Oakshott Hillin juurella isä palasi yhtäkkiä mieleeni, mikä teki minut surulliseksi. Ihanko oikeasti ne uskoivat että isä oli murhannut Horace Bonepennyn? Miten ihmeessä? Jos isä oli tehnyt murhan ikkunani alla, se oli tapahtunut täydellisen hiljaisuuden vallitessa. En usko että isä pystyisi murhaamaan ketään korottamatta ääntään.

Ennen kuin ehdin spekuloida pidemmälle, tie loiveni tasaiseksi ennen kuin se haarautui Cottesmoreen ja Doddingsley Magnaan. Vanhan tammen varjossa oli bussipysäkin penkki, jolla istui tutunnäköinen hahmo: polvihousuihin pukeutunut vanha kääpiö, joka näytti pesussa kutistuneelta George Bernard Shawilta. Siinä hän istui aivan tyynenä, jalat roikkumassa kymmenen senttiä maanpinnan yläpuolella, ja näytti siltä kuin olisi syntynyt siihen penkille ja elänyt siinä koko elämänsä.

Se oli Maximilian Brock, yksi Buckshawin naapureistamme, ja rukoilin, ettei hän ollut huomannut minua. Bishop's Laceyssa juoruiltiin, että Max, joka oli jäänyt eläkkeelle musiikin maailmasta, tienasi nyt salassa rahaa kirjoittamalla naispuolisilla salanimillä (kuten Lala Dupree) skandaalinkäryisiä kertomuksia sellaisiin amerikkalaisiin lehtiin kuin Salaisia tunnustuksia ja Hehkuvan punaiset romanssit.

Hän työnsi nenänsä toisten asioihin ja kertoi sitten kuulemansa eteenpäin kaikella luottamuksella, mutta odotti saavansa jotain vastalahjaksi, ja sen vuoksi Maxia kutsuttiin ainakin selän takana "kylän postitoimistoksi". Mutta koska hän oli Feelyn entinen pianonsoitonopettaja, olisi ollut epäkohteliasta olla huomioimatta häntä.

Ajoin varovasti matalaan ojaan ja aloin näprätä Gladysin ketjuja teeskennellen, etten ollut huomannut häntä. Jos minulla oli yhtään tuuria, hän oli katsonut toiseen suuntaan ja minä voisin piileskellä pensasaidan takana kunnes hän olisi kadonnut.

"Flavia! Haro, mon vieux."

Samperi! Minut oli nähty. Maximilianin haro-huudon jättäminen huomiotta olisi melkein sama kuin olla piittaamatta yhdennestätoista käskystä. Olin huomaavinani hänet juuri sillä hetkellä, levitin kasvoilleni leveän tekohymyn ja ohjasin Gladysia ruohikon läpi häntä kohti.

Maximilian oli asunut monta vuotta Kanaalisaarilla, missä hän oli työskennellyt Alderneyn sinfoniaorkesterin pianistina - hän oli kertonut että viran hoitamiseen tarvittiin aimo annos kärsivällisyyttä ja kunnollinen varasto jännityskirjallisuutta.

Alderneyssa virkavallan huomion sai osakseen kun kailotti keskellä kaupungintoria "Haro, haro, mon prince. On me fait tort!" - tai niin hän minulle kertoi kerran St Tancredin kirkolla pidetyssä kukkanäyttelyssä, kun juttelimme rikoksista. Sillä huudolla kuulutettiin rikollista, ja sananmukaisesti se tarkoittaa "Auttakaa, prinssini, minua vastaan rikotaan!" Eli toisin sanoen olen rikoksen uhri.

"Miten voit, pikku pelikaani?" Max kysyi kallistaen päätään kuin harakka joka kärkkyy vastausta ennen kuin sitä on tulossakaan.

"Ihan hyvin", sanoin varautuneesti, koska muistin, että Daffy oli kertonut Maxin olevan kuin sellainen hämähäkki, joka halvaannuttaa kohteensa yhdellä puraisulla eikä hellitä ennen kuin on imenyt uhrista viimeisetkin mehut - samoin uhrin perheestä.

