12. luku

Feely ja Daffy istuivat sylikkäin salongin kukallisella di- vaanilla ja ulisivat kuin ilmahälytyssireenit. Ophelia huomasi minut vasta kun olin tullut huoneeseen ja ottanut muutaman askelen heitä kohti.

"Missä sinä kelvoton olet ollut?" hän sähähti, loikkasi pystyyn ja lähti minua kohti kuin villikissa, silmät turvoksissa ja punaisina kuin polkupyörän heijastin. "Kaikki ovat etsineet sinua. Luu-

limme että olet hukkunut. Voi miten toivoin että olisitkin!"

Tervetuloa kotiin, Flave, minä ajattelin.

"Isä on pidätetty", Daffy sanoi virallisen kuuloisella äänellä.

"Hänet vietiin pois."

"Minne?" kysyin.

"Mistä me tiedetään?" Ophelia näpäytti väheksyvästi. "Sinne

kai minne pidätetyt viedään. Missä olet ollut?"

"Bishop's Lacey vai Hinley?"

"Mitäh? Puhu kunnolla, senkin hölmö."

"Bishop's Lacey vai Hinley", sanoin uudestaan. "Bishop's

Laceyn poliisiasema on vain yksi huone, joten tuskinpa häntä on sinne viety. Kreivikunnan keskuspoliisiasema on Hinleyssä.

Hän on varmaankin siellä."

"Häntä syytetään murhasta", Ophelia sanoi, "ja sitten hänet hirtetään!" Hän purskahti uudelleen itkuun ja

152

kääntyi poispäin. Sillä hetkellä minun kävi häntä melkein

sääliksi.

Menin salongista eteishalliin ja näin Doggerin puolivälissä län- tistä portaikkoa laahustamassa ylöspäin askel kerrallaan, kuin tuomittu mies nousemassa mestauslavalle.

Tilaisuuteni oli tullut!

Odotin että Dogger oli kadonnut näkyvistä, sitten luikah-

din isän työhuoneeseen ja lukitsin oven jäljessäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin yksin siinä huoneessa.

Yksi kokonainen seinä oli täynnä isän postimerkkialbumeita, pulleita nahkakantisia kansioita joiden väri kertoi minkä hal- litsijan kaudesta oli kysymys: musta tarkoitti kuningatar Vikto- riaa, punainen Edvard VII:ttä, vihreä Yrjö V:ttä ja sininen ny- kyistä kuningasta, Yrjö VI:tta. Muistin että vihreän ja sinisen kansion väliin oli ahdettu ohut punainen vihko, jossa oli vain muutama merkki - neljä erilaista merkkiä ja jokaisesta yhdek- sän eri versiota, kussakin Edvard VIII:n naama ajalta jolloin hän ei vielä ollut livahtanut tiehensä sen amerikkalaisen naisen kanssa.

Tiesin että isä sai loputtomasti mielihyvää näistä lukemat- tomista variaatioista, jotka poikkesivat toisistaan vain vähäsen, mutta en ollut perillä niiden hienouksista.

Vain silloin kun isä innostui jostain uudesta mehevästä tiedonjyvästä The London Philatelist -lehden viimeisimmässä numerossa ja sauhusi asiasta aamiaispöydässä, me saimme tietää vähän enemmän hänen iloisesta ja eristetystä maailmas- taan. Nuo hetket olivat kuitenkin harvassa, ja aina muulloin minä ja siskoni olimme postimerkkien suhteen täysummikoita,

153

kun taas isä jatkoi puuhailuaan ja kehysti värikkäitä paperin-

palasiaan innokkaammin kuin monet miehet panevat esille hirven- ja tiikerinpäitä.

Kansiohyllyn vastakkaisella seinällä oli Jaakko I:n aikainen tarjoilupöytä, jonka päällä ja laatikoissa pursuili loputtomalta näyttävä määrä filateelisia varusteita: liimakkeita, hammaste- mittareita, emaloituja liotustarjottimia, vesileimojen paljas- tamisessa käytettyjä nestepulloja, pyyhekumeja, kirjekuoria, paperinvahvikkeita, pinsettejä ja hupulla suojattu ultravioletti- lamppu.

