"Jestas sentään!" Mary sanoi ja otti pöydän alta pyöreän metallisen paperikorin. "Melkein unohdin. Saan selkäsaunan, jos isä saa tietää etten ole tyhjentänyt tätä. Hän pelkää että basillit alkavat pesiä täällä, vaikka ei uskoisi kun häntä katsoo. Onneksi muistin tämän ennen kuin, hyi yök! Katso nyt, miten ällöttävää."

Mary irvisti ja piti paperikoria käsivarrenmitan päässä. Kurkistin siihen varovasti. Ei sitä koskaan tiedä mitä näkee kun työntää nenänsä toisten roskiin.

Roskakorin pohjalla oli jonkin leivonnaisen palasia ja muruja: ei pakkausta, vain irtopalasia, aivan kuin syömisestä olisi saatu tarpeekseen. Ne näyttivät piirakan jäänteiltä. Kun työnsin käteni roskakoriin ja otin yhden palasen käteeni, Marylta pääsi tukahtunut äännähdys ja hän käänsi katseensa pois.

"Katsohan tätä", sanoin. "Pala piirakankuorta, eikös olekin? Tuosta se on paistunut kullanväriseksi, ja tuossa toisella puolella on taikinanpoimuja, ehkä koristeita. Nuo toiset palat ovat piiraan pohjasta: ne ovat vaaleampia ja ohuempia. Ei näytä kovin lehtevältä, vai mitä?"

Lisäsin vielä: "Mutta minulla on kiljuva nälkä. Mikä tahansa näyttää herkulliselta, jos ei ole syönyt koko päivänä."

Vein piirakanpalaa avonaista suutani kohti niin kuin aikoisin pistellä sen poskeeni.

"Flavia!"

Jähmetyin paikoilleni mureneva suupala puolivälissä matkaa.

"No mitä?"

"Olet sinäkin!" Mary sanoi. "Anna se tänne. Heitän sen menemään."

Jotenkin tiesin että piirakan syöminen oli huono ajatus. Olin tietoinen myös siitä, että nämä piirakanrippeet olivat todistusaineistoa, joka pitäisi jättää komisario Hewittin ja hänen kahden ylikonstaapelinsa löydettäväksi. Toden totta ajattelin asiaa hetken verran.

"Onko sinulla paperia?" kysyin.

Mary pudisteli päätään. Avasin kaapinoven, nousin varpaille ja taputtelin ylintä hyllyä. Niin kuin arvelin, hyllypaperin virkaa toimitti sanomalehden sivu. Jumala sinua siunatkoon, Tully Stoker!

Keikautin piirakanrippeet Daily Mailin päälle varovasti etteivät ne murenisi ja taittelin niistä pienen, napakan paketin. Mary katseli minua hermostuneena eikä sanonut mitään.

"Laboratoriota varten", sanoin mustanpuhuvasti. Jos ihan totta puhutaan, minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tuolla ällöttävällä mössöllä tekisin. Keksisin jotain myöhemmin, mutta juuri nyt halusin osoittaa Marylle olevani tilanteen herra.

Kun laskin roskakorin maahan, säpsähdin huomatessani korin pohjalla liikettä, ja myönnän että tunsin vatsassani vaistomaisen muljahduksen. Mitä siellä oli? Matoja? Rotta? Mahdotonta: olisin kyllä huomannut niin ison otuksen.

Kurkistin varovasti roskakoriin, ja totta se oli, jokin liikahteli pohjalla. Höyhen! Se huojui lähes huomaamattomasti huoneen ilmavirtausten mukana ja värähteli kuin kuollut lehti puun oksassa - samalla lailla kuin kuolleen muukalaisen punaiset hiukset aamulla tuulenvireessä.

Kuoliko hän tosiaan tänä aamuna? Tuntui kuin siitä ikävästä tapauksesta puutarhassa olisi ollut ikuisuus. Vai että ikävästä?

Flavia, senkin valepukki!

Mary katsoi kauhuissaan, kun nostin höyhenen ja sen ruotoon tarttuneen piirakanpalan.

"Näetkös?" sanoin ja ojensin saalistani häntä kohti. Mary kavahti taaksepäin kuin ristiä säikkyvä Dracula. "Jos höyhen olisi pudonnut piirakanpalan päälle, se ei olisi jäänyt kiinni piirakkaan."

"Kakskymmentäneljä rastasta linnanpihan puista kuninkaan kaakkuun leivottiin", lausuin vanhaa lastenlorua. "Tajuatko nyt?"