"Entä isäsi, kelpo eversti?"

"Hän on aika kiireinen, nyt on monenlaista tehtävää", vastasin. Tunsin miten sydän muljahteli rinnassani.

"No mitenkäs sitten Ophelia-neiti", hän kysyi. "Vieläkö hän maalaa naamaansa kuin Isebel ja ihailee itseään teeastiaston pinnasta?"

Se osui minun mielestäni jo vähän liian lähelle maalia. Se ei kuulunut hänelle pätkän vertaa, mutta tiesin myös että Maximilian saattoi yhdessä silmänräpäyksessä joutua hirvittävän raivon valtaan. Feely käytti hänen poissa ollessaan hänestä nimeä Rompanruoja, Daffy taas sanoi että hän oli "yhtä lyhyt kuin Alexander Pope - ellei lyhyempi".

Minusta Maximilian oli ikävistä käytöstavoistaan huolimatta toisinaan kiinnostava ja informatiivinen keskustelukumppani, tai kenties se johtui siitä että olimme melko samankokoisia - mutta hänen pientä kokoaan ei pitänyt erehtyä pitämään heikkoutena.

"Ophelia voi oikein hyvin, kiitos kysymästä. Hänen hipiänsä näytti sulokkaalta aamulla", minä vastasin.

En viitsinyt lisätä että se oli minusta ärsyttävää.

"Max", aloitin ennen kuin hän ehti esittää uutta kysymystä, "luuletko että oppisin soittamaan sen Paradisin Toccatan?"

"Et", hän sanoi hetkeäkään epäröimättä. "Sinun kätesi eivät ole suuren taiteilijan kädet. Ne ovat myrkynkeittäjän kädet."

Virnistin. Se oli meidän yhteinen vitsimme. Ja oli ilmiselvää, ettei hän ollut vielä kuullut Buckshawin murhasta.

"Entäs miten voi toinen sisko?" hän kysyi. "Daphne, se hidas?"

"Hidas" viittasi Daffyn pianonsoittajan taitoihin, tai oikeastaan taidon puutteeseen: se oli loputonta ja kivuliasta ponnistelua saada sormet oikeille koskettimille, jotka lipsuivat hänen otteestaan. Daffyn taistelu soitinta vastaan oli kuin kanan ja ketun sodankäyntiä; se oli ennalta hävitty taistelu joka päättyi aina kyy- neliin. Ja silti kamppailu jatkui jatkumistaan, koska isä niin vaati.

Eräänä päivänä olin löytänyt Daffyn nyyhkyttämästä pää vasten alas laskettua pianonkantta ja kuiskannut hänen korvaansa: "Luovuta jo, Daff ", ja silloin hän oli rynnännyt päälleni kuin taistelukukko.

Olin yrittänyt jopa rohkaisua. Aina kun kuulin hänen istuvan Broadwoodin ääressä, vaeltelin salonkiin, kävin nojailemaan flyygeliin ja tuijottelin kaukaisuuteen aivan kuin hänen soittonsa olisi hurmannut minut. Yleensä hän ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, mutta kerran olin sanonut: "Mikä ihana kappale! Mikä sen nimi on?", ja silloin hän oli ollut pamauttaa pianonkannen sormilleni.

"G-duuriasteikko!" hän oli kiljahtanut ja painellut ulos huoneesta.

Buckshaw ei tosiaan ollut mikään helppo paikka elää.

"Hyvin hän voi", sanoin. "Lukee Dickensiä päivät pääksytysten. Ei hänen kanssaan pysty edes juttelemaan."

"Ah", Maximilian sanoi. "Vanha kunnon Dickens."

Näytti siltä että hänellä ei ollut aiheesta muuta sanottavaa, joten vajosin hetkeksi hiljaisuuteen.

"Kuule Max", sanoin, "kun sinä olet sellainen maailmanmies"

Nämä sanat kuullessaan hän pörhisti itseään ja ojensi koko pienen vartensa niin pitkäksi kuin suinkin.

"Enkä pelkästään maailmanmies, vaan boulevardier", hän sanoi. "Niin juuri", vastasin, vaikken tiennyt mitä sana tarkoitti.