Huoneen päädyssä, terassinovien edessä, oli isän työpöytä: se oli urheilukentän kokoinen johtajanpöytä, joka oli joskus saat- tanut palvella Scrooge & Marleyn konttorirakennuksessa. Olin melkoisen varma että sen laatikot olisivat lukossa - ja olin oikeassa.

Minne ihmeeseen isä piilottaisi yhden postimerkin, kun koko huone oli täynnä postimerkkejä? Olin vuorenvarma että hän oli piilottanut sen - niin olisin tehnyt itsekin. Isä ja minä suhtauduimme yksityisyyteen intohimoisesti, eikä isä varmas- tikaan olisi ollut niin huolimaton että olisi pannut merkin jo- honkin ilmeiseen paikkaan.

En kurkistellut esineiden päälle enkä sisälle, vaan menin lattial- le makaamaan kuin auton alustaa tutkiva mekaanikko ja liu'uin selälläni pitkin huonetta tutkailemassa kalusteiden alapintaa. Kurkistin työpöydän, pöydän ja paperikorin alle, enkä unohta- nut myöskään isän Windsor-tuolia. Katsoin turkkilaisen maton

alle ja verhojen taakse. Tarkistin kellon ja taulujen selustan.

Kirjoja oli aivan liikaa että niitä olisi kannattanut tutkia, joten yritin päätellä mitä luettiin kaikkein pienimmällä toden-

näköisyydellä. Raamattua tietenkin!

154

Nopea selailu ei kuitenkaan tuottanut muuta tulosta kuin

vanhan kirkosta saadun ohjelmalehtisen ja Lontoon maailman- näyttelyn aikoihin kuolleen de Lucen surunvalittelukortin.

Silloin mieleeni tuli, miten isä oli napannut Penny Blackin jänkäkurpan nokasta ja sujauttanut sen liivintaskuun. Ehkä hän ajatteli hankkiutua merkistä eroon myöhemmin ja unohti merkin taskuunsa.

Niinhän sen oli oltava! Ei postimerkki ollut tässä huonees- sa ensinkään. Olinpa minä hölmö kun sellaista kuvittelin. Koko työhuone oli liian ilmeisten piilopaikkojen listan kärjessä, tie- tenkin. Yhtäkkiä olin siitä varma, ja se mitä Feely ja Daffy kutsuivat virheellisesti "naisen vaistoksi" kertoi minulle, että postimerkki oli jossain muualla.

Yritin olla päästämättä ääntäkään, kun käänsin avainta lu- kossa ja astuin eteishalliin. Hullunkuriset siskokset vollottivat edelleen salongissa, ja heidän äänensä nousi ja laski suuttu- muksen ja surun vuorotellessa. Olisin voinut jäädä ovelle sala- kuuntelemaan, mutta päätin jättää sen väliin. Minulla oli tär- keämpääkin tekemistä.

Huomaamattomasti kuin varjo nousin länsiportaikkoa etelä- siipeen.

Niin kuin olin arvellut, isän makuuhuone oli lähestulkoon pimeä kun astuin sisään. Olin usein vilkaissut isän ikkunoita nurmikolta ja nähnyt paksut verhot tiiviisti suljettuina.

Sisäpuolelta huone oli synkkä kuin museo sulkemisajan jälkeen. Isän kölninveden ja partavaahdon vahva tuoksu toi mieleen avoimet sarkofagit ja kanoopit, joihin entisaikoina oli pantu mukaan ikiaikaisia mausteita. Kuningatar Annen aikai- sen pesupöydän sirosti veistetyt jalat näyttivät lähestulkoon

155

säädyttömiltä kulmassa olevan raskaan goottilaisen sängyn

rinnalla, aivan kuin joku hapan vanha kamariherra olisi katsel- lut pahantuulisena, miten rakastajatar riisui silkkisukkia pitkistä, sorjista sääristään.

Jopa huoneen kaksi kelloa toivat mieleen menneet ajat. Takan yläpuolisen kultakoristeisen kellonkuvatuksen messin- kinen heiluri muistutti "Kuilu ja heiluri" -novellin kaarevaa terää, kun se nakutti aikaa pois ja välähti uneliaasti jokaisen hei- lahduksen lopussa huoneen hämärässä. Yöpöydällä oli pieni koristeellinen Yrjöjen aikainen kello, joka oli hiljaisesti eri mieltä: se näytti aikaa 15.15, heilurikello taas 15.12.

Kuljin ison huoneen päästä päähän ja seisahduin.

Harrietin pukeutumishuone - jonne pääsi vain isän makuu-

huoneen kautta - oli kiellettyä aluetta. Isä oli opettanut meidät kunnioittamaan tuota pyhäkköä, jollaiseksi hän huoneen muutti sinä päivänä kun kuuli Harrietin kuolemasta. Vaikkei sitä suo- raan sanottukaan, hän oli saanut meidät uskomaan että jos rikkoisimme hänen sääntöään, meidät marssitettaisiin jonossa puutarhan perälle, pantaisiin riviin tiilimuurin eteen ja am- muttaisiin viivyttelemättä.

Harrietin huoneen ovi oli päällystetty vihreällä verkakankaalla, mikä sai sen muistuttamaan pystyyn nostettua biljardipöytää. Työnsin ovea ja se avautui hermostuttavan äänettömästi.

Huone kylpi valossa. Kolmeen suuntaan osoittavista kor- keista ikkunoista, moninkertaisten italialaisten pitsiverhojen läpi, tulvi huoneeseen auringonvaloa; se olisi voinut olla lavas- tus Windsorin herttuasta ja herttuattaresta kertovassa näytel- mässä. Pukeutumispöydällä oli Fabergén harjoja ja kampoja, aivan kuin Harriet olisi juuri hetki sitten mennyt viereiseen

156

huoneeseen pesulle. René Laliquen suunnittelemien parfyymi-

pullojen ympärillä oli värikkäitä bakeliitti- ja meripihkaranne- renkaita, ja hurmaava pieni keittolevy ja hopeinen teepannu olivat valmiina varhaisaamun teenkeittoa varten. Sirossa lasi- vaasissa kuihtui yksi ainoa keltainen ruusu.

Soikealla tarjottimella oli pienenpieni kristallipullo, jossa oli vain pari tilkkaa hajuvettä. Otin pullon käteeni, nostin kor- kin ja heiluttelin pulloa nenäni alla.

Tuoksussa tuntui pieniä sinisiä kukkia, vuoristoniittyjä ja jäätä.

Omituinen tuntemus kulki ylitseni - tai oikeastaan lävitse- ni, vähän kuin olisin ollut sateenvarjo joka muistaa millaista on lävähtää auki sateessa. Etiketissä oli yksi ainoa sana: Miratrix.

Pöydällä oli hopeinen savukerasia, jossa oli nimikirjaimet H. de L., ja sen vieressä käsipeili, jonka selässä oli yksityiskohta Botticellin Primavera-maalauksesta. Kuvassa oli Flora, joka oli onnellisesti ja pulleasti raskaana, mitä en ollut koskaan huo- mannut alkuperäisestä maalauksesta. Ehkä isä oli antanut pei- lin lahjaksi Harrietille, kun hän odotti jotakuta meistä? Ja ketä hän silloin odotti: Feelyä, Daffya vai minua? Tuntui epätoden- näköiseltä että minua: kolmas tytär tuskin tuntui jumalten lahjalta - ei ainakaan minun isäni mielestä.

Ophelia-esikoinen se varmaan oli ollut - hänhän vaikutti muutenkin siltä kuin olisi tullut maailmaan peili kädessä¼ehkäpä juuri tämä peili.

Ikkunan edessä oli korituoli, joka oli täydellinen lukupaikka, ja käden ulottuvilla olikin Harrietin oma pieni kirjakokoelma. Kirjat olivat peräisin hänen kouluajoiltaan Kanadassa ja tädin luona Bostonissa vietetyiltä kesälomilta: Annan nuoruusvuodet

157

ja Jane ja saaren kutsu olivat hyllyllä vieressään Penrod: erään

poikaveitikan seikkailut ja Filmihullu, ja laitimmaisena hyllyssä nojaili koirankorville luettu Maria Monkin hirvittävät paljas- tukset. En ollut lukenut mitään niistä, mutta sen perusteella mitä Harrietista tiesin, ne kaikki kertoivat luultavasti vapaista sieluista ja kapinallisista.

