Pimeys komerossa oli mustaa kuin kuivunut veri. Minut oli sysätty sisään ja ovi oli lukittu. Hengitin raskaasti nenän kautta ja pakotin itseni pysymään rauhallisena. Yritin laskea kymmeneen jokaisella sisäänhengityksellä ja kahdeksaan aina puhaltaessani hitaasti ilmaa pimeyteen. He olivat onneksi sitoneet liinan suulleni niin kireälle, että sieraimet jäivät avoimiksi, joten saatoin vetää keuhkot täyteen kosteaa, tunkkaista ilmaa kerran toisensa jälkeen.

Yritin kynsiä silkkihuivia, jolla käteni oli sidottu yhteen selän taakse, mutta lyhyiksi järsityillä kynsilläni en saanut siitä otetta. Oli kyllä hiiskatin hyvä että olin hoksannut painaa sormenpäät yhteen ja työntää kämmeniä erilleen silloin, kun he olivat kiristäneet solmua.

Nyt vääntelin yhteen painettuja ranteitani, kunnes tunsin siteen vähän löystyvän, ja sitten hivutin peukaloilla silkkikangasta alaspäin niin että sain solmun ensin kämmenten ja sitten sormien väliin. Jos heillä olisi ollut älliä sitoa peukaloni yhteen, en olisi mitenkään päässyt vapaaksi. Mitä tolloja he olivatkaan.

Kun kädet lopulta olivat vapaat, sain suuta peittävän liinan helposti pois.

Sitten oven kimppuun. Mutta ensin halusin varmistaa, etteivät he lymyilleet odottamassa minua, joten kyykistyin kurkistamaan avaimenreiästä ullakolle. Onneksi he olivat vieneet avaimen mennessään. Näköpiirissä ei ollut ketään; varjoja ja vanhaa romua lukuun ottamatta pitkänomainen ullakko oli autio. Reitti oli selvä.

Kurotin komeron perällä pääni yläpuolella olevaan naulakkoon ja irrotin sen taustalevystä ohuen metallikoukun. Työnsin sen kaarevan pään avaimenreikään ja väänsin toisen pään suoraksi; näin minulla oli L-kirjaimen muotoinen koukku, jonka hivutin ikivanhan lukon sisuksiin. Hetken keskittyneesti tökittyäni ja käännettyäni kuulin mieltä ilahduttavan naksahduksen. Se kävi melkein liiankin helposti. Ovi oli auki ja minä olin vapaa.

 

Loikin leveää kiviportaikkoa alas eteishalliin, pysähdyin ruokasalin ovelle ja heilautin letit selkäpuolelle, missä oli niiden tavanomainen paikka.

Isän vaatimuksesta päivällinen tarjoiltiin edelleen täsmällisellä kellonlyömällä ja se nautittiin jykevän tammipöydän ääressä, aivan kuten äidin elinaikana.

"Flavia, eivätkö Ophelia ja Daphne ole vielä alhaalla?" isä kysyi ärtyisästi ja katsahti ylös Britannian filatelistit -lehdestä, joka lepäsi avoinna liha- ja peruna-annoksen vieressä.

"En ole nähnyt heitä pitkään aikaan", vastasin.

Se oli totta. En ollut nähnyt heitä sen jälkeen, kun he olivat tukkineet suuni ja peittäneet silmäni ja raahanneet minut jalat ja kädet sidottuina ylös ullakolle, missä he olivat lukinneet minut komeroon.

Isä tarkasteli minua silmälasiensa yli säännönmukaiset neljä sekuntia, minkä jälkeen hän murahti ja palasi liimapintaisten aarteidensa pariin. Väläytin hänelle leveän hymyn - niin leveän, että hammaskalustoani kahlitsevat oikomisraudat paljastuivat. Vaikka suuni hymyillessä näytti ilmalaivan luurangolta, isä oli mielissään kun näki saavansa rahoilleen vastinetta. Tosin tällä kertaa hän ei huomannut mitään, koska oli syventynyt lehteensä.