"Ai että piirakassa oli lintua?" Mary kysyi silmät teevadin kokoisina.

"Aivan varmasti, Sherlock hyvä", sanoin. "Tässä piiraassa oli täytteenä tipua, ja taidanpa arvata lajinkin."

Ojensin piirakanpalaa uudelleen. "Ne mustat linnut lauloi niin, kun kaakku avattiin", sanoin, ja tällä kertaa Mary virnisti.

Tekisin saman komisario Hewittille. Kyllä! Minä ratkaisisin tämän tapauksen ja ojentaisin sen hänelle iloisenvärisiin lahjanaruihin kiedottuna.

"Sinun ei tarvitse enää tulla tänne ulos", niin se ketale oli minulle sanonut keittiöpuutarhassa. Hemmetin röyhkeää!

Vielä minä sille näyttäisin tempun jos toisenkin!

Jotenkin aavistin että ratkaisu piili Norjassa. Ned ei ollut käynyt siellä ja väitti lisäksi kivenkovaan ettei ollut jättänyt kurppaa kynnykselle, ja minä uskoin häntä, joten hän oli poissa laskuista, ainakin toistaiseksi.

Muukalainen sen sijaan oli tullut Norjasta, minkä olin kuullut suoraan herra komisarion suusta. Ergo (se on latinaa ja tarkoittaa siis) vieras mies oli saattanut tuoda kurpan mukanaan.

Piirakassa.

Niin sen täytyi olla! Mikäpä sen parempi keino saada vietyä kuollut lintu hänen majesteettinsa tiedonhaluisen tullivirkailijan ohitse?

Oli vielä yksi kysymys, johon piti saada vastaus ennen kuin asia olisi selvä: jos komisariolta ei voi kysyä, miten hän tiesi Norjasta, eikä myöskään siltä muukalaiselta (tietenkään, koska hän on kuollut), kuka jää jäljelle?

Yhtäkkiä näin sen kaiken levittäytyneenä jalkojeni juureen niin kuin vuoren huipulta avautuva näkymä. Sillä lailla Harriet varmasti¼

Sillä lailla kotka varmasti huomaa saaliinsa.

Olisin voinut halata itseäni, niin tyytyväinen olin. Muukalainen oli tullut Norjasta, jättänyt kuolleen linnun kynnyksellemme ennen aamiaista ja ilmaantunut isän työhuoneeseen keskiyön jälkeen, joten hänen oli täytynyt majoittua jossain lähistöllä. Jossain kävelyetäisyyden päässä Buckshawista. Niin kuin vaikka juuri tässä huoneessa Thirteen Drakesin majatalossa.

Nyt olin siitä aivan varma: kurkkupenkin ruumis oli herra Sanders. Siitä ei ollut epäilystäkään.

"Mary!"

Se oli taas Tully, joka mylvi kuin sonnivasikka, ja tällä kertaa hän tuntui olevan aivan oven takana.

"Tullaan, isä!" Mary huusi ja nappasi roskakorin mukaansa. "Sinun pitää häipyä", hän kuiskasi. "Odota viisi minuuttia ja mene sitten takaportaiden kautta ulos - samaa tietä mitä tulimme ylös."

Sitten hän oli poissa, ja hetkistä myöhemmin kuulin hänen selittävän käytävässä Tullylle, että hän vain halusi puhdistaa roskakorin vielä kertaalleen, koska joku oli sotkenut sen.

"Emmehän me halua että joku kuolee Thirteen Drakesista saamaansa tautiin, vai mitä isä?"

Mary oli oppivainen.

Odotellessani tutkin matkalaukun vielä uudemman kerran.

Silittelin sormella värikkäitä tarroja ja yritin kuvitella paikkoja, joissa laukku oli käynyt, ja sitä mitä herra Sanders oli niissä tehnyt: Pariisi, Rooma, Tukholma, Amsterdam, Kööpenhamina, Stavanger. Pariisi-tarran värit olivat punainen, valkoinen ja sininen, ihan niin kuin Stavanger-tarrankin.

Mietin oliko Stavanger Ranskassa. Se ei kuulostanut rans- kalaiselta - ellei sitä sitten lausuta sta-van-shier, samaan tapaan kuin Laurence Olivier. Kun silitin kupruilevaa tarraa, se aaltoili kuin vesi laivan keulassa.

Tein saman muillekin tarroille. Ne olivat kiinni tiukasti ja sileästi kuin etiketti syanidipullossa.

