"Kenen kanssa puhuit tuolla ulkona?" komisario Hewitt kysyi.

"Doggerin", minä vastasin.

"Etunimi?"

"Flavia." En mahtanut itselleni mitään.

Istuimme ruusuhuoneessa yhdellä regency-tyylisistä sohvista. Komisario laski kuulakärkikynänsä alas ja kääntyi minuun päin.

"Neiti de Luce, tämä on murhatutkinta, jos et vielä tiennyt - vaikka luulenpa että tiesit. En siedä mitään joutavanpäiväisyyksiä. Tuolla on kuollut mies, ja minun tehtäväni on selvittää miksi hän kuoli, milloin, millä tavalla ja kenen toimesta. Kun olen sen tehnyt, minun vastuullani on selittää asia kruunulle. Siis kuningas Yrjö VI:lle, joka ei ole mikään joutava mies. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän, sir. Hänen koko nimensä on Arthur Dogger."

"Onko hän Buckshawin puutarhuri?"

"Nykyisin kyllä."

Komisario oli avannut mustan muistilehtiön ja teki muistiinpanoja pikkuruisella käsialalla.

"Eikö hän aina ole ollut?"

"Hän on sellainen yleismies", vastasin. "Hän oli ensin autonkuljettajana, mutta sitten hänen hermonsa eivät enää kestäneet..."

Vaikka katsoin muualle, saatoin aistia komisarion tutkivan katseen.

"Sota, katsokaas. Hän oli sotavankina. Isän mielestä... hän yritti¼"

"Ymmärrän", komisario Hewitt vastasi yllättävän suopealla äänellä. "Dogger voi siis parhaiten puutarhassa."

"Niin juuri."

"Sinä olet harvinaislaatuinen tyttö", hän sanoi. "Normaalitilanteessa puhuisin kanssasi vain jos jompikumpi vanhemmistasi on paikalla, mutta kun isäsi kerran on estynyt..."

Estynyt? Ai niin, niinpä tietysti! Melkein jo unohdin valkoisen valheeni.

Vaikka näytin hetken verran hölmistyneeltä, komisario jatkoi: "Mainitsit että Dogger toimi autonkuljettajana. Onko isälläsi yhä auto?"

Olihan hänellä: vanha Rolls-Royce Phantom II, jota nykyisin säilytettiin vaunuvajassa. Se oli itse asiassa ollut Harrietin auto, eikä sillä ollut ajettu sen päivän jälkeen kun uutinen Harrietin kuolemasta oli tuotu Buckshawiin. Ja vaikka isä ei itse ajanut autoa, hän ei antanut kenenkään muunkaan koskea siihen.

Niinpä peltohiiret olivat jo kauan sitten tunkeutuneet puisen pohjan kautta tuohon upeaan autoon, jossa oli pitkä musta konepelti ja nikkelöity palladiolainen jäähdytin kaksine limittäisine R-kirjaimineen, ja tehneet pesän mahonkiseen hansikaslokeroon. Vaikka auto oli ajan ränsistämä, siihen viitattiin silti toisinaan nimityksellä "Royce", niin kuin hienot ihmiset näitä ajoneuvoja usein kutsuvat.

"Vain maajussi sanoisi sitä Rollsiksi", Feely oli sanonut joskus, kun olin epähuomiossa unohtunut hetkeksi hänen seuraansa.

Aina kun halusin viettää aikaa omissa oloissani, kapusin Harrietin hämärään ja tomun peittämään Rolls-Royceen, jonka penkillä saatoin istua tuntikausia tasaisessa lämmössä, ympärilläni kulunutta plyysiverhoilua ja naarmuuntunutta ja jyrsittyä nahkaa.