Nostin posliinisen vihannesvadin kantta ja lusikoin käsinmaalattujen perhosten ja vadelmien koristamista syvyyksistä reilun annoksen herneitä. Veitsi viivoittimena ja haarukka lastana järjestelin herneet lautasella siisteiksi pysty- ja vaakariveiksi: pieniä vihreitä planeettoja vieretysten, niin säännöllisen välimatkan päässä toisistaan että vaativimmankin sveitsiläisen kellosepän sydän olisi sulanut. Sitten keihästin herneen alimman rivin vasemmasta reunasta ja söin sen.

Kaikki oli Ophelian syytä. Hän oli sentään seitsemäntoistavuotias, ja hänen olisi voinut olettaa osoittavan edes hitusen aikuistumisen mukanaan tuomaa kypsyyttä. Ei ollut reilua, että hän otti liittolaisekseen kolmetoistavuotiaan Daphnen. Heidän yhteenlaskettu ikänsä oli kolmekymmentä vuotta. Kolmekymmentä! Minun yhtätoista vuottani vastaan. Se ei ollut pelkästään epäreilua, se oli halpamaista. Ja se vaati kostoa.

Seuraavana aamuna ahkeroin koeputkien ja lasimaljojen keskellä kemianlaboratoriossani itäsiiven ylimmässä kerroksessa, kun Ophelia syöksähti sisään yrittämättäkään esittää hyväkäytöksistä neitiä.

"Missä helminauhani on?"

Kohautin olkapäitäni. "Mistä minä tietäisin missä sinä helyjäsi pidät."

"Tiedän että olet pihistänyt sen. Myös minttukarkit ovat kadonneet alusvaatelaatikostani, ja satun tietämään että tässä talossa minttukarkit päätyvät aina samaan tahmaiseen suuhun."

Säädin spriilampun liekkiä, joka lämmitti punaista nestettä koeputkessa. "Jos vihjailet siihen suuntaan ettei henkilökohtainen hygieniani ole omien korkeiden standardiesi tasalla, voit ihan vapaasti mennä nuolemaan kalossejani."

"Flavia!"

"Ihan tosi. Kuule Feely, on tosi väsyttävää ja kyllästyttävää, että minua syytetään aina kaikesta."

Hurskasteluni loppui kuitenkin lyhyeen, sillä Ophelia alkoi tihrustaa punaista nestettä, joka lähestyi juuri kiehumispistettä.

"Mitä tuo mönjä tuolla pohjalla on?" Hän napautti hyvin hoidetulla pitkällä kynnellään koeputkea.

"Tämä on koe. Varovasti, Feely, se on happoa!"

Ophelia kalpeni. "Siinä ovat minun helmeni! Äidin vanhat!" Ophelia oli Harrietin tyttäristä ainoa, joka kutsui häntä äidiksi - meistä kolmesta vain Ophelialla oli oikeita muistoja siitä lihaa ja verta olevasta naisesta, joka oli kantanut meitä kohdussaan - eikä siskoni koskaan väsynyt muistuttamaan meitä asiasta. Harriet oli kuollut vuorikiipeilyonnettomuudessa kun minä olin vasta vuoden vanha, eikä häntä mainittu usein Buckshawissa.

Kadehdinko minä Ophelian muistoja? Harmittivatko ne minua? Tuskin, tunteeni oli paljon syvempi. Jollain omituisella tavalla minä halveksin Ophelian muistoja äidistä.

Nostin hitaasti katseeni meneillään olevasta kokeesta niin että silmälasieni pyöreistä linsseistä heijastuva kirkas valo häikäisi Opheliaa. Tiesin, että aina kun tein niin, hänelle tuli karmiva tunne että hän oli Gaumontin mustavalkoisessa elokuvassa hullun saksalaisen tiedemiehen kammiossa.

"Olet inhottava!"

"Itse olet noita-akka!" sähähdin. Mutta vasta sitten kun Ophelia oli kääntynyt kannoillaan ja rynnännyt ovesta - aika hallituin liikkein, ajattelin.

Saisin pian samalla mitalla takaisin, sillä niin kävi aina Ophelian kanssa. Hän ei ollut minun kaltaiseni pitkän tähtäimen pelaaja, jonka mielestä koston täytyy antaa kypsyä hiljalleen, kunnes se on täydellinen.

Niinpä kun isä oli päivällisen jälkeen vetäytynyt työhuoneeseensa tutkimaan postimerkkeihin painettuja naamoja, Ophelia laski erityisen huolellisesti ja aivan yllättäen pöydälle hopeisen voiveitsen, josta hän oli viimeisen varttitunnin ajan katsellut kuvajaistaan undulaatin lailla. Hän sanoa täräytti: "En ole oikeasti sinun siskosi... Eikä Daphnekaan ole. Siksi me olemme niin erilaisia. Et ole varmaan koskaan tajunnut, että sinut on adoptoitu."

Lusikkani putosi kalahtaen pöydälle.

"Ei ole totta. Minähän olen kuin ilmetty Harriet. Kaikki sanovat niin."

"Hän valitsi sinut aviottomien äitien asuntolasta nimenomaan hämmästyttävän yhdennäköisyyden takia", Ophelia sanoi kasvoillaan häijy ilme.

"Miten muka muistutin äitiä kun hän oli aikuinen ja minä vauva?" hoksasin heti kysyä.

"Muistutit hänen vauvakuviaan. Toden totta, hän jopa raahasi kuvat asuntolaan ja vertasi niitä siellä sinuun."

Käännyin puhumaan Daphnelle, joka istui nenä kiinni nahkakantisessa kirjassa Otranton linna. "Ei ole totta, eihän?"

"Pahoin pelkään että on", Daphne sanoi ja käänsi laiskasti ohuen ohutta kirjansivua. "Isä on aina pelännyt että tieto tulee sinulle järkytyksenä. Hän pakotti meidät molemmat lupaamaan, ettei me ikinä kerrota sinulle. Tai ainakaan ennen kuin olet yksitoista vuotta. Meidän piti vannoa hänelle."

"Minä näin sen vihreän Gladstonen laukun omin silmin", Ophelia sanoi. "Näin miten äiti pakkasi omat vauvakuvansa vihreään Gladstonen laukkuun ja otti ne mukaansa sinne asuntolaan. Vaikka olin vasta kuusivuotias - melkein seitsemän - en koskaan unohda miten hän sulki laukun lukon valkoisilla sormillaan."

Nousin pöydästä äkisti ja ryntäsin huoneesta silmät kyynelissä. Myrkky juolahti mieleeni oikeastaan vasta seuraavana aamuna aamiaispöydässä.

Kuten kaikki erinomaiset suunnitelmat, tämäkin oli yksinkertainen.

Jo aikojen alusta asti de Lucen suvun asuinpaikka oli ollut Buckshaw. Nykyinen Yrjöjen aikainen asuinrakennus on Elisabetin aikaisen rakennuksen paikalla, sillä kyläläiset polttivat alkuperäisen maan tasalle, koska epäilivät de Luceja oranialaissympatioista. Bishop's Laceyn hurjistuneille asukkaille ei merkinnyt mitään, että sukulaiseni olivat olleet hartaita katolilaisia jo neljäsataa vuotta ja olivat edelleen. "Vanha talo", kuten sitä kutsuttiin, oli palanut maan tasalle, ja sen tilalle rakennetulla uudella talolla oli ikää jo reilut kaksisataa vuotta.

Kaksi myöhempien aikojen esi-isääni, Antony ja William de Luce, olivat pilanneet alkuperäisen rakennuksen linjat Krimin sotaa koskevien erimielisyyksiensä takia. Kumpikin oli lisännyt rakennukseen uuden siiven, William itä- ja Antony länsisiiven.

Kumpikin eristäytyi omaan valtakuntaansa ja kielsi toista ylittämästä tismalleen talon keskikohtaan maalattua mustaa viivaa, joka kulki sisäänkäynniltä eteishallin kautta takaportaikon takana olevaan hovimestarin käymälään saakka. Molemmat Viktorian aikaiset keltatiiliset lisäsiivet muistuttivat märkiviä rakkuloita ja sojottivat taaksepäin kuin hautausmaan enkelin sidotut siivet, mikä mielestäni sai Buckshawin Yrjöjen aikaisen julkisivun korkeine ikkunoineen ja ikkunaluukkuineen näyttämään jäykältä ja yllättyneeltä, vähän kuin iäkkäältä vanhaltapiialta jonka nuttura on liian tiukalla.