Takaisin Stavangeriin. Se tuntui epätasaisemmalta kuin muut tarrat, aivan kuin sen alla olisi ollut jotain.

Veri kohisi suonissani kuin vesi myllynkourussa.

Avasin matkalaukun uudelleen ja otin parranajokoneen lokerostaan. Kun vedin partaterää esiin, ajattelin miten onnekkaita naiset ovat - kaikki paitsi jotkut harvat kuten kirjaston neiti Pickery - kun heidän ei tarvitse ajaa partaa. Naisena oleminen oli ihan tarpeeksi työlästä ilman että tarvitsi raahata tällaisia kamppeita mukanaan.

Pitelin terää varovasti peukalon ja etusormen välissä (sen yhden lasionnettomuuden jälkeen minulle oli pidetty pitkiä saarnoja terävien esineiden käsittelystä) ja tein tarran alareunaan viillon melkein laidasta laitaan, tarkasti siihen kohtaan, missä kulki sinisen ja punaisen koristeraidan välinen raja.

Kun raotin viiltokohtaa partaterän tylsällä laidalla, jotakin liukui esiin ja putosi kahahtaen lattialle. Samanlainen pergamiinikuori jollaisia olin nähnyt ylikonstaapeli Gravesin työkalupakissa. Läpikuultavan pergamiinin läpi saatoin nähdä, että kuoressa oli jotain neliskulmaista ja tummaa. Raotin kuorta ja kopautin sitä sormenpäällä. Kämmenelleni liukui jotakin, tai tarkemmin sanoen kaksi jotakin.

Kaksi postimerkkiä. Kaksi kirkkaan oranssia postimerkkiä erillisissä läpinäkyvissä taskuissa. Ne olivat väriä lukuun ottamatta identtisiä sen Penny Blackin kanssa, joka oli ollut seivästettynä jänkäkurpan nokassa. Taas sama kuningatar Viktorian naamataulu. Mikä pettymys!

Epäilemättä isä olisi ollut haltioissaan näiden postimerkkien uljaasta ulkoasusta, arvokkaasta painojäljestä, hämmästyttävän hienosta hammastuksesta tai pitävästä liimapinnasta, mutta minulle ne olivat vain jotain mitä piti lätkäistä kauhealle Felicity-tädille Hampshireen menevään kiitoskirjeeseen, jossa kerrottiin miten mukava joululahja Neddy-oravan kuvilla koristettu kalenteri oli.

Mutta miksi turhaan panisin ne takaisin? Jos herra Sanders ja puutarhassa lojunut ruumis olivat yksi ja sama henkilö - kuten jo tiesin - hän oli siinä jamassa ettei enää tarvinnut postimerkkejä.

Ei, ajattelin, minä pidän ne itselläni. Niistä voi olla hyötyä jonain päivänä, jos olen joutunut pinteeseen isän kanssa, sillä kurinpito ja postimerkit eivät mahdu hänen mieleensä samaan aikaan.

Niin työnsin kuoren taskuuni, lipaisin etusormeani ja kostutin matka-arkun tarran viiltokohtaa reunojen sisäpuolelta. Sitten silitin kohdan kiinni peukalolla. Kukaan ei ikinä arvaisi että siinä oli joskus ollut viilto, ei edes komisario Fabian Scotland Yardista.

Oli aika lähteä. Heitin vielä viimeisen silmäyksen huoneeseen, luikahdin hämärään käytävään ja lähdin varovasti Maryn ohjeiden mukaisesti kohti takaportaita.

"On sinussa kestämistä, Mary! Miten helkkarissa saan pidettyä asiat järjestyksessä, kun sinä et saa tehtyä yhtä ainutta asiaa kunnolla!"

Tully oli nousemassa portaita: vielä yksi käännös ja olisimme nokakkain!

Hipsin varpaillaan käytävälabyrintissa: ensin pari porrasta ylös ja heti kohta kolme alas. Kun hetkistä myöhemmin pysähdyin huohottamaan, edessäni oli L-kirjaimen muotoinen portaikko, joka vei talon etuovelle. Ketään ei ollut näkyvissä niin pitkälle kuin silmä kantoi.

Hiivin alas askelma kerrallaan.

Pitkä käytävä, jonka seinillä roikkui runsain mitoin kosteuden täplittämiä tummia urheilujulisteita, toimitti aulan virkaa, ja seinäpapereissa viipyili monen vuosisadan aikana savustettujen kalojen savuisen sielun tuoksahdus. Ainoa valonlähde oli avonaisen oven rajaama ruutu päivänpaistetta.

