Eteishallissa seisahduin ja höristin korviani. Parkettilattioiden ja puupanelointien ansiosta äänet kulkeutuivat Buckshawissa yhtä hyvin kuin Royal Albert Hallissa. