Aluksi isän kankeat sanat tulivat hitaasti ja epäröivästi - ne lähtivät liikkeelle vastahakoisesti kuin tavarajunan ruosteiset vaunut. Mutta vähitellen vauhti kiihtyi ja sanoja alkoi virrata tasaista tahtia.

"Isäni oli mies, josta ei ollut helppo pitää", hän kertoi. "Kun olin yhdentoista ikäinen, hän lähetti minut sisäoppilaitokseen. Sen jälkeen en usein häntä nähnyt. Olihan se omituista: en edes tiennyt mistä hän oli kiinnostunut, ennen kuin hänen hautajaisissaan yksi arkunkantajista sattui mainitsemaan että hänen intohimonsa oli ollut netsuke. Minun piti katsoa sanakirjasta mitä se tarkoittaa."

"Se tarkoittaa japanilaista norsunluusta tehtyä pienoisveistosta", minä sanoin. "Opin sen yhdestä Austin Freemanin Dr Thorndyke -kertomuksesta."

Isä ei kiinnittänyt kommenttiini huomiota vaan jatkoi: "Greyminster on vain muutaman kilometrin päässä Buckshawista, mutta siihen aikaan se olisi yhtä hyvin voinut olla kuussa. Onneksi meillä oli rehtorina tohtori Kissing, kiltti ihminen joka uskoi että jos pojat vain saavat päivittäisen annoksensa latinaa, rugbya, krikettiä ja historiaa, he pärjäävät aina. Ja kaiken kaikkiaan meitä kohdeltiin hyvin.

Niin kuin useimmat pojat, minäkin olin aluksi yksinäinen ja vietin aikaa kirjojen parissa, ja aina yksin ollessani itkeskelin pensasaidan suojissa. Olin silloin varma että olin maailman surullisin lapsi, että minussa oli jokin synnynnäinen kauhea ominaisuus, jonka vuoksi isäni pystyi sillä lailla minut hylkäämään. Uskoin että jos vain saisin selville mikä se ominaisuus oli, saisin ehkä asiat takaisin raiteilleen ja pystyisin hyvittämään isälle.

Öisin ryömin peiton alle ja tutkin kasvojani pihistetystä parranajopeilistä taskulampun valossa. En huomannut mitään mikä olisi ollut varsinaisesti vialla, mutta pidin kuitenkin itseäni lapsena, joka ei osaa arvioida niitä asioita kunnolla.

Aika kuitenkin kului, niin kuin ajalla on tapana, ja niin minä tempauduin mukaan kouluelämään. Olin hyvä historiassa, mutta aika onneton euklidisessa geometriassa, eli keskitason oppilas: en mikään pinko, mutta en toisaalta niin tyhmäkään että olisin vetänyt sillä huomion puoleeni.

Tajusin että keskinkertaisuuteen voi naamioitua; se on hyvä suojaväri. Jos ei loista muttei ole surkimuskaan, saa olla rauhassa opettajalta, joka sysii oppilaita menestykseen, eikä tarvitse olla koulukiusaajan syntipukkikaan. Tuon yksinkertaisen asian tajuaminen oli elämäni ensimmäinen suuri oivallus.

Neljännellä luokalla aloin kai kunnolla kiinnostua asioista ympärilläni, ja ikätoverieni tapaan olin loputtoman kiinnostunut salaperäisistä asioista. Kun opettaja Twining, oppilasasuntolamme valvoja, ehdotti taikatemppukerhon perustamista, innostuin siitä palavasti.

Opettaja Twining oli hyväntahtoinen mutta ei kovin taitava taikuri, ja täytyy myöntää että hänen esityksensä eivät olleet viimeiseen asti hiottuja, mutta koska hän teki temppunsa niin ylenpalttisen innostuneesti ja hyväntuulisesti, emme voineet olla niin moukkia että emme olisi osoittaneet äänekkäästi suosiota.

Hän opetti meille iltaisin, miten viinin sai muutettua vedeksi pelkän nenäliinan ja värillisen imupaperinpalan avulla; miten merkityn šillingin kolikon sai katoamaan peitetystä juomalasista niin, että sen saattoi poimia Simpkinsin korvasta. Opimme miten suuri merkitys on taikurin jutustelulla tempun aikana, ja hän pani meidät harjoittelemaan näyttäviä tapoja sekoittaa korttipakka niin, että herttaässä jää aina pakan pohjimmaiseksi.