"Oletko koskaan käynyt Stavangerissa?" Eipähän tarvitsisi katsoa maailmankartasta.

"Mitä? Siis Stavangerissa Norjassa?"

HAHAA! Melkein karjaisin ääneen. Horace Bonepenny oli käynyt Norjassa! Hengitin syvään rauhoittuakseni ja toivoin että näytin vain kärsimättömältä.

"Tietenkin Norjassa", vastasin alentuvasti. "Vai onko jossain muuallakin Stavanger-nimisiä paikkoja?"

Hetken verran pelkäsin että hän kävisi kimppuuni. Hänen silmänsä kapenivat, ja saatoin tuntea ilman viilenevän kun Maximilianin kiukunpuuskan ukkospilvet peittivät auringon. Mutta sitten häneltä pääsi kikatus, joka oli kuin lasiin soljuva lähdevesi.

"Stavangerista on vain pari askelta helvettiin. Siellä on Hell-niminen rautatieasema", hän sanoi. "Matkustin kerran Stavangerin kautta Trondheimiin ja sieltä Helliin, joka on pieni norjalaiskylä, usko tai älä, ja turistit lähettävät sieltä kavereilleen postikortteja, joissa lukee 'Olisitpa täällä!' Esitin siellä kerran Griegin pianokonserton a-mollissa. Grieg oli itse asiassa paitsi norjalainen, myös skotti. Hänen isoisänsä oli Aber- deenista, mutta lähti tympääntyneenä Cullodenin taistelun jälkeen - kai hän tuli toisiin ajatuksiin tajutessaan, että Skotlannin lahdet vain vaihtuivat Norjan vuonoihin."

Hän jatkoi: "Trondheim oli menestys, se on sanottava, kriitikot suopeita, yleisö ystävällistä. Mutta eivät ihmiset koskaan ymmärrä oman musiikkinsa päälle. Soitin myös Scarlattia, että he saisivat vähän Italian aurinkoa sinne pohjoiseen ilmanalaan. Väliajalla satuin kuulemaan dublinilaisen liikemiehen kuiskaavan toverilleen: 'Kuule Thor, minusta kaikki kuulostaa ihan Griegiltä.'"

Hymyilin kuuliaisesti, vaikka olin kuullut saman vanhan jutun jo nelisenkymmentä kertaa aiemmin.

"Se oli ennen aikaan, tottahan toki, ennen sotaa. Stavanger!

Tottahan minä olen siellä käynyt. Miksi kysyt?"

"Millä menit sinne? Laivallako?"

Horace Bonepenny oli ollut elossa Stavangerissa, nyt hän oli kuolleena Englannissa, ja minä halusin tietää missä hän oli ollut siinä välissä.

"Tietysti. Flavia, ethän vain suunnittele kotoa karkaamista?"

"Me puhuimme - tai oikeastaan kiistelimme - asiasta eilen päivällisellä."

Valehtelu sujuu parhaiten esimerkiksi näin: lapioimalla sekaan reilulla kädellä avomielisyyttä.

"Ophelia väitti että laiva lähtee Lontoosta, isän mielestä Hullista ja Daphnen mielestä Scarboroughista, mutta vain siksi että Anne Brontë on haudattu sinne."

"Newcastle-upon-Tyne", Maximilian sanoi. "Oikeasti laiva lähtee sieltä."

Kuulimme kaukaista moottorinääntä, kun Cottesmoren- bussi lähestyi pensasaitojen välisellä tiellä vaappuen kuin nuoralla tasapainoileva kana. Se pysähtyi penkin eteen ja siitä lähti hinkuvaa pihinää, aivan kuin se olisi toipunut raskaasta ja mäkisestä taipaleestaan. Teräsovi aukeni narahtaen.

"Ernie, mon vieux", Maximilian sanoi. "Mitä kuljetusalalle kuuluu?"

"Nousehan kyytiin", Ernie sanoi ja katsoi tuulilasin läpi suoraan eteensä. Jos hän ymmärsi vitsin, hän päätti olla huomioimatta sitä.