Tuolin vieressä pyöreällä pikkupöydällä oli valokuva-albumi. Nostin kannen ja huomasin, että sivut olivat mustaa, pehmeää paperia, jokaisen mustavalkoisen kuvan alla liidunvalkealla mus- teella käsinkirjoitettu kuvateksti: Harriet (2 vuotta) Morris Housessa; Harriet (15 vuotta) neiti Bodycoten tyttökoulussa (1930, Toronto, Kanada); Harriet ja de Havilland Gypsy Moth -lentokone "Blithe Spirit" (1938); Harriet Tiibetissä (1939).

Kuvista näkyi miten Harriet muuttui pulleasta kultahiuksisesta kerubista pitkäksi, hoikaksi ja nauravaiseksi tytöksi, joka son- nustautui jääkiekkovarusteisiin (ja jolla ei ollut mainittavia rintoja), ja sen jälkeen elokuvatähdeksi joka seisoi vaaleassa otsatukassaan Amelia Earhartin tyyliin lentokoneensa vieressä ja lepuutti toista kättä huolettomasti Blithe Spiritin päällä. Isästä ei ollut yhtään kuvaa. Eikä meistä muista liioin.

Jokaisessa kuvassa Harrietin kasvonpiirteet olivat kuin tulos siitä kun otettiin Feelyn, Daffyn ja minun piirteet, sekoitettiin niitä purkissa ja koottiin niistä tämä leveästi hymyilevä, itse- varma mutta silti niin suloisen ujo seikkailijatar.

Kun katselin hänen kasvojaan ja yritin valokuvapaperin läpi

nähdä Harrietin sieluun saakka, ovelta kuului kevyt koputus.

Pieni tauko - ja koputus kuului uudestaan. Ovi aukesi raolleen. Se oli Dogger. Hitaasti hän työnsi päänsä huoneeseen.

"Eversti de Luce?" hän sanoi. "Oletteko siellä?"

158

Jähmetyin paikoilleni, hädin tuskin uskalsin hengittää.

Dogger ei liikauttanut eväänsäkään, tuijotti vain eteensä odot- tavasti niin kuin paikkansa tunteva ja hyvin koulutettu palvelija, joka luottaa siihen että hänen korvansa kyllä kertovat jos hän on tunkeileva.

Mutta mitä hän oikein pelleili? Juurihan hän kertoi minulle että poliisi oli vienyt isän pois. Miksi taivaan tähden hän sitten kuvitteli että isä olisi täällä? Oliko Dogger aivan sekaisin? Vai

saattoiko hän varjostaa minua?

Avasin huuleni raolleen ja hengitin hitaasti sisään suun kautta, ettei sieraimista kuuluva vihellys paljastaisi minua, ja rukoilin samalla mielessäni etten aivastaisi.

Dogger seisoi ovella ikuisuuden kuin joku tableau vivant. Olin nähnyt kirjastossa etsauksia, joissa kuvattiin tuota vanhaa huvittelumuotoa, jossa näyttelijät peitettiin kalkkimaalilla ja -jauheella ja he asettuivat patsaiksi, jotka ilmeisesti kuvastivat vaiheita jumalten elämästä.

Jonkin ajan kuluttua, juuri kun aloin tajuta miltä kanista tuntuu kun se on jähmettynyt paikoilleen, Doggerin pää katosi hitaasti ovenraosta ja ovi sulkeutui ääneti.

Oliko hän huomannut minut? Ja jos oli, teeskentelikö hän

ettei ollut huomannut?

Kuulostelin hetken aikaa, mutta viereisestä huoneesta ei kuulunut ääntäkään. Olin varma että Dogger ei viipyisi siellä pitkään, ja kun aikaa oli arvioni mukaan kulunut riittävästi, avasin oven ja kurkistin huoneeseen.

Isän huone näytti samalta kuin äskenkin, ja molemmat kellot tikittivät edelleen, tosin nyt säikähdykseni jälkeen ne kuulostivat äänekkäämmiltä kuin aiemmin. Tajusin että tämä

159

tilaisuus ei toistuisi enää koskaan, joten aloin tutkia paikkoja

samalla menetelmällä kuin isän työhuonettakin, mutta koska hänen makuuhuoneensa oli yhtä koruton kuin Leonidaksen teltta sotaretkellä, siihen ei mennyt kovin kauan.