On sanomattakin selvää, että opettaja Twiningista pidettiin; olisi ehkä osuvampaa sanoa, että häntä rakastettiin, mutta siihen aikaan vain harvalla meistä oli tarpeeksi kokemusta rakkaudesta, että olisimme osanneet tunnistaa sen.

Suurimman tunnustuksen hän sai, kun rehtori Kissing pyysi häntä valmistelemaan vanhempainpäivää varten taikuriesityksen - sen suunnitteluun hän uppoutui täysin rinnoin.

Olin oppinut tekemään taitavasti tempun nimeltä 'Tsang Fu ja kuolleista herääminen', ja opettaja Twining toivoi minun esittävän sen näytöksen loppuhuipennukseksi. Tempun tekemiseen tarvittiin kaksi, minkä vuoksi sain valita itselleni apuriksi kenet vain halusin, ja sillä tavalla tutustuin Horace Bonepennyyn.

Horace oli siirtynyt meidän kouluumme St Cuthbertin koulusta, jossa oli ollut hämminkiä joidenkin kadonneiden rahojen takia - vain joitakin puntia oli kadonnut, ei tietääkseni enempää, mutta siihen aikaan se oli meistä omaisuus. Minun kävi häntä sääliksi, se on myönnettävä. Minusta tuntui että häntä oli kohdeltu kaltoin, varsinkin kun hän kertoi minulle isästään, mitä julmimmasta miehestä joka teki sanoinkuvaamattomia asioita kurinpidon nimissä. Toivottavasti et järkyty näistä asioista liikaa, Flavia."

"En tietenkään", vastasin ja vedin tuolini lähemmäs. "Jatka, ole kiltti."

"Horace oli jo silloin poikkeuksellisen pitkä poika, ja hänellä oli leiskuvan punainen hiuskuontalo. Hänellä oli niin pitkät käsivarret, että ne näyttivät koulupuvun takin hihankäänteistä sojottavilta tikuilta. Pojat antoivat hänelle lempinimeksi Bony ja vinoilivat hänen ulkomuodostaan armotta.

Kaiken lisäksi hänen sormensa olivat mahdottoman pitkät, ohuet ja valkoiset, kuin albiinomustekalan lonkerot, ja hänellä oli punapäille ominainen valkaistun näköinen, kalpea iho. Supistiin että häntä oli myrkyllistä koskettaa. Hän vain lisäsi vettä myllyyn ja koitti kömpelösti tarttua härnääviin poikiin, jotka onnistuivat aina livahtamaan karkuun.

Yhtenä iltana olimme pelanneet 'jänis ja ajokoirat' -nimistä juoksuleikkiä, jossa jahdataan jänikseksi valittua pelaajaa, ja Horacen istuskellessa leikin päätteeksi rappusilla huohottamassa kuin mikäkin kettu eräs pienikokoinen Potts-niminen poika hiipi hänen luokseen ja löi häntä kipeästi naamaan. Lyönnin ei pitänyt olla paljon kosketusta kovempi, vähän niin kuin juoksijan merkitsemistä vain, mutta pian se kehittyi joksikin ihan muuksi.

Kun muut pojat näkivät että Bonepenny, se pelkoa herättävä hujoppi, oli poissa tolaltaan ja nenä veressä, he rynnivät hänen päälleen, ja pian hän oli alakynnessä nuijittavana, potkittavana ja mukiloitavana. Silloin minä satuin paikalle.

'Seis!' karjaisin niin kovaa kuin pystyin, ja ihmeekseni tappelunnujakka vaimeni saman tien. Yksitellen pojat alkoivat irrottautua käsivarsien ja jalkojen muodostamasta sekasotkusta.

Äänensävyssäni oli varmaankin jotain, mikä sai heidät tottelemaan välittömästi. Ehkä minusta säteili jonkinlaista arvovaltaa, koska he olivat nähneet minun tekevän taikatemppuja, en tiedä, mutta kun käskin heidän palata Greyminsteriin, he hävisivät kuin susilauma iltahämärään.

'Oletko kunnossa?' kysyin Bonylta samalla kun autoin hänet jaloilleen.

'Vähän murealta tuntuu, mutta vain yhdestä tai kahdesta yksittäisestä kohdasta, niin kuin olisin Carnforthin naudanpaisti', hän sanoi, ja me nauroimme molemmat. Carnforth oli Hinleyn teurastaja, jonka suku oli toimittanut saapasnahkaa muistuttavat Greyminsterin sunnuntaipaistit aina Napoleonin sodista asti.

Huomasin kyllä että Bonyyn sattui enemmän kuin hän halusi myöntää, mutta hän näytti urheaa naamaa. Olin hänelle tukena ja autoin häntä könkkäämään takaisin Greyminsteriin.

Siitä päivästä hän oli varjoni. Hän omaksui minun innostuksenaiheeni, ja niin tehdessään hänestä tuli melkein kuin toinen ihminen. Toisinaan minusta tuntui, että hän oli melkeinpä muuttumassa minuksi; että siinä edessäni oli se itseni osa, jota olin öisin etsinyt peilistä.

Tiedän myös sen, että yhdessä me olimme kaikkein parhaimmillamme: mitä toinen ei osannut, sen toinen taisi helposti. Bony oli saanut syntymälahjaksi täydellisen matematiikantaidon, ja hän alkoi pian avata minulle geometrian ja trigonometrian saloja. Hän onnistui tekemään siitä leikkiä, ja me vietimme monta hilpeää tuntia laskien, kenen opettajan työhuoneeseen Anson Housen torni romahtaisi, jos keikauttaisimme sen kumoon itse keksimällämme valtavalla höyryvivulla. Jollain toisella kerralla suunnittelimme kolmiomittauksen avulla nerokkaan tunneliverkoston, jonka voisi romauttaa yhdellä ker- taa niin että Greyminster ja kaikki sen asukkaat syöksyisivät dantelaisiin syvyyksiin, missä kimppuun kävisi ampiaisia, herhiläisiä, mehiläisiä ja matoja, joita suunnitelmiemme mukaan kuhisi alhaalla."

Ampiaisia, herhiläisiä, mehiläisiä ja matoja? Oliko tämä todella isän puhetta? Yhtäkkiä huomasin kuuntelevani häntä uudella kunnioituksella.

Hän jatkoi: "Sitä me emme ikinä miettineet kunnolla miten me sen saisimme aikaan, mutta sellainen lopputulos sillä kaikella oli, että samalla kun minä aloin tulla paremmin juttuun vanhan kunnon Eukleideen ja hänen väitteidensä kanssa, Bonysta tuli pienellä opastuksella synnynnäinen taikuri.

Sormista se tietysti johtui. Tuntui kuin niillä pitkillä valkoisilla ulokkeilla olisi ollut oma elämänsä, ja Bony otti silmänkääntötemput täydellisesti haltuun tuossa tuokiossa. Erilaisia esineitä ilmaantui hänen hyppysiinsä ja katosi sitten taas niin sulavasti, että jopa minä, joka hyvin tiesin miten jokainen temppu tehtiin, saatoin tuskin uskoa silmiäni.

Samaa tahtia hänen taikurinkykyjensä kanssa kasvoi hänen itsetuntonsa. Ripaus taikuutta sormissaan hänestä tuli uusi Bony: itsevarma, sulava ja jopa vähän röyhkeä. Hänen äänensäkin muuttui. Jokin aika sitten hän oli kuulostanut römäkältä koulupojalta, ja yhtäkkiä tuntui kuin hänen kurkunpäänsä olisi ollut kiillotettua mahonkia, ainakin esitysten aikana: ääni oli hypnoottinen ja ammattimainen ja kuulosti kuulijoiden korvissa vakuuttavalta.

Temppu 'Tsang Fu ja kuolleista herääminen' meni näin:

Minä sonnustauduin kirkon hyväntekeväisyysmyyjäisistä ostamaani ylisuureen silkkikimonoon, viehättävään verenpunaiseen vaatteeseen, jossa kiemurteli kiinalaisia lohikäärmeitä ja salaperäisiä kuvioita. Läpsin kasvoilleni kellertävää talkkia ja venytin ohuen kuminauhan otsalleni, niin että silmät vetäytyivät vinoon. Inhottava yksityiskohta olivat vielä pari Carnforthin makkarankuorta, jotka oli kiillotettu ja leikattu pitkiksi, kiemuraisiksi sormenkynsiksi. Asuni viimeistelivät sipaisu palaneella korkinpalalla, pari tukkoa hankautunutta nyöriä parrankorvikkeena ja hirvittävä teatteriperuukki.

Kutsuin yleisön joukosta vapaaehtoisen, joka oli tietysti juonessa mukana ja jonka kanssa olimme harjoitelleet yhdessä etukäteen. Johdatin hänet näyttämölle ja selitin laulavalla mandariinikiinaimitaatiolla, että tappaisin hänet kohta ja lähettäisin hänet autuaitten esi-isien maahan. Asian ilmoitusluontoinen kertominen sai aina yleisön haukkomaan henkeään, ja ennen kuin se ehti toeta hämmästyksestä, vedin kaapuni laskoksista pistoolin, osoitin sillä liittolaistani sydämen kohdalle ja vedin liipaisimesta.

Starttipistoolista lähtee karmea jyrähdys kun sen laukaisee sisätiloissa, ja siitä kapineesta lähti mitä hirvittävin pamaus. Apurini painoi rintaansa ja puristi samalla käsissään ketsupilla täytettyä paperitötteröä niin että sormien välistä pursui ketsuppia. Sitten hän kumartui suu auki äimistellen katsomaan rintaansa.

'Auta, Kurppa!' hän huusi. 'Temppu on mennyt pieleen!

Minuun osui!' Ja sitten hän kaatui kuolleena selälleen.

Siinä vaiheessa katsojat istuivat tikkusuorana järkytyksestä, useampikin oli noussut seisomaan ja muutamalla oli kyyneliä silmissä. Silloin nostin käden ylös hiljentääkseni heidät.

'Hiljaisuusssh!' sihisin ja tuijotin yleisöä samalla pelottavasti. 'Esi-isät vaatii hiljaisuusssh.'

Sieltä täältä saattoi kuulua hermostunut naurahdus, mutta yleensä vallitsi järkyttynyt hiljaisuus. Otin näyttämön pimennosta rullalle käärityn lakanan, jonka levitin mukamas kuolleen apurini päälle niin, että vain hänen ylös suuntautuneet kasvonsa jäivät näkyviin.

Lakana olikin varsin tärkeä kapine, jonka olin valmistanut visusti katseilta piilossa. Se oli jaettu pitkittäin kolmeen osaan puutapeilla, jotka oli ommeltu pitkulaisiin taskuihin suoraan jonoon lakanan pitkän sivun suuntaisesti ja tietysti niin, että lakanan ollessa levitettynä niitä ei nähnyt.

Kimono oli näkösuojani, kun sujautin kyykkyasennosta avustajani kengät pois jalasta (se oli helppoa, koska hän oli löysännyt kengännauhat ennen kuin valitsin hänet yleisön joukosta) ja asetin ne varpaankärjet ylöspäin puutappirivistön päähän.

Kengät oli nimittäin valmisteltu tätä varten, ja kumpaankin kantapäähän oli porattu reikä, jonka läpi saattoi työntää naulan niin että se jäi kiinni puutappiin. Lopputulos oli mitä vakuuttavin: verta vuotava ruumis lojui lattialla, lakanan toisesta päästä pilkistivät kasvot ja toisesta kengät.

Jos kaikki meni suunnitelmien mukaan, tässä vaiheessa lakanaan alkoi ilmaantua vainajan rinnan kohdalle isoja punaisia läikkiä, ja jos ei alkanut, saatoin aina puristaa lisää toisesta paperitötteröstä, joka oli hihassani.

Sitten tuli tärkeä vaihe. Pyysin että valot sammutetaan ('Arvoisat esi-isät vaatii täysi pimeysssh!'), ja kun oli hämärää, sytytin pari nauhaa magnesiumia. Kirkas liekki sokaisi katsojat hetkeksi: aikaa oli juuri sen verran, että apulaiseni saattoi köyristää selkänsä ja saada jalkansa lattialle niin että pääsi kyykkyyn, minä taas asettelin lakanaa paremmin. Hänen kenkänsä tietysti sojottivat lakanan alapäässä, joten hän näytti yhä makaavan vaaka-asennossa.

Siinä vaiheessa aloin puhua pajattaa itämaiseen tyyliin, leyhyttelin käsivarsiani ja pyysin häntä palaamaan kuolleiden valtakunnasta. Samalla kun loitsusin antaumuksella, apurini alkoi hyvin hitaasti nousta kyykystä seisaalleen, kunnes lopulta seisoi pystyasennossa ja kannatteli lakanan tukikehikkoa olkapäillään, kengät lakanan toisessa päässä sojottaen.

Yleisö luuli näkevänsä lakanalla verhotun ruumiin, joka nousi ilmaan ja leijaili lattian yläpuolella puolentoista metrin korkeudessa.

Silloin pyysin onnellisia esi-isiä palauttamaan hänet elävien valtakuntaan. Sitä varten tein käsilläni monenlaisia salamyhkäisiä liikkeitä ja sytytin vielä vähäsen magnesiumia, ja sitten apurini heitti lakanan yltään ja pomppasi ensin ilmaan ja tömähti sitten lattialle.

Lakana sysättiin sivuun kiinni naulattuine kenkineen ja sisään ommeltuine tukikehikkoineen ja me jäimme kumartelemaan hurjien suosionosoitusten keskelle. Ja koska 'kuolleella miehellä' oli jalassa pelkät mustat sukat, kukaan ei koskaan huomannut että hän oli kadottanut kenkänsä.

Sellainen oli 'Tsang Fu ja kuolleista herääminen' ja sellaisena sen aioin esittää vanhempainpäivänä. Livahdimme Bonyn kanssa tavarat mukanamme pesutupaan, missä minun oli tarkoitus vihkiä hänet tempun saloihin.

Mutta pian kävi selväksi, että Bony ei ollut ihanteellinen liittolainen. Innostaan huolimatta hän oli yksinkertaisesti liian pitkä. Hänen päänsä ja jalkansa sojottivat liian pitkällä erikoislakanani ulkopuolella, eikä enää ollut aikaa tehdä uutta. Eikä siitä päässyt yli eikä ympäri, että vaikka Bony oli käsillään su- vereeni, hänen vartalonsa ja raajansa olivat kuitenkin kömpelön koulupojan. Hänen haikaramaiset polvensa tutisivat kun hänen piti leijua ilmassa, ja yksissä harjoituksissa hän pyllähti selälleen niin että koko illuusio lakanaa ja kenkiä myöten rämähti lattialle.

Olin neuvoton. Bony olisi aivan onneton jos valitsisin jonkun toisen avustajan, enkä myöskään voinut kuvitella, että hän oppisi roolinsa niissä parissa päivässä, jotka esitykseen oli aikaa. Olin epätoivon partaalla.

Lopulta ratkaisun keksi Bony.

'Mitä jos vaihdetaan rooleja?' hän ehdotti kerran, kun koko tukirakennelma oli rojahtanut maahan erityisen surkeasti. 'Anna minun yrittää. Minä pukeudun noidankaapuun ja sinä leijut ilmassa.'

Täytyy myöntää että se oli nerokas idea. Bony oli varsin näyttävä ilmestys tullessaan näyttämölle naama keltaiseksi puuteroituna, pitkät kapoiset kädet punaisen kimonon hihoista pilkistäen (ne näyttivät sitäkin aavemaisemmilta vajaan kymmenen sentin mittaisten makkarankuorikynsien kera).

Ja koska Bony oli luonnostaan hyvä matkimaan, hän oppi vaivatta puhumaan vanhaa mandariinikiinaa särkyvällä ja kimeällä äänellä. Hän solkotti itämaisittain ehkä minuakin paremmin, eikä niitä ilmassa sauvasirkkojen lailla koikkelehtivia pitkiä, hentoja sormia saattanut aivan helposti unohtaa.

Esitys oli menestys. Koko koulun väki ja vierailevat vanhemmat istuivat katsomossa, kun Bony pani pystyyn sellaisen shown, etteivät he unohtaisi sitä ikinä. Hän vaikutti vuoron perään eksoottiselta ja pahaenteiseltä. Kun hän pyysi minua avustajakseen, minuakin hiukan värisytti tuo parrasvalojen takaa viittoileva uhkaava hahmo.

Ja kun hän laukaisi pistoolin ja ampui minua rintaan, syntyi aivan hirmuinen sekasorto! Olin jo etukäteen lämmittänyt ketsuppiverta ja laimentanut sitä vedellä, joten se oli kauhistuttavan aidon näköistä.

Opettaja Twining, jota oli varoitettu siitä että joku katselijoista saattaisi yrittää rynnätä lavalle, joutui pidättelemään yhtä vanhemmista, Giddingsin isää.

'Pysykää aloillanne, sir', Twining kuiskutti Giddingsin korvaan, 'se on vain silmänkääntötemppu. Nämä pojat ovat tehneet sen monesti aiemmin.'

Vastahakoinen herra Giddings ohjattiin takaisin paikalleen naama tulipunaisena. Siitä huolimatta hän oli niin suoraselkäinen että tuli esityksen jälkeen ravistamaan meidän kummankin kättä oikein kunnolla.

Koska kuolon hetki oli melkoista verenvuodatusta, ilmassa leijumiseni ja henkiinheräämiseni oli lähestulkoon pettymys, vaikka myötämieliset katselijat jatkoivat suosion osoittamista vaikka kuinka pitkään, helpottuneina siitä että huono-onninen vapaaehtoinen sai henkikultansa takaisin. Loppujen lopuksi meidät kutsuttiin takaisin lavalle seitsemän kertaa, vaikka tiesin aivan hyvin että ainakin kuusi niistä oli Bonyn ansiota.

Hän imi ihailun itseensä kuin rutikuiva pesusieni. Vielä tunti esityksen jälkeen häntä käteltiin ja taputeltiin selkään, kun ihailevia isiä ja äitejä virtasi hänen luokseen taputtelemaan häntä, mutta kun laskin käteni hänen harteilleen, hän katsoi minuun oudosti: hetken ajan hän näytti siltä kuin ei olisi koskaan ennen minua nähnytkään.

Esitystä seuranneina päivinä huomasin, että hän oli muuttunut. Hänestä oli tullut itsevarma taikuri, ja minä olin enää pelkkä avustaja. Hän alkoi puhua minulle uudella tavalla ja käyttäytyä kursailemattomaan tapaan, aivan kuin aiempaa ujoutta ei olisi koskaan ollutkaan.

Voisi sanoa että hän hylkäsi minut - tai siltä se ainakin tuntui. Hänen seurassaan oli usein yksi vanhempi poika, Bob Stanley, josta en ollut koskaan erityisemmin välittänyt. Stanleylla oli sellaiset kulmikkaat kasvot ja vahva leuka, jotka näyttävät valokuvissa hyvältä mutta oikeassa elämässä ankaralta. Bony omaksui Stanleylta tiettyjä eleitä, ihan niin kuin hän oli omaksunut minultakin, vähän samaan tapaan kuin imupaperi imee kaunokirjoitusta kirjeestä. Noihin aikoihin Bony alkoi polttaa tupakkaa ja luullakseni vähän naukkaillakin.

Yhtenä päivänä järkytyin vähäsen huomatessani, etten enää pitänyt hänestä. Jokin Bonyssa oli muuttunut, tai ehkä jokin oli vain päässyt irralleen. Joskus luokkahuoneessa huomasin hänen tuijottavan minua, ja silloin hänen silmänsä olivat aluksi kuin ikivanhalla kiinalaisella ja muuttuivat sitten pikkuhiljaa kylmiksi matelijansilmiksi. Minulle tuli sellainen omituinen olo kuin minulta olisi varastettu jotakin. Ja pahempaa oli tulossa."

Isä vaikeni, ja minä odotin että hän jatkaisi tarinaansa, mutta sen sijaan hän vain tuijotti mitään näkemättä ikkunasta ulos, missä sade piiskasi maata. Tuntui viisaimmalta pysyä hiljaa ja antaa hänen olla ajatuksissaan, mitä ne sitten olivatkin.

Tiesin kuitenkin että jotain oli muuttunut meidän välillämme, ihan niin kuin Horace Bonepennynkin kanssa.

Siinä me olimme, isä ja minä, suljettuina ankeaan pieneen huoneeseen, ensimmäistä kertaa elämässäni keskellä jotain mitä saattoi kutsua keskusteluksi. Puhuimme toisillemme melkein kuin aikuiset, melkein kuin ihmiset toisilleen, melkein kuin isä ja tytär. Ja vaikka en keksinyt mitään sanottavaa, toivoin silti että hetki jatkuisi ja jatkuisi aina siihen saakka että viimeinenkin tähti sammuisi taivaalta.

Toivoin että olisin osannut halata häntä, mutta en osannut. Jo pitkään olin tiennyt, että jokin de Lucen suvun luonteessa esti näyttämästä hellyyttä tai pukemasta rakkautta sanoiksi. Kai se oli meillä verissä.

Siinä me sitten istuimme, isä ja minä, jäykkinä kuin mummot seurakunnan teekutsuilla. Ei se ollut paras tapa elää elämäänsä, mutta se sai välttää.