"En minä tänään tule kyytiin, Ernie. Lepuutan vain jalkojani tässä sinun penkilläsi."

"Penkki on tarkoitettu vain linja-autoa odottaville matkustajille. Niin sanotaan ohjekirjassa, Max. Tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin."

"Tiedänpä hyvinkin, Ernie. Kiitos kun muistutit." Max liukui alas penkiltä ja pudottautui maahan.

"Heissulivei sitten", hän sanoi, nosti hattuaan ja lähti kulkemaan tietä kuin Charlie Chaplin.

Ovi sulkeutui narahdellen, Ernie pani tärisevän vaihteen silmään ja linja-auto lähti valittaen ja vastentahtoisesti eteenpäin. Ja niin me kaikki lähdimme tahoillemme: Ernie bussillaan Cottesmoreen, Max kotiinsa ja minä Gladysin selässä Hinleyn suuntaan.

Hinleyn poliisiasema sijaitsi rakennuksessa, joka oli ennen ollut postivaunuasema. Se oli vähän tukalan tuntuisesti pienen puiston ja elokuvateatterin välissä, ja sen katua reunustavasta ristikkorakenteisesta julkisivusta roikkui sininen lamppu. Mitäänsanomattoman ruskeaksi maalattu tiilinen lisäosa oli takertunut rakennuksen juureen kuin lehmänlanta ohi ajavan junan vaununkylkeen. Oletin että sellit olivat siellä.

Jätin Gladysin laiduntamaan polkupyörätelineeseen, joka oli yli puolillaan virallisen näköisiä mustia Raleigh-pyöriä, ja nousin kuluneet portaat pääovelle.

Univormupukuinen ylikonstaapeli istui tiskin takana siirtelemässä papereita ja sohimassa harvoja hiuksiaan lyijykynän terävällä päällä. Hymyilin ja kävelin hänen ohitseen.

"Tsot tsot", hän kajautti. "Minne pikkuneiti luulee menevänsä?"

Kysymyksillä puhuminen on ilmeisesti tyypillistä poliiseille. Hymyilin niin kuin en olisi ymmärtänyt ja siirryin kohti oviaukkoa, josta pääsi hämärään käytävään. Poliisi nousi ylös ja nappasi minua käsivarresta paljon nopeammin kuin olisin uskonut mahdolliseksi. Olin kiikissä. Ei ollut muuta tehtävissä kuin puhjeta kyyneliin.

Minua inhotti, mutta ei ollut muutakaan keinoa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin siemailin P. C. Glossopin kanssa kaakaota poliisiaseman taukohuoneessa. Hän oli kertonut että hänellä oli tyttö joka oli ihan kuin minä (mitä jostain syystä epäilin kovasti), nimeltään Elizabeth.

"Meidän Lizzie on isoksi avuksi äitilleen", hän sanoi, "varsinkin nyt kun vaimoni, Glossopin muori, rojahti alas tikapuilta omenatarhassa ja katkaisi koipensa kaksi viikkoa sitten lauantaina."

Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän oli lukenut vähän liikaa sarjakuvia; hänen juttunsa olivat vähän liian paksuja ollakseen uskottavia. Mutta hänen vakava ilmeensä ja kurtistunut otsansa kertoivat muuta: konstaapeli Glossop todellakin oli tällainen, ja minun piti pärjätä hänen kanssaan hänen ehdoillaan.

Niinpä aloin nyyhkyttää uudestaan ja kerroin, että minulla ei ollut äitiä, koska hän oli kuollut Tiibetissä vuorikiipeilyonnettomuudessa, ja minulla oli häntä ihan hirveä ikävä.

"No johan nyt, pikkuneiti", hän sanoi. "Kuule kun näissä tiloissa on itkeminen kielletty. Se vähän niin kuin vähentää ympäristön luontaista arvokkuutta. Kannattaa lopettaa se parkuminen ennen kuin joudun heittämään sinut vankilaan."

Onnistuin hymyilemään vaisusti, ja hänkin hymyili kiinnostuneen näköisenä.