Huoneessa ei ollut muita kirjoja kuin Stanley Gibbonsin myyntiluettelo postimerkkihuutokauppaan, joka pidettäisiin kolmen kuukauden kuluttua. Käänsin sen ylösalaisin ja selasin

sivuja innokkaasti, mutta kirjan välistä ei tipahtanut mitään.

Isän vaatekomerossa oli järkyttävän vähän vaatteita: pari vanhaa tweedtakkia joiden kyynärpäissä oli nahkapaikat (tas- kut olivat tyhjät), kaksi villapaitaa ja muutama paita. Tutkin hänen kenkänsä ja univormuun kuuluvat matalat saappaat sisä- puolelta, mutta en löytänyt mitään.

Tunsin pienen pistoksen tajutessani, että isällä ei tämän lisäksi ollut muita vaatteita kuin hänen pyhäpukunsa, joka hä- nellä kaiketi oli ollut päällään kun komisario Hewitt oli vienyt

hänet pois. (En sallinut itseni käyttää sanaa "pidättää".)

Ehkä hän oli piilottanut rei'itetyn Penny Blackin jonnekin muualle - niin kuin vaikka Harrietin Rolls-Roycen hansikas- lokeroon. Mistä minä tiesin vaikka hän olisi ehtinyt tuhota sen. Nyt kun tulin ajatelleeksi asiaa, niin se olisikin ollut kaik- kein järkevintä. Postimerkki oli vahingoittunut eli se oli arvo- ton. Ja jokin siinä järkytti isää, joten olisi ymmärrettävää jos hän olisi tuikannut sen tuleen saman tien kun pääsi huonee- seensa perjantaina.

Siitä olisi kyllä jäänyt jälkiä: tuhkaa tuhkakuppiin ja käytet- ty tulitikku roskakoriin. Molemmat oli helppo tarkistaa, koska ne olivat siinä silmieni edessä - ja molemmat olivat tyhjiä.

Ehkä hän oli huuhtonut todistusaineiston pois.

160

Ymmärsin hapuilevani pimeässä.

Luovuta jo, ajattelin; anna poliisin selvittää asia. Palaa mu-

kavaan laboratorioosi ja jatka elämäntyötäsi.

Mietin hetken ajan, miten tappavia tippoja voisi uuttaa kevätkukkanäyttelyn kukista, ja se innosti minua aika lailla: nunnanarsissista saisi aivan verratonta myrkkyä, keltanarsissista taas kerrassaan mainiota kuolettavaa likööriä. Jopa tavallinen hautausmaiden marjakuusi, jota runoilijat ja rakastavaiset niin kovasti ylistivät, säilöi siemenissään ja neulasissaan niin paljon myrkyllisiä aineita, että niillä saisi pantua matalaksi puolet Englannin väestöstä.

Ne mukavat askareet saisivat odottaa. Minun velvollisuute- ni oli olla isän tukena, ja minun piti auttaa häntä, varsinkin nyt kun hän ei voinut puolustaa itseään. Tiesin että minun pitäisi mennä hänen luokseen, missä ikinä hän olikaan, ja laskea miekkani hänen jalkojensa juureen samaan tapaan kuin aseen- kantaja vannoi keskiajalla uskollisuutta ritarilleen. Vaikken voisi auttaa häntä, voisin ainakin istua hänen vierellään, ja yht- äkkiä minuun iski kova, raastava ikävä.

Silloin keksin: miten pitkä matka Hinleyyn on? Ehtisinkö sinne ennen pimeää? Ja jos ehtisin, päästettäisiinkö minut isän

luokse?

Sydämeni alkoi hakata kuin minulle olisi tarjoiltu kupilli- nen sormustinkukkateetä.

Oli aika lähteä. Olin viipynyt täällä tarpeeksi pitkään. Vilkai- sin yöpöydän kelloa - se näytti nyt 15.40. Takan kello tikitti juhlallisesti ja näytti aikaa 15.37.

Arvelin että isä oli ollut niin ajatuksissaan ettei ollut huo- mannut, sillä yleensä hän oli todella pikkutarkka ajan suhteen.

161

Muistin miten sotilaalliseen tyyliin hän antoi määräyksiä Dog-

gerille (mutta ei meille):

"Dogger, vie miekkaliljat kirkkoherralle kolmetoista nolla nolla. Hän osaa odottaa sinua. Tule takaisin kolmetoista neljä- kymmentäviisi, päätetään sitten mitä tehdään niille limaskoille."

Tuijotin noita kahta kelloa ja toivoin keksiväni jotain. Ker- ran kun isällä oli yksi harvinaisista avomielisyyden hetkistään, hän kertoi meille rakastuneensa Harrietissa tämän kykyyn ajatella. "Se on todella poikkeuksellinen kyky naisessa, kun asiaa tarkemmin miettii", hän sanoi silloin.

Ja silloin minulla välähti. Toinen kelloista oli pysäytetty - tasan kolmen minuutin ajaksi. Takan päällä oleva kello.

Hiivin kelloa kohti hitaasti niin kuin lintua väijytään. Tuo tumma ja synkkä kaappikello toi mieleen hevosten vetämät viktoriaaniset ruumisvaunut: yhtä nuppia ja lasia ja mustaa sellakkaa.

Näin miten käteni kurotti eteenpäin - se oli valkea ja hen- toinen huoneen hämärässä; tunsin miten sormeni koskivat kellon viileää pintaa; tunsin peukaloni vapauttavan hopeisen salvan. Nyt messinkiheiluri oli aivan hyppysissäni, heilahteli edestakaisin uudestaan ja uudestaan aavemaisesti nakuttaen. Minua melkein pelotti koskea siihen. Vedin syvään henkeä ja tartuin liikkuvaan heiluriin. Sen liike jatkui ja se kiemursi het- ken voimakkaasti kädessäni, kuin kultakala joka on pyydys- tetty äkillisesti; kuin paljastava sydän Poen novellissa ennen vaimenemistaan.

Tunnustelin heilurin pyöristettyä takaosaa. Sinne oli kiin- nitetty jotain: pikkuriikkinen paketti. Nypin sitä sormillani, sitten tunsin miten se irtosi ja putosi kämmenelleni. Kun vedin

162

kättäni ulos kellon sisuksista, arvasin jo mitä kohta näkisin¼

ja olin oikeassa. Kämmenelläni lepäsi pieni pergamiinikuori, jonka sisällä saattoi selvästi erottaa mustan pennyn posti- merkin. Merkin keskellä oli reikä, sellainen joka voisi tulla jos jänkäkurpan nokka lävistäisi sen. Mikä siinä oikein oli peläs-

tyttänyt isän niin pahanpäiväisesti?

Ujutin postimerkin esille katsoakseni sitä tarkemmin. Siinä oli kuningatar Viktorian pää, jossa oli reikä keskellä. Olihan se vähän epäisänmaallista, mutta tuskinpa se aikuista miestä jär- kyttäisi. Ei, tässä piili jotain muutakin.

Mikä erotti tämän postimerkin kaikista muista merkeistä? Eikös niitä kuitenkin painettu kymmeniä miljoonia, ja kaikki

samanlaisia? Vai olivatko ne samanlaisia?

Muistelin aikaa jolloin isä ilmoitti yhtäkkiä - ihan vain tule- vaisuuttamme ajatellen - että vastedes keskiviikkoiltaisin jou- tuisimme kuuntelemaan hänen pitämiään luentoja, ja luennot käsittelisivät brittiläistä hallintojärjestelmää eri näkökulmista. Luentosarjan A-osa, niin kuin hän sitä kutsui, käsitteli odote- tusti aihetta "Englannin postilaitoksen historia".

Daffy, Feely ja minä menimme muistivihkoinemme salon- kiin ja teeskentelimme tekevämme muistiinpanoja samalla, kun lähettelimme toisillemme paperilapulle raapustettuja vies- tejä tyyliin "postimerkkeily on tappavan tylsää" ja "nämä luen-

not joutaa roskapostiin!"

