaatikon päälle. Ainakin alaspäin oli helpompi mennä kuin ylös, vaikka karkea tikkuinen puu ja laatikon metallireunus tekivät paljaista polvistani hakkelusta. Polviltani onnistuin kiertymään istuvaan asentoon ja heilauttamaan jalkani reunan yli niin että ne koskivat lattiaa.

Ellen löytäisi aukkoa, jonka kautta kylmä ilma virtasi korjausmonttuun, ainoa tie pois oli yläkautta. Jos joelle johti jonkinlainen vesijohto tai -putki, olisiko se halkaisijaltaan riittävän suuri että mahtuisin ryömimään siitä? Ja vaikka olisikin, mitä jos ryömisin pää edellä - vähän kuin jättimäinen vaskitsa - täydellisessä pimeydessä päin jotain yököttävää estettä ja jäisin putkeen jumiin, niin etten pääsisi eteen- enkä taaksepäin?

Ehkä joku hämmästynyt arkeologi löytäisi luuni tulevaisuudessa. Pantaisiinko minut lasikaappiin esille British Museumiin, niin että ihmisjoukot pääsisivät töllistelemään minua? Mietin asian etuja ja huonoja puolia.

Mutta hetkinen! Olin kokonaan unohtanut montun toisessa päässä olevat portaat! Minunhan kannattaisi istua alimmalle rappuselle ja lähteä nousemaan niitä selkä edellä, askelma kerrallaan. Kun pääsisin rappusten yläpäähän, työntäisin monttua peittäviä lankkuja hartioilla ylöspäin. Miksi en ollut ajatellut tätä heti ensimmäisenä, ennen kuin kulutin voimani loppuun niin että tärisin nääntymyksestä?

Silloin jokin lankesi ylleni ja tukahdutti tietoisuuteni kuin tyyny. Ennen kuin ehdin tajuta voimieni kerta kaikkiaan ehtyvän, ennen kuin sain kerättyä voimia taistella tuota tunnetta vastaan, minut oli kukistettu. Tunsin vajoavani lattialle rapisevien paperien keskelle. Vaikka monttuun virtasi viileää ilmaa, paperit tuntuivat nyt ihmeellisen lämpimiltä.

Korjasin asentoa hieman aivan kuin olisin yrittänyt kaivautua papereiden syvyyksiin, vedin polvet koukkuun rintaani vasten ja vaivuin välittömästi uneen.

Näin unta että Daffy oli esittämässä joulunäytelmää. Buckshawin suuri eteishalli oli kokenut muodonmuutoksen ja oli nyt säihkyvän koristeellinen wieniläinen teatteri: siellä oli jopa punainen samettiesirippu ja suuri kristallikruunu, jossa sadat kynttilänliekit häilyivät ja lepattivat.

Dogger, Feely, rouva Mullet ja minä istuimme vieri vieressä yhdellä tuolirivillä, ja isä istui meistä erillään puuleikkauksin koristellulla penkillä näpertelemässä postimerkkejään.

Näytelmä oli Romeo ja Julia, ja Daffy näytteli kaikkia rooleja osoittaen suurta taitoa nopeassa vaatteenvaihdossa. Yhdessä hetkessä hän oli Julia parvekkeella (länsiportaikon ylätasanteella) ja ilmestyi sitten Romeona välitasanteelle kadottuaan yhdeksi silmänräpäykseksi.

Hän kiiruhti vuoroon ylös, vuoroon alas, ylös ja alas, ja liikutti meitä hempeillä rakkaudensanoilla.

Silloin tällöin Dogger nosti etusormen huulilleen, livahti ulos huoneesta ja palasi työntäen maalatuissa kottikärryissä kukkuraista postimerkkilastia, jonka hän kumosi isän jalkojen juureen. Isä, joka leikkeli tarmokkaasti postimerkkejä kahtia Harrietin kynsisaksilla, vain murahti vastaukseksi katsomatta edes ylös ja jatkoi työtään.

Rouva Mullet nauroi katketakseen Julian vanhalle hoitajalle, punasteli ja heitti meihin silmäyksiä aivan kuin repliikkeihin olisi piilotettu salaisia merkityksiä, jotka vain hän ymmärsi. Hän pyyhki kasvojaan pilkullisella nenäliinalla, väänteli sitä käsissään, ja ruttasi sen lopulta palloksi jonka työnsi suuhunsa saadakseen hysteerisen naurunsa loppumaan.