Vasemmalla puolellani oli pieni vastaanottotiski, jolla oli puhelin, puhelinluettelo, punaisia ja vaaleanliiloja orvokkeja lasivaasissa ja tilikirja. Vieraskirja!

Thirteen Drakesin majatalo ei selvästikään ollut mikään elämää kuhiseva muurahaispesä: avoimelle aukeamalle oli kirjattu ne matkailijat, jotka olivat majoittuneet tänne edeltävän viikon aikana ja sitä ennen. Minun ei tarvinnut edes koskea koko kirjaan.

Siinä se oli:

2. kesäkuuta kello 10.25 F. X. Sanders, Lontoo

Se oli ainoa nimi edellispäivän kohdalla, sen jälkeen oli tyhjää.

Ai Lontoo? Komisario Hewitt oli sanonut kuolleen miehen tulleen Norjasta, ja minä tiesin ettei hän ollut mikään joutava mies, niin kuin ei ollut kuningas Yrjökään.

Tai itse asiassa hän ei ollut sanonut aivan niin: hän oli sanonut että vainaja oli tullut Norjasta hiljattain, ja sehän ei ole ollenkaan sama asia.

Ennen kuin ehdin miettiä asiaa perusteellisesti, ylhäältä alkoi kuulua metakkaa. Tullyhan se siellä, hän tuntui olevan kaikkialla. Äänensävystä saattoi arvata, että Mary sai taas kuulla kunniansa.

"Äläs tyttö katso minua tuolla lailla tai saat vielä katua!"

Ja nyt hän tulla rymisteli pääportaikkoa alaspäin! Hetken kuluttua hän näkisi minut. Juuri kun olin ryntäämässä ulko-ovelle, oven eteen pysähtyi klommoinen musta vuokra-auto, jonka katolle oli pinottu kasa matkalaukkuja, ja ikkunasta pisti esiin valokuvaajan kolmijalka.

Se veti Tullyn huomion hetkeksi puoleensa.

"Sieltä tulee herra Pemberton", hän kuiskasi teatraalisesti.

"Hän on etuajassa. Minähän sanoin että näin kävisi, enkös vaan sanonut? Nyt liikettä töppösiin, vie nuo lakanat muualle sillä välin kun minä etsin Nedin."

Silloin minä juoksin! Hurjaa kyytiä urheilukuvien ohi takaeteiseen ja sieltä majatalon pihalle.

"Ned! Tule kantamaan herra Pembertonin laukkuja!"

Tully oli aivan kannoillani: hän oli tulossa perässäni majatalon takaosaan. Vaikka kirkas auringonpaiste sokaisi minut hetkeksi, näin silti heti ettei Ned ollut näköpiirissä. Hän oli varmaan saanut lastin puretuksi ja lähtenyt muihin askareisiin.

Asiaa sen kummemmin ajattelematta pinkaisin kuorma-autolle, hyppäsin sen lavalle ja kävin makuulle juustokasan taakse.

Kurkistelin pinottujen juustokiekkojen välistä ja näin kuinka Tully harppoi pihalle, katseli ympärilleen ja pyyhki esiliinalla punakkaa naamaansa. Hän oli juomanlaskijan asussaan. Baari on varmaan auki, ajattelin.

"Ned!" hän karjui.

Tiesin että koska Tully seisoi kirkkaassa päivänvalossa, hän ei erottaisi minua kuorma-auton hämärältä lavalta. Kunhan vain makaisin litteänä ja pysyisin hiiskumatta.

Olin näissä mietteissä kun Tullyn ärjynnän lisäksi alkoi kuulua useamman ihmisen puhetta.

"Eipä muuta kuin kiitos tuopista, Tully", sanoi yksi ääni.

"Terve vaan, ja lauantaina nähdään", sanoi toinen.

"Kerro Georgelle että panee rahansa likoon Seastarin voiton puolesta. Mutta käske varoa ettei setelit kastu!"

Tuollaisia tyhmiä juttuja miehet heittävät, ihan vain saadakseen viimeisen sanan. Ei tuossakaan jutussa ollut kerrassaan mitään hauskaa. Mutta he nauraa hohottivat nokkeluudelle ja luultavasti läimivät reisiään, ja hetkeä myöhemmin tunsin kuorma-auton notkahtavan kun kaksi miestä kiipesi ohjaamoon. Sitten moottori heräsi eloon ja auto alkoi liikkua taaksepäin.