Isä oli selittänyt meille, että painetussa postimerkkiarkissa on 240 postimerkkiä; kaksikymmentä kahdentoista merkin riviä, mikä oli helppo muistaa: 20 on kalsiumin ja 12 magne- siumin järjestysluku - minun täytyi vain muistaa lyhenne CaMg. Jokaisessa arkin postimerkissä oli yksilöllinen kahden

163

kirjaimen tunniste alkaen vasemman yläkulman AA:sta ja jat-

kuen aakkosjärjestyksessä vasemmalta oikealle, kunnes vii- meisenä oli TL alimman eli kahdennenkymmenennen rivin oikeassa laidassa.

Tällä järjestelmällä, isä kertoi, postilaitos halusi estää vää- rennökset, vaikka ei tuntunut aivan selvältä millä tavalla. Isän mukaan pelättiin lähes vainoharhaisesti, että väärentäjien luo- lissa alettaisiin uurastaa yötä päivää Land's Endistä aina John o'Groatsin kylään saakka ja tehtailtaisiin kopioita, joilla huijat- taisiin hänen majesteetiltaan rahaa penny kerrallaan.

Tutkin tarkkaan postimerkkiä kämmenelläni. Alareunassa, kuningatar Viktorian pään alapuolella, luki minkä arvoinen merkki oli: ONE PENNY. Tämän tekstin vasemmalla puolella oli B-kirjain, ja oikealla H-kirjain.

Tältä se näytti: B ONE PENNY H

BH. Postimerkin paikka oli siis arkin toisella rivillä, kah-

deksas merkki vasemmalta. Kaksi-kahdeksan. Oliko se tär- keää? Mieleeni ei tullut muuta kuin että 28 on nikkelin järjestys- luku.

Silloin minä sen älysin! Ei se merkinnytkään numeroa, se

oli sana!

Bonepenny! Eikä pelkkä Bonepenny, vaan Bonepenny, H.!

Horace Bonepenny!

Jänkäkurpan nokkaan tökättynä (aivan! isän kouluaikainen lempinimi oli Kurppa!) postimerkki oli vähän niin kuin käynti- kortti tai tappouhkaus. Uhkaus jonka isä oli huomannut ja ymmärtänyt yhdellä vilkaisulla.

Linnun nokka oli lävistänyt kuningattaren pään, mutta jät- tänyt lähettäjän nimen selvästi näkyviin, jos vain osasi katsoa.

164

Horace Bonepenny. Edesmennyt Horace Bonepenny.

Panin postimerkin takaisin sen piilopaikkaan.

Mäen päällä oli laho puutolppa - siinä kaikki mitä oli jäljellä 1700-luvun hirsipuusta - jossa oli kaksi vastakkaisiin suuntiin osoittavaa viittaa. Pääsisin Hinleyyn joko Doddingsleyn-tietä pitkin tai valitsemalla vähän pidemmän ja vähemmän kuljetun reitin St Elfriedan kylän läpi. Ensimmäinen olisi nopeampi, jälkimmäisessä taas riski tulla nähdyksi olisi pienempi siinä tapauksessa että minut ilmoitettaisiin kadonneeksi, tiellä ni- mittäin kuljettiin verraten vähän.

"Justiinsa joo!" sanoin erittäin ironisesti. Kukapa minusta

piittaisi?

Valitsin silti oikealle menevän tien ja käänsin Gladysin St Elfriedan kylää kohti. Koko matka oli alamäkeä, ja menin aika haipakkaa. Aina kun polkaisin taaksepäin, Gladysin takapyörän kolmevaihteinen pyörännapa kirskahti kuin kasa myrkkyä tih- kuvia, raivostuneita kalkkarokäärmeitä. Kuvittelin että ne oli- vat perässäni, aivan kannoillani. Se oli mahtavaa! Näin loista- valta minusta ei ollut tuntunut sitten sen päivän, kun onnistuin valmistamaan synteettistä kurarea kirkkoherran lummelammen suovehkasta vuoron perään uuttamalla ja haihduttamalla.

Nostin jalat ohjaustangolle ja annoin ohjat Gladysille. Syök-

syessämme alas tomuista mäkeä jodlasin tuuleen:

"On siinä tyttö hieno niin,

hänestä sanotaan!"