Komisarion odottamaton kysymys vei ajatukseni erääseen edellissyksyn synkkään ja myrskyisään päivään, jolloin satoi kaatamalla ja tuuli raivoisasti. Puista putoilevien oksien takia oli liian vaarallista mennä kävelylle lähimetsään, joten livahdin ulos talosta ja taistelin vastatuulessa tieni vaunuvajaan mennäkseni miettimään asioita. Sisällä varjoisassa vajassa valot välkkyivät vaimeasti Phantomin pinnassa, kun myrsky ulvoi ja raivosi ja hakkasi ikkunoita kuin hurjistuneiden raivotarten lauma. Käteni oli jo auton oven kahvalla, kun tajusin että autossa istui joku. Säikähdin niin että sisuskaluni olivat mennä solmuun. Sitten tajusin että se oli isä. Hän vain istui paikallaan kyynelet poskilla valuen aivan kuin ei olisi myrskyä huomannutkaan.

Seisoin useita minuutteja hievahtamatta, uskaltamatta liikahtaakaan, hyvä jos tohdin hengittää. Mutta kun isä tarttui hitaasti ovenkahvaan, minun täytyi voimistelijan tavoin tiputtautua äänettömästi käsieni varaan ja hivuttautua auton alle. Silmäkulmastani näin isän moitteettomasti kiillotetun nahkasaappaan laskeutuvan astinlaudalta maahan, ja kun hän asteli hitaasti poispäin, olin kuulevinani väräjävän nyyhkäyksen. Pitkän aikaa makasin paikoillani ja tuijotin Harrietin Rolls Roycen pohjaa.

"On. Vaunuvajassa on vanha Phantom", vastasin.

"Mutta isäsi ei aja sillä."

"Ei niin."

"Ymmärrän."

Komisario laski kynänsä ja muistivihkonsa alas varovasti kuin ne olisivat olleet venetsialaista lasia.

"Kuulehan Flavia", hän sanoi (enkä voinut olla panematta merkille etten enää ollut neiti de Luce). "Minun täytyy kysyä sinulta erästä hyvin tärkeää asiaa. Se miten vastaat on erittäin tärkeää, ymmärrätkö?"

Nyökkäsin.

"Tiedän että sinä teit ilmoituksen tästä... tapauksesta. Mutta kuka löysi ruumiin?"

Ajatukseni myllersivät. Jos kertoisin totuuden, näyttäisikö isä syylliseltä? Tiesivätkö poliisit jo, että vein Doggerin kurkkumaalle? Eivät varmasti tienneet: komisariohan sai vasta äsken tietää kuka Dogger on, joten häntä ei varmaan ollut vielä kuulusteltu. Mutta kuinka paljon Dogger kertoisi poliisille kun häntä aikanaan kuulusteltaisiin? Kumpaa hän päättäisi suojella, isää vai minua? Saattoiko olla olemassa jokin uusi testi, jolla poliisi saisi selville että uhri oli vielä ollut elossa kun löysin hänet?

"Minä", minulta pääsi. "Minä löysin ruumiin." Arvelin tietäväni miltä nuolen lävistämästä punarinnasta tuntuu.

"Niin kuin arvelinkin", komisario Hewitt sanoi.

Seurasi kiusallinen hiljaisuus. Sen rikkoi ylikonstaapeli Woolmer, joka käytti isoa kokoaan hyväkseen ja sysi isää huoneeseen.

"Löysimme hänet vaunuvajasta, sir. Hän istui siellä vanhassa autossa", Woolmer sanoi.

"Ja kukas te oikein olette?" isä kysyi. Hän kihisi raivosta, ja saatoin nähdä vilauksen siitä miehestä, jollainen hän kerran oli ollut. "Kuka te olette ja mitä te teette talossani?"

"Olen komisario Hewitt", komisario sanoi ja nousi seisaalleen. "Kiitos, ylikonstaapeli Woolmer."

Woolmer peruutti kynnyksen yli, ja sitten hän oli poissa. "Onko täällä jokin ongelma, herra komisario?" isä kysyi.

"Ikävä kyllä siltä vaikuttaa. Puutarhastanne on löydetty ruumis."

"Miten niin? Kuollut ruumisko?" Komisario Hewitt nyökkäsi.

"Niin juuri, sir."

"Kenen ruumis se on?"