Eräs vielä myöhäisempi de Luce, Tarquin - tai pelkkä Tar kuten häntä kutsuttiin - koki mittavan hermoromahduksen, mikä tuhosi hänen lupaavasti alkaneen kemistinuransa, ja hänet lähetettiin Oxfordista kotiin samana kesänä jolloin juhlittiin kuningatar Viktorian neljännesvuosisataista valtakautta.

Tarin isä, joka hemmotteli poikaansa huolehtiessaan tämän terveydestä, oli rahaa säästelemättä varustanut Buckshawin itäsiiven ylimpään kerrokseen laboratorion, joka suorastaan pursuili erilaisia tarvikkeita: siellä oli saksalaista lasitavaraa, saksalaisia mikroskooppeja, saksalainen spektroskooppi, Luzernista tuotuja messinkisiä vaakoja ja lasinpuhaltajan tekemä erikoisen mallinen saksalainen Geisslerin putki, johon Tar liitti sähkönjohtimen tutkiakseen miten eri kaasut fluoresoivat.

Pöydällä ikkunoiden edessä oli Leitzin mikroskooppi, jonka messinki kiilteli yhä yhtä lämpimän ylellisesti kuin sinä päivänä, kun se tuotiin Buckshawin rautatieseisakkeelle pysähtyneeltä junalta ponikärryillä taloon. Mikroskoopin peilin saattoi kääntää sellaiseen kulmaan, että se heijasti aamuauringon ensimmäiset hennot säteet, ja pilvisiä päiviä ja iltoja varten se oli varustettu lontoolaisen Davidson & Co:n mikroskoopeille tarkoitetulla petrolilampulla.

Pyörillä kulkevalla jalustalla oli eri asentoihin taipuva ihmisen luuranko; sen Tar oli saanut 12-vuotiaana suurelta luonnontieteilijältä Frank Bucklandilta, jonka isä oli syönyt Ranskan kuningas Ludvig XIV:n muumioitua sydäntä.

Kolmella seinällä oli lattiasta kattoon ulottuvat vitriinikaapit, joista kahdessa oli metrikaupalla kemikaaleja apteekin lasipurkeissa - jokaisessa Tar de Lucen kauniilla käsialalla huolellisesti kirjoittama etiketti - loppujen lopuksi Tar ei taipunut kohtalon suunnitelmiin, vaan eli pidempään kuin olisi voinut uskoa. Hän kuoli 60-vuotiaana vuonna 1928 kemian valta-kunnassaan, josta taloudenhoitaja hänet eräänä aamuna löysi, ja vielä silloinkin hänen toinen silmänsä tuijotti sokeasti rakkaaseen Leitziin. Huhujen mukaan hän oli ollut tutkimassa typpipentoksidin hajoamista. Jos niissä on perää, se oli ensimmäinen todistettavasti tehty yritys tutkia reaktiota, joka lopulta johti atomipommin kehittämiseen.

Tarenon laboratorio suljettiin ja se sai uinua ummehtuneessa hiljaisuudessaan monen monituista pölyistä vuotta, kunnes minun "erikoiset lahjani", kuten isä niitä kutsui, kävivät vähitellen ilmi ja saatoin vaatia laboratorion omaan käyttööni. Tunsin vieläkin ilonväristyksiä ajatellessani sitä sateista syyspäivää, jolloin kemia mullisti elämäni.

Olin kirjastossa tutkailemassa kirjahyllyjä ja kuvittelin olevani kuuluisa vuorikiipeilijä, kun jalkani lipesi ja lattialle kolahti raskas opus. Nostin sen ylös oikoakseni ruttaantuneet sivut, ja silloin huomasin että sivuilla oli sanojen lisäksi lukuisia piirroksia. Joissakin kuvissa ruumiittomat kädet kaatoivat nestettä erikoisennäköisiin lasiastioihin, jotka olisivat hyvin voineet olla soittimia jostain toisesta maailmasta.