Esitykseni aikana useampikin konstaapeli oli piipahtanut huoneessa teellä ja pullalla, ja he kaikki olivat hymyilleet minulle rohkaisevasti. Ainakaan he eivät olleet kysyneet minulta mitään.

"Saisinko nähdä isäni?" kysyin. "Hänen nimensä on eversti de Luce, ja luulen että häntä pidetään täällä säilössä."

Konstaapeli Glossopin kasvot valahtivat ykskaks vakaviksi, ja tajusin että olin pelannut korttini liian nopeasti; nyt minulla oli vastassani virkailme.

"Odota siinä", hän sanoi ja astui kapeaan käytävään, jonka toisessa päässä näkyi rivi mustia teräskaltereita.

Kun hän oli mennyt, katselin ympärilleni vähän tarkemmin. Olin kolkossa pienessä huoneessa, jonka kalusteet olivat niin rähjäisiä, että ne oli ehkä ostettu suoraan kaupustelijan kärryistä, ja niiden jalat olivat naarmuilla ja viiruilla, aivan kuin ne olisivat olleet vuosikausien ajan virkasaappaiden potkujen armoilla.

Pieni puukaappi oli maalattu omenanvihreäksi turhana yrityksenä piristää sisustusta, mutta tiskiallas oli ruosteensyömä muinaismuisto. Kuivaustelineessä oli vieri vieressä lohkeilleita teekuppeja ja rikkinäisiä aluslautasia, ja vasta nyt huomasin, että ikkunoissa olikin kalterit, jotka oli jotenkuten naamioitu ikkunan pystypienoiksi. Koko paikassa tuntui erikoinen, vahva ominaishaju, jonka olin huomannut kun tulin sisään: haisi siltä kuin vuosikausiksi kaapin perälle unohdettu purkillinen anjovistahnaa olisi mennyt pilalle.

Mieleeni tuli katkelmia The Pirates of Penzance -musikaalista. "Poliisin osa on aina kova", lauloi D'Oyly Carte Opera Company radiossa, ja Gilbert ja Sullivan olivat oikeassa niin kuin yleensä.

Yhtäkkiä huomasin harkitsevani häipymistä. Tänne tulo oli tyhmänrohkea veto, pelkkä huimapäinen yritys isän pelastamiseksi; jotain mikä nousi esiin aivojeni esihistoriallisista osista. Nouse ylös ja kävele ovelle, käskin itseäni. Kukaan ei edes huomaa että olet hävinnyt.

Kuuntelin tarkkaan ja kääntelin päätäni kuin Maximilian terästääkseni jo muutenkin tarkkaa kuuloani. Jostain kaukaa kuului vaimeaa puhetta, kuin etäisen mehiläispesän surinaa.

Panin jalkaa hitaasti toisen eteen niin kuin olisin tangoa tanssiva suloinen señorita, ja ovella seisahduin äkisti. Katsoin eteiseen päin ja näin vain nurkan konstaapelin pöytää, eikä sillä onneksi levännyt virallisen näköistä kyynärpäätä.

Uskalsin kurkistaa käytävään. Se oli tyhjä, joten saatoin tangota kenenkään estämättä ulko-ovelle asti ja astua päivänvaloon.

Vaikka en vanki ollutkaan, tunsin valtavaa helpotusta päästyäni pakoon.

Marssin rennosti polkupyörätelineelle. Vielä kymmenen sekuntia ja olisin matkalla kotiin. Ja silloin, kuin joku olisi heivannut lasillisen jäävettä naamalleni, jähmetyin niille sijoilleni: Gladys oli kadonnut! Melkein kiljaisin ääneen.

Kaikki virallisen näköiset polkupyörät olivat tallella virallisine pyöränlamppuineen ja valtiolta saatuine tavaratelineineen - mutta Gladysia ei ollut missään!

Katselin oikealle ja vasemmalle, ja nyt kun olin jalkapatikassa, kadut näyttivät jollain pelottavalla tavalla erilaisilta. Missä suunnassa koti oli? Mistä pääsikään maantielle?