Sillä hetkellä huomasin, ettei isässä ollut haavoja, naarmuja, mustelmia, ruhjeita... ei ainakaan missään näkyvillä. Huomasin myös että hän oli kalvennut lukuun ottamatta korvia, jotka olivat tummuneet vaaleanpunaisen muovailuvahan värisiksi.

Huomasin myös komisario Hewittin panneen asian merkille. Hän ei vastannut isän kysymykseen heti, vaan jätti sen ilmaan.

Isä kääntyi, kulki kaaressa baarikaapille ja hipaisi ohi mennessään sormenpäillään jokaista huonekalua. Hän sekoitti itselleen martinin ja hulautti sen kurkkuunsa sellaisella luontevan tehokkaalla liikkeellä, josta saatoin päätellä hänen har- joitelleen juomista enemmän kuin olisin osannut arvata.

"Emme ole vielä tunnistaneet ruumista, eversti de Luce. Itse asiassa toivoimme, että te voisitte auttaa meitä siinä asiassa."

Tässä vaiheessa isän kasvot kalpenivat entisestään, jos mahdollista, ja korvien puna syveni.

"Olen kovin pahoillani, herra komisario", hän sanoi hädin tuskin kuuluvalla äänellä. "Toivoisin ettette pyytäisi minua... en oikein osaa suhtautua kuolemaan, ymmärrättehän..."

Ei oikein osannut suhtautua kuolemaan? Isähän oli sotilas, ja sotilaat ovat tottuneita kuolemaan; he elävät kuolemalle ja kuolemasta. Vaikka se oudolta kuulostaakin, ammattisotilaalle kuolema on koko elämä. Jopa minä tiesin sen.

Tajusin samassa, että isä oli juuri valehdellut, ja yhtäkkiä, varoittamatta, jokin ohut säie katkesi sisälläni. Oli kuin olisin vähän vanhentunut ja jokin olisi vanhuuttaan napsahtanut poikki.

"Ymmärrän kyllä, mutta ellemme keksi muuta keinoa...", komisario Hewitt sanoi.

Isä otti taskusta nenäliinan ja pyyhki sillä ensin otsaansa ja sitten niskaansa.

"Tämä kaikki on ollut pienoinen järkytys", hän sanoi.

Isä viittasi ympärilleen, ja samassa komisario Hewitt otti esille muistilehtiönsä, avasi sen ja alkoi kirjoittaa. Isä käveli hitaasti ikkunan ääreen ja mukamas katseli näkymää - saatoin sieluni silmin nähdä maiseman: tekolammen ja sen keskellä saaren, jossa oli rapistuva huvimaja, suihkulähteet, jotka oli poistettu käytöstä sodan syttyessä, taustalla näkyvät kukkulat.

"Oletteko ollut kotona koko aamun?" komisario kysyi suorasukaisesti.

"Anteeksi?" Isä käännähti ympäri.

"Oletteko käynyt ulkona eilisillan jälkeen?" Meni pitkä tovi ennen kuin isä vastasi.

"Olen", hän vastasi lopulta. "Menin aamulla ulos. Vaunuvajaan."

Tukahdutin hymyn. Sherlock Holmes totesi joskus veljestään Mycroftista, että häneen törmäsi muualla kuin Diogenes-klubilla yhtä todennäköisesti kuin raitiovaunuun kärrytiellä. Kuten Mycroftilla, myös isällä oli omat piintyneet tapansa, eikä hän usein poikennut niistä. Isä kävi kyllä kirkossa ja rynnisti toisinaan junaan mennäkseen postimerkkinäyttelyyn, mutta muuten hän ei pistänyt nenäänsä ulkoilmaan juuri koskaan.

"Mihinköhän aikaan aamusta, herra eversti?"

"Suurin piirtein neljältä. Ehkä hieman aiemmin."

"Te siis olitte vaunuvajassa¼"

Komisario Hewitt vilkaisi rannekelloaan.

"¼viisi ja puoli tuntia? Aamuneljästä tähän asti?"

"Niin, tähän asti", isä vastasi. Hän ei ollut tottunut olemaan kuulusteltavana, ja vaikka komisario ei sitä huomannut, vaistosin ärtymyksen hänen äänessään.