Kirjan nimi oli Kemian perusteet, ja eipä aikaakaan kun olin saanut tietää, että sana "jodi" tulee violettia merkitsevästä kreikan sanasta ja että "bromi" puolestaan on peräisin löyhkää tarkoittavasta sanasta. Juuri tällaisia asioita minun pitikin oppia! Sujautin paksun punaisen kirjan villapaitani alle ja vein sen yläkertaan, ja vasta myöhemmin huomasin, että ensimmäiselle sivulle oli kirjoitettu H. de Luce. Kirja oli ollut Harrietin.

Pian ahmin kirjaa jokaisena vapaahetkenäni. Toisinaan en olisi millään malttanut odottaa nukkumaanmenoaikaa. Harrietin kirjasta tuli salainen ystäväni.

Teoksessa esiteltiin alkalimetallit, joilla oli hurmaavia nimiä kuten litium ja rubidium; siitä löytyivät myös maa-alkalimetallit kuten strontium, barium ja radium. Hurrasin ääneen lukiessani, että radiumin oli löytänyt nainen, madame Curie.

Kirjassa esiteltiin myrkylliset kaasut: fosfiini, arsiini (joka on tappavaa jo äärimmäisen pienenä annoksena), typpiperoksidi, rikkivety... Lista oli loputon. Kun huomasin, että kirjassa oli yhdisteiden tarkat valmistusohjeet, olin seitsemännessä taivaassa.

Opettelin lukemaan kemiallisia kaavoja kuten vaikkapa:

K4FeC6N6+ 2K = 6KCN + Fe (se kertoo mitä tapahtuu, kun kaliumferrosyanidia kuumennetaan kaliumin kanssa, jotta saadaan kaliumsyanidia), ja yhtäkkiä koko maailma oli jalkojeni juuressa: aivan kuin olisin saanut omakseni metsässä asuvan velhon reseptikirjan.

Kaikkein eniten minua kiehtoi se, että koko luomakuntaa - aivan kaikkea! - pitivät koossa näkymättömät kemialliset sidokset, ja sain kummaa, selittämätöntä lohtua siitä tiedosta, että jossain on jotain pysyvää, vaikka emme voi sitä tässä omassa maailmassamme nähdä.

Aluksi en ymmärtänyt, että kirjan ja lapsena löytämäni hylätyn laboratorion välillä oli ilmeinen yhteys. Mutta kun sen tajusin, elämäni heräsi eloon - jos noin ylipäätään voi sanoa.

Tar-enon laboratoriossa oli hyllyittäin hänen rakkaudella keräämiään kemiankirjoja, ja pian käsitin että kunhan vain vähän ponnistelin, ne eivät ylittäneet käsityskykyäni.

Seuraavaksi aloin tehdä yksinkertaisia kokeita, ja yritin muistaa noudattaa ohjeita tarkasti. Joskus tuli kyllä vähän lemahduksia ja posahduksia, mutta ei niistä sen enempää.

Aika kului ja muistivihkoni täyttyivät. Sitä mukaa kuin orgaanisen kemian salat avautuivat minulle, kokeeni muuttuivat yhä monimutkaisemmiksi, ja koin suurta riemua saadessani selville mitä luonnosta saattoi niin pienellä vaivalla saada.

Erityisen paljon rakastin myrkkyjä.

Huidoin lehvistöä bambukepillä, jonka olin pihistänyt sateenvarjojen joukosta eteishallin norsunjalkatelineestä. Korkeiden punatiilimuurien yli ei vielä päässyt lämmittäviä auringonsäteitä tänne keittiöpuutarhan puolelle, joten kaikki oli öisen sateen jäljiltä märkää.

Raivasin tieni edellisvuotisen leikkaamattoman ruohikon halki ja tökin kepillä muurin juurta, kunnes löysin etsimäni: tuppaan kirkkaanvärisiä lehtiä, jotka kiilsivät helakanpunaisina ja erottuivat hyvin muiden köynnöstävien kasvien seasta. Otin vyön alta puuvillaiset puutarhahansikkaat, viheltelin kovaan ääneen Tuhkimon haltiakummin laulua ja rupesin hommiin.

Myöhemmin, kun olin päässyt sanctum sanctorumiin, kaikkein pyhimpääni - luin tuon ihastuttavan luonnehdinnan Thomas Jeffersonin elämäkerrasta ja otin sen välittömästi käyttööni - panin lehdet lasiseen tislausastiaan ja pidin hansikkaat visusti kädessä kunnes olin painellut kiiltävät lehdet tiiviisti astian pohjalle. Nyt oli vuorossa minulle erityisen mieluinen vaihe.