Ja niin kuin minulla ei olisi ollut ongelmia kyllikseen, myrsky oli lähestymässä. Läntisellä taivaalla myllersi mustia pilviä, ja pään päällä pilvet olivat epämiellyttävän violetinvärisiä ja sinelmäisiä.

Ensin minut täytti suuttumus, sitten pelko. Miten saatoin olla niin pöljä, että olin jättänyt Gladysin lukitsematta vieraaseen paikkaan? Miten ihmeessä pääsisin kotiin? Kuinka Flavia paralle nyt kävisi?

Feely sanoi minulle kerran, että tuntemattomassa ympäristössä ei saa koskaan paljastaa omaa haavoittuvuuttaan, mutta nyt huomasin ihmetteleväni, miten se käytännössä tehdään.

Sitä minä pohdiskelin, kun raskas käsi laskeutui olkapäälleni ja minulle sanottiin: "Sinun on varmaan paras tulla minun mukaani."

Se oli komisario Hewitt.

"Se olisi erittäin epätavallista", hän sanoi. "Ei ollenkaan sääntöjen mukaista."

Istuimme hänen toimistossaan: se oli pitkä ja kapea huone, joka oli joskus ollut postivaunuaseman pubi. Huone oli harvinaisen siisti, sieltä puuttui vain piano ja tuonenkielo huonekasviksi.

Arkistokaappi ja hyvin tavallinen työpöytä, tuoli, puhelin ja pieni kirjahylly, jonka päällä oli kehystetty valokuva kamelinkarvatakkiin pukeutuneesta naisesta, joka kurkotteli kauniin kivisillan kaiteen yli. Olin odottanut huoneelta enemmän.

"Sinun isääsi pidetään täällä siihen asti että saamme tiettyjä tietoja. Silloin hänet luultavasti siirretään muualle, mutta valitettavasti en voi kertoa minne. Olen pahoillani, Flavia, mutta hänen tapaamisensa ei tule kysymykseen."

"Onko hänet pidätetty?" minä kysyin.

"Pahoin pelkään että on", hän vastasi.

"Miksi ihmeessä?" Sitä ei olisi pitänyt kysyä, tajusin sen heti kun kysymys oli päässyt suustani. Komisario katsoi minua kuin olisin ollut lapsi.

"Flavia, huomaan että olet järkyttynyt", hän sanoi. "Ihan ymmärrettävää. Et nähnyt isääsi ennen kuin hänet; niin, et ollut Buckshawissa silloin kun haimme hänet tänne. Nämä asiat eivät koskaan ole helppoja poliiseille, niin kuin varmasti tajuat, ja joskus haluaisin tehdä tiettyjä asioita ystävänä, mutta hänen majesteettinsa edustajana en voi, se sinun täytyy ymmärtää."

"Ymmärrän kyllä", sanoin. "Kuningas Yrjö VI ei ole mikään joutava mies."

Komisario Hewitt katsoi minua surullisen näköisenä. Hän nousi tuolistaan ja meni ikkunaan, missä hän seisoi kädet selän takana katselemassa pilvien kasautumista.

"Niin se on", hän sanoi lopulta. "Kuningas Yrjö ei ole joutava mies."

Silloin sain idean. Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, niin kuin sanotaan, ja yhtäkkiä kaikki palat loksahtivat kohdalleen yhtä helposti kuin filmissä, jota kelataan taaksepäin, niin että palapelin palat hyppivät paikoilleen ihan siinä silmien edessä.

"Saanko puhua suoraan, herra komisario?" minä kysyin. "Ilman muuta. Anna tulla", hän sanoi.

"Buckshawista löytynyt ruumis on miehen, joka saapui Bishop's Laceyyn perjantaina matkustettuaan sinne Stavangerista Norjasta. Teidän täytyy vapauttaa isä heti paikalla, herra komisario, koska hän ei ole syyllistynyt murhaan."

Komisario oli selvästi vähän häkeltynyt, mutta toipui nopeasti ja hymyili minulle lempeästi.

"Jaa ei ole vai?"

"Ei", vastasin. "Minä olen. Minä tapoin Horace Bonepennyn."