"Ymmärrän. Käyttekö useinkin ulkona siihen aikaan vuorokaudesta?"

Komisarion kysymys kuulosti ohimennen lausutulta, melkein lörpöttelevältä, mutta tajusin ettei se ollut.

"En usein, en tosiaankaan", isä sanoi. "Mitä te oikein ajatte takaa?"

Komisario Hewitt naputteli kuulakärkikynällä nenän- päätään, aivan kuin hänen pitäisi esittää seuraava kysymyksensä eduskunnan valiokunnalle.

"Näittekö ketään lähitienoilla?"

"En tietenkään", isä vastasi. "Missään ei näkynyt ristin sielua." Komisario lopetti naputtelun hetkeksi ja kirjoitti jotain muistiin.

"Ette nähnyt ketään?"

"En."

Komisario nyökkäsi surullisen näköisenä, aivan kuin olisi tiennyt vastauksen kaiken aikaa. Hän näytti tyytymättömältä ja huokaisi työntäessään muistilehtiötä povitaskuunsa.

"Vielä yksi kysymys, jos sopii, herra eversti", hän sanoi yllättäen, ikään kuin asia olisi vasta nyt juolahtanut hänen mieleensä. "Mitä te oikein teitte vaunuvajassa?"

Isän katse vaelsi ikkunaan ja hänen leukapielensä kiristyivät. Sitten hän kääntyi katsomaan komisariota suoraan silmiin.

"En osaa selittää sitä", hän sanoi.

"Hyvä on", komisario Hewitt sanoi. "Luulenpa että ¼"

Juuri sillä hetkellä rouva Mullet työnsi oven auki muhkealla takamuksellaan ja purjehti huoneeseen täysi tarjotin käsissään.

"Tässä teille vähän pikkuleipiä", hän sanoi. "Pikkuleipiä ja teetä, ja Flavia-neidille lasi maitoa."

Pikkuleipiä ja maitoa! Inhosin rouva Mulletin pikkuleipiä yhtä hartaasti kuin pyhä Paavali inhosi syntiä. Ehkä jopa enemmän. Teki mieli kavuta pöydälle seisomaan, pitää makkaraa haarukannokassa ikään kuin valtikkana ja huutaa parhaalla Laurence Olivier -imitaatioäänellä: "Voisiko joku vapauttaa meidät tuon karmaisevan leipurin vallasta?"

Mutta en tehnyt mitään. Pysyin rauhallisena.

Rouva Mullet niiasi, laski kantamuksensa komisario Hewittin eteen ja huomasi sitten yhtäkkiä isän, joka seisoi yhä ikkunan ääressä.

"Herra eversti! Toivoinkin näkeväni teidät. Piti sanomani, että hankkiuduin eroon siitä kuolleesta linnusta, joka uinui kynnyksellä eilispäivänä."

Rouva Mullet oli saanut jostain päähänsä, että tuollainen puheenparsi oli paitsi erityisen viehättävää, myös runollista.

Ennen kuin isä ehti ohjata keskustelun uusille urille, komisario Hewitt oli tarttunut ohjaksiin.

"Kuollut lintu kynnyksellä? Rouva Mullet, kertoisitteko lisää?"

"No tuota, me oltiin keittiössä, minä ja herra eversti ja tämä Flavia-neiti. Olin juuri ottanut uunista oikein muhevan vaniljapiiraan ja pannut sen ikkunalaudalle jäähtymään. Oli se hetki päivästä kun alan miettiä kotiin lähtöä ja Alfia. Alf on minun mieheni, eikä hän tykkää yhtään siitä että minä juoksentelen kylillä kun on ruoka-aika. Hän sanoo että hänelle tulee ihan kupliva olo jos ruoansulatus menee sekaisin. Ja se on kyllä varsinainen näky kun hänen ruoansulatuksensa menee sekaisin.

Siinä tarvitaan ämpäriä ja moppia ja yhtä sun toista."

"Mihin aikaan päivästä, rouva Mullet?"