Suljin tislausastian kannen ja yhdistin astian toiselta puolelta pulloon, jossa oli kiehuvaa vettä, ja toiselta puolelta kierteiseen lasiseen jäähdytysputkeen, jonka avoin suu oli tyhjän maljan yläpuolella. Kiehuva vesi kupli hurjasti, ja seurasin katseellani kuinka höyry kulki putkea pitkin tislausastiaan lehtien joukkoon. Ne käpristyivät jo ja pehmentyivät kuuman höyryn avatessa solujen välisiä pikku lokeroita, joista vapautui öljyä, elävän kasvin uutetta.

Juuri tällä tavalla muinaiset alkemistit olivat tehneet taikojaan: tulen ja höyryn, höyryn ja tulen avulla. Tislaamalla.

Miten minä tätä työtä rakastinkaan.

Tislaus. Sanoin sen ääneen: "Tis-la-us!"

Katselin lumoutuneena höyryn jäähtymistä ja tiivistymistä kierteisessä putkessa ja vääntelin käsiäni pakahtumaisillani innosta, kun ensimmäinen kirkas pisara syntyi ja tipahti sitten selvästi plopsahtaen alla odottavaan maljaan.

Kun vesi oli kiehunut loppuun ja toimenpide päättynyt, käänsin liekin sammuksiin, painoin leuan kämmeniin ja katselin ihastuneena kuinka neste jakautui maljassa kahdeksi kerrokseksi: tislattu vesi painui astian pohjalle, ja sen päällä kellui kerros vaaleankellertävää nestettä. Se oli lehdistä erottunutta eteeristä öljyä. Ainetta kutsuttiin urushioliksi, ja sitä oli monien muiden tarkoitusten ohella käytetty puulakan valmistuksessa.

Vedin villapuseron taskusta kullankiiltävän putkilon. Poistin korkin enkä voinut olla hymyilemättä, kun näkyviin tuli punaisen pötkylän kärki. Se oli Ophelian huulipuna, jonka olin näpistänyt hänen pukeutumispöytänsä laatikosta samaan aikaan kuin helminauhan ja minttukarkit. Eikä Feely ollut edes huomannut huulipunan kadonneen, tomppeli kun oli.

Kun minttukarkit nyt kerran tulivat mieleeni, sujautin yhden suuhun ja rouskautin sen rikki takahampaillani.

Sain huulipunapötkön melko helposti ulos putkilosta ja sytytin spriilampun uudelleen. Lämmitin huulipunaa hetken miedolla lämmöllä, ja tuota pikaa vahamainen aines oli muuttunut tahmeaksi taikinaksi. Jos Feely tietäisi että huulipuna valmistetaan kalansuomuista, hän ei ehkä vetäisi huuliinsa niin paksua punakerrosta, mietiskelin. Pitääpä muistaa kertoa siitä hänelle. Virnistin itsekseni. Myöhemmin.

Imin pari millimetriä tislattua öljyä maljasta pipettiin ja tiputin sitä pisara kerrallaan sulatettuun huulipunaseokseen, jota sitten sekoitin pontevasti puisella lääkärin tutkimustikulla. Liian notkeaa, ajattelin. Nappasin purkin mehiläisvahaa ja lisäsin nokareen sitä, jotta tahna saisi alkuperäisen koostumuksensa.

Sitten oli aika ottaa taas hansikkaat esiin - samoin kuin luotien valmistuksessa käytetty teräsmuotti, jonka olin napannut mukaani Buckshawin ihan kelvollisesta asemuseosta.

Eikö ole omituista, että huulipunapötkö on täsmälleen samankokoinen kuin .45 kaliiperin luoti? Tästä tiedosta voisi olla hyötyä. Täytyisi muistaa pohtia asian laajempia ulottuvuuksia illalla sängyssä. Juuri nyt olin aivan liian kiireinen.

Kun olin jäähdyttänyt muotista irrottamani huulipunaseoksen juoksevan veden alla, se sopi uudelleen muotoiltuna kultaiseen koteloonsa kuin valettu.

Käänsin huulipunan esille ja takaisin koteloon useita kertoja varmistaakseni että se toimi. Sitten panin korkin paikoilleen. Feely nukkui mielellään pitkään, joten hän olisi taatusti vielä aamiaispöydässä.

"Senkin sika, missä huulipunani on? Minne olet pannut sen?"

"Se on alusvaatelaatikossasi", vastasin. "Näin sen kun olin varastamassa helminauhaasi."

Koska olin joutunut selviämään koko tähänastisen elämäni kahden siskon välissä, olin väkisinkin oppinut muotoilemaan sanottavani ovelasti.

"Eikä ole. Katsoin äsken laatikosta, eikä se ole siellä."

"Oliko sinulla rillit päässä?" kysyin viattomasti hymyillen. Isä oli hankkinut meille kaikille silmälasit, mutta Feely kieltäytyi käyttämästä omiaan ja minun lasini olivat suunnilleen ikkunalasin vahvuiset. Käytin niitä ainoastaan laboratoriossani suojalaseina tai jos halusin herättää myötätuntoa.

Feely pamautti kämmenensä pöytään ja ryntäsi ulos huoneesta.

Minä taas kävin luotaamaan toisen Weetabix-lautaselliseni syvyyksiä.

Myöhemmin tein muistikirjaani tällaisen merkinnän:

Perjantai 2. kesäkuuta 1950, kello 9.42. Kohde näyttää normaalilta,

joskin käyttäytyy ärtyisästi. (Mutta sellainen hän on aina.) Aineen vaikutus alkaa 12-72 tunnin kuluessa.

Minulla oli aikaa odottaa.

Rouva Mullet - lyhyt ja pyöreä ja harmaa kuin myllynkivi, ja omasta mielestään varmaankin kuin jokin A. A. Milnen satuhahmo - oli keittiössä valmistamassa iänikuista märkäpaiseen näköistä vaniljavanukaspiirastaan. Hän oli tapansa mukaan vaikeuksissa ahdasta keittiötä hallitsevan, kookkaan Aga-lieden kanssa.

"Kas, Flavia-neiti! Tulehan tyttö auttamaan minua tämän uunin kanssa."

Mutta ennen kuin ehdin sommitella sopivaa vastausta, isä oli ilmestynyt taakseni.

"Flavia, olisi vähän asiaa." Hänen äänensävynsä oli raskas kuin lyijypainot syvänmerensukeltajan kengissä.

Vilkaisin rouva Mulletiin nähdäkseni miten hän suhtautui asiaan. Hän liukeni aina paikalta jos ilmeni pienintäkin eripuraa, ja kerran isän korotettua ääntään hän oli jopa kääriytynyt mattoon eikä ollut suostunut tulemaan ulos ennen kuin hänen aviomiehensä oli kutsuttu paikalle.

Rouva Mullet sulki uuninluukun varovasti kuin se olisi ollut kristallia.

"Minun täytyykin tästä lähteä", hän sanoi. "Lounas on lämpimänä uunissa."

"Kiitos, rouva Mullet. Me pärjäämme kyllä", isä sanoi. Me pärjäsimme aina.

Rouva Mullet avasi keittiönoven - ja kiljaisi kuin nurkkaan ahdistettu mäyrä.

"Voi herran pieksut! Anteeksi aivan mahdottomasti, herra eversti, mutta voi hyvät hyssykät sentään!"

Minun ja isän piti vähän töniä häntä että pääsimme kurkistamaan hänen taakseen.

Siinä oli lintu, jänkäkurppa - ja se oli kuollut. Se makasi selällään kynnyksellä, siivet levällään kuin lentoliskolla, silmät ikävästi nurin muljahtaneina, pitkä musta nokka terävänä taivasta kohti sojottaen. Nokan kärjessä oli pieni paperinpala, joka värisi aamupäivän tuulenvireessä.

Ei se ollutkaan mikään paperinpala, vaan postimerkki.

Isä kyykistyi katsomaan tarkemmin ja henkäisi. Ja yhtäkkiä hän piteli kurkkuaan, kädet tärisivät kuin syksyiset haavanlehdet, kasvot olivat valahtaneet märän tuhkan värisiksi.