Tully antoi käsimerkeillä ohjeita peruuttavalle kuorma-autolle ja näytti käsillään jäljellä olevaa etäisyyttä auton perälaudan ja majatalon oven välillä. Jos olisin nyt hypännyt ulos, olisin päätynyt suoraan Tullyn syliin. Minun oli pakko odottaa että ajaisimme portista ulos ja kääntyisimme tielle.

Viimeiseksi näin Tullyn kävelemässä ovelle ja Gladysin no- jallaan lautakasaa vasten siinä mihin olin sen jättänyt.

Teimme jyrkän käännöksen ja lisäsimme vauhtia, ja silloin juustopinon päältä putosi Wensleydale-kiekko, joka muksahti päälleni ja veti minut mukanaan karkean puulattian poikki auton toiselle laidalle. Kun sain taas itseni tasapainoon, auton takana näkyi vain vilistävää maantietä ja sumeaa vihreää pensasaitaa ja kaiken aikaa loitontuva Bishop's Lacey.

Loistavaa, Flavia, ajattelin: et ehkä näe perhettäsi enää ikinä. Vaikka ajatus tuntui aluksi varsin viehättävältä, tajusin nopeasti, että isää tulisi ikävä - ainakin vähän. Ilman Opheliaa ja Daphnea oppisin kyllä tulemaan toimeen.

Komisario Hewitt tulisi tietenkin pian siihen johtopäätökseen, että minä olin syyllinen murhaan ja häipynyt vähin äänin ja paraikaa höyrylaivalla matkalla kohti Brittiläistä Guianaa. Hän toimittaisi kaikkiin satamiin etsintäkuulutuksen villapaita-asuisesta lettipäisestä yksitoistavuotiaasta murhaajatytöstä.

Kun poliisit laskisivat yhteen kaksi ynnä kaksi, he usuttaisivat vainukoirat etsimään Olde Worlde Cheese Shoppelta haisevaa karkulaista. Minun täytyisi peseytyä jossakin, vaikkapa jossain purossa, jossa voisin myös pestä vaatteeni ja levittää ne pensaiden päälle kuivumaan. Luonnollisesti he kuulustelisivat Tullya, Nediä ja Marya ja saisivat tietää miten pääsin karkuun Thirteen Drakesin majatalosta.

Thirteen Drakes, kolmetoista sorsaa.

Miten oli mahdollista, että miehet, jotka keksivät majatalojen ja kapakoiden nimet, olivat niin toivottoman mielikuvituksettomia? Rouva Mullet oli joskus kertonut minulle, että Thirteen Drakes sai nimensä 1700-luvulla, kun eräs majatalonisäntä laski lähiseudun kylistä yhteensä kaksitoista Drake-nimistä majataloa ja lisäsi listaan vielä yhden.

Eikö voisi keksiä jotain mistä olisi käytännön hyötyä, niin kuin vaikka Thirteen Carbon Atoms? Sitä voisi käyttää muistisääntönä. Tridesyylissä, jonka yksi ilmenemismuoto suokaasu on, on kolmetoista hiiliatomia. Sepä olisi mainio ja hyödyllinen nimi majatalolle!

Mutta ei, nimi oli Thirteen Drakes. Niin tyypillistä miehille antaa nimi linnun mukaan!

Mietiskelin vielä tridesyyliä kuorma-auton lavalla, kun näin pyöreän kalkitun kiven vilahtavan ohi. Se näytti tutulta, ja muistinkin melkein heti että kohta tultaisiin Doddingsleyn risteykseen. Vajaan kilometrin päästä kuskin olisi pakko pysähtyä - edes pieneksi hetkeksi - ennen kuin hän kääntyisi joko oikealle St Elfriedan kylää kohti tai vasemmalle Nether Laceyyn päin.

Kiemurtelin kuormalavan reunalle, ja juuri silloin jarrut kirskahtivat ja vauhti alkoi hidastua. Hetkistä myöhemmin liu'uin perälaudan yli, vähän kuin Whitley-pommikoneesta pudottautuva tiedustelija, ja tömpsähdin nelinkontin maankamaralle.

Kuski kääntyi taakseen katsomatta vasemmalle, ja kun raskas kuorma-auto lasteineen katosi kömpelön näköisesti pölypilveen, minä suuntasin kotia kohti.

Saisin talsia hyvän tovin peltojen poikki ennen kuin olisin kotona Buckshawissa.