"Siinä yhdentoista maissa, tai vartin yli. Teen töitä aina neljä tuntia aamupäivällä, kahdeksasta puoleenpäivään, ja kolme tuntia iltapäivällä, yhdestä neljään", hän sanoi ja mulkaisi sitten ihmeen katkerasti isää, joka tosin katseli niin keskittyneesti ikkunasta ulos ettei huomannut sitä. "Vaikka yleensä joudun kyllä olemaan yliaikaa kun on kaikenlaista askaretta."

"Entä se lintu?"

"Lintu oli kynnyksellä kuolleena kuin kivi. Se oli kurppa, sellainen jänkäkurppa. Olen tehnyt niin monesta ruokaa että osaan kyllä tunnistaa sellaisen, se on totinen tosi. Pelästyin pahanpäiväisesti kun se makasi sillä lailla selällään, höyhenet tuulessa väristen, ihan kuin se olisi ollut elossa vaikka sydän olikin jo pysähtynyt. Niin minä sanoin Alfillekin, että siinä se lintu makasi ihan kuin se olisi ollut vielä elossa".

"Te olette oikein tarkkanäköinen", komisario Hewitt sanoi, ja rouva Mullet röyhisti rintaansa kuin pöyhistelevä pulu.

"Muistatteko vielä muuta?"

"Muistan. Linnun nokassa törötti postimerkki, ihan kuin se olisi kuljettanut sitä mukanaan niin kuin haikara kantaa vauvaa liinassa, jos ymmärrätte mitä tarkoitan, vaikka ihan eri tavalla kuitenkin."

"Minkälainen postimerkki se oli?"

"Sellainen postimerkki, joita ei nykyisin enää näe. Ei ollenkaan sellainen kuin nykyiset merkit. Tässä oli kuningattaren kasvokuva. Mutta ei hänen majesteettinsa joka nyt on vallassa, Herra siunatkoon, vaan vanha kuningatar; Kuningatar Viktoria siis. Tai siis hänen kuvansa olisi ollut siinä, ellei sen linnun nokka olisi sojottanut juuri siinä kohdassa missä kasvojen olisi pitänyt olla."

"Oletteko nyt aivan varma?"

"Olen, kunniani kautta, sir. Alfilla oli nuorukaisena postimerkkikokoelma, jonka jäänteitä hän säilyttää yhä yläkerrassa vanhassa Huntley & Palmersin keksirasiassa sängyn alla. Ei hän ota sitä esiin yhtä usein kuin meidän nuoruudessa - tulee kuulemma surulliseksi. Oli miten oli, mustan yhden pennyn postimerkin minä tunnistan kun sellaisen näen, oli se linnun nokassa tai ei."

"Kiitos vaan, rouva Mullet", komisario Hewitt sanoi ja otti itselleen pikkuleivän. "Teistä on ollut paljon apua."

Rouva Mullet niiata niksautti toisen kerran ja lähti ovelle.

"Minä sanoin kyllä Alfille, että onhan se kumma, yleensä jänkäkurppia ei näe Englannissa ennen kuin syyskuussa. Olen pannut yhden jos toisenkin jänkäkurpan vartaaseen ja paistanut ja tarjonnut leivän päällä. Se oli Harriet-neidin suurta herkkua, rauha hänen sielulleen, hänestä mikään ei ollut parempaa kuin se".

Kuulin takaani voihkaisun, ja kun käännyin, näin isän taipuvan kaksinkerroin kuin kenttätuoli ja vaipuvan lattialle.

Täytyy sanoa että komisario Hewitt hoiti tilanteen mallikkaasti.

Hetkessä hän oli isän vierellä, painoi korvan tämän rinnalle, löysäsi solmiota ja tarkisti pitkällä sormellaan että hengitystiet olivat avoimina. Saattoi nähdä, että hän ei ollut torkkunut niillä tunneilla joilla ensiaputaitoja opetettiin. Sitten hän kiskaisi ikkunan auki, painoi peukalon ja nimettömän alahuulelle ja vislasi niin hyvin, että voisin maksaa guinean siitä hyvästä että minäkin osaisin.

"Tohtori Darby!" komisario huusi. "Tulisitteko tänne. Nopeasti! Ja ottakaa laukkunne mukaan."

Minä puolestani seisoin yhä käsi suun edessä, kun tohtori Darby pyyhälsi sisään ja kyykistyi isän viereen. Tutkittuaan isän pikaisesti hän otti laukustaan pienen sinisen lääkepullon.

"Hän on pyörtynyt", tohtori sanoi komisariolle, rouva Mulletille ja minulle. "Tämä on pelkkä pökertyminen. Ei syytä huoleen."

Huh!

Tohtori otti korkin pullon suulta, ja ennen kuin hän ehti viedä pullon isän sierainten alle, tunnistin hajun: vanha tuttuni Ammon. Carb., ammoniumkarbonaatti taikka Sal volatile, kuten sitä kutsuin ollessamme kahden laboratoriossani, taikka joskus pelkkä Sal. Tiesin, että sana "ammon" oli peräisin siitä, että ainetta löydettiin ensimmäisen kerran muinaisesta Egyptistä Amon-jumalan temppelin läheltä kamelin virtsasta. Tiesin myös, että myöhemmin Lontoossa eräs hengenheimolaiseni keksi ja patentoi keinon, jolla hajusuolaa voitiin uuttaa patagonialaisesta guanosta eli lannoitteesta.

Kemia! Kemia! Kuinka sitä rakastinkaan!

Tohtori Darbyn pitäessä lääkepulloa nenän juuressa isä korahti kuin härkä laitumella, ja silmäluomet rävähtivät auki kuin rullaverho. Mutta hän ei sanonut sanaakaan.

"No niin! Huomaan että olette taas elävien kirjoissa", tohtori sanoi isälle, joka yritti hämmennyksissään nousta kyynärpäänsä varaan katsellakseen ympärilleen. Vaikka tohtori Darby jutusteli leppoisaan sävyyn, hän piteli isää varovasti kuin vastasyntynyttä vauvaa. "Odotelkaa että olonne kohenee. Lepäilkää siinä matolla vielä hetkinen."

Komisario Hewitt seisoi vieressä vakavana, kunnes oli aika auttaa isä jaloilleen.

Isä nojasi Doggerin käsivarteen - hänet oli siis kutsuttu paikalle - ja nousi varovasti portaita omaan huoneeseensa. Daphne ja Feely käväisivät myös paikalla, oikeastaan vain näyttämässä kalpeita kasvojaan kaiteen takaa.

Rouva Mullet pysähtyi matkallaan keittiöön ja laski kätensä huolehtivaisesti käsivarrelleni.

"Maistuiko piirakka muuten?" hän kysyi.

En ollut muistanut koko piirakkaa. Otin mallia tohtori Darbysta.

"Mmmh", vastasin.

Komisario Hewitt ja tohtori Darby olivat jo palanneet puutarhaan, kun kipusin portaat ylös laboratoriooni. Katselin ikkunasta vähän surullisena, melkein kuin olisin menettänyt jotain, kun kaksi sairaankuljettajaa tuli talon viertä ja alkoi siirtää hengetöntä muukalaista purjekankaasta tehdyille paareille. Kauempana näin Doggerin etenevän suihkulähteen viertä itäisellä nurmikentällä ja katkovan ahkerasti Lady Hillingdoneja.

Kaikki olivat omissa puuhissaan - jos minulla olisi yhtään tuuria, ehtisin tehdä sen mitä aioin ja palata takaisin ennen kuin kukaan edes huomaisi minun kadonneen.

Kipaisin alakertaan ja etuovesta ulos ja hain kiviruukkua vasten nojaavan Gladysin, vanhan polkupyöräni, ja hetkeä myöhemmin poljin vimmatusti kohti Bishop's Laceyta.

Minkä nimen isä mainitsikaan? Twining. Niinhän se oli. "Se vanha käppänä". Ja minä tiesin tismalleen, mistä hänet löytäisin.