Nyt Daffy (Mercution roolissa) kuvaili keijukaisten kuningatar Mabin kiiruhtamista:

Yli naisten huulien, ja he uneksivat suukoista,

mutta vihastunut Mab rakot huuliin nostattaa, kun naisten henki löyhkää makeisilta.

Vilkaisin vaivihkaa Feelyn huulia, jotka muistuttivat jotakin mitä voisi löytää kalakauppiaan myyntikärryistä - siitä huolimatta ne vetivät puoleensa takana istuvaa Nediä, joka kumartui Feelyn olkapään yli suu supussa, suukkoa kerjäten. Joka kerta kun Daffy liihotteli alatasanteelle Romeon roolissa (ja muistutti kynänohuissa viiksissään enemmän David Niveniä elokuvassa Kysymys elämästä ja kuolemasta kuin ylhäistä Montagueta), Ned pomppasi seisaalleen, osoitti hurjasti suosiotaan ja vislasi kahdella sormella, ja samaan aikaan välinpitämättömältä näyttävä Feely napsi minttukarkin toisensa jälkeen ja haukkoi henkeään, kun Romeo lausui Julian marmorisella haudalla:

Koska täällä lepää Julia, ja hänen kauneutensa

valaisee hautaholvin juhlasaliksi.

Lepää siinä, kuollut, kuolleen hautaama.

Silloin heräsin. Tuhat tulimmaista! Jalkani yli juoksi jotain kosteaa ja karvaista.

"Dogger!" yritin huutaa, mutta suuni oli täynnä vettynyttä kangasta. Leukapieliin sattui ja pää tuntui siltä kuin se olisi vasta vedetty pois hakkuupölkyltä.

Potkaisin molemmilla jaloilla, ja jokin kipitti irtonaisten papereiden joukkoon vihaisesti vikisten.

Vesirotta. Niitä oli korjausmontussa varmaan vilisemällä. Olivatko ne jyrsineet minua kun nukuin? Pelkkä ajatus sai minut värähtämään inhosta.

Vääntäydyin istumaan, painoin leuan polviin ja nojauduin seinää vasten. Oli kai liikaa toivottu, että rotat nakertaisivat si-teeni poikki niin kuin ne tekivät saduissa. Todennäköisemmin ne kalvaisivat rystysiäni luuhun asti enkä pystyisi mitenkään estämään niitä.

Lopeta, Flave, ajattelin. Älä päästä mielikuvitusta laukkaamaan valtoimenaan.

Joskus oli sattunut niin, joko työskennellässäni kemianlaboratoriossa tai maatessani illalla sängyssä, että huomasin yllättäen ajattelevani: Olet ihan yksin Flavia de Lucen seurassa. Joskus ajatus tuntui pelottavalta, joskus ei. Nyt oli sellainen pelottava hetki.

Vipeltävät äänet olivat liiankin todellisia: joku otus kaiveli papereita korjausmontun perällä. Jos liikautin jalkojani tai päätäni, ääni loppui hetkeksi, mutta jatkui kohta uudelleen.

Kuinka kauan olin nukkunut? Tunteja vai minuutteja?

Oliko ulkona vielä valoisaa, vai joko oli tullut ilta?

Mieleeni juolahti että kirjasto aukeaisi seuraavan kerran torstaiaamuna, ja nyt oli vasta tiistai. Saisin olla täällä vielä kelpo tovin.

Joku, luultavasti Dogger, tekisi minusta katoamisilmoituksen. Olikohan liikaa toivottu, että hän saisi Pembertonin kiinni kun tämä olisi murtautumassa Buckshawiin? Mutta vaikka Pemberton jäisi kiinni, kertoisiko hän, minne oli piilottanut minut?

Käteni ja jalkani alkoivat puutua, ja tulin ajatelleeksi vanhaa Ernie Forbesia, jota lapsenlapset joutuivat työntelemään pitkin High Streetiä pienissä pyörillä liikkuvissa kärryissä. Ernien käsi ja molemmat jalat olivat joutuneet sodassa kuolioon ja hän oli menettänyt ne, ja kerran Feely kertoi minulle että hänen oli pakko...

Nyt lopeta, Flave! Älä ole tuollainen itkupilli! Ajattele jotain muuta. Ihan mitä tahansa. Ajattele vaikka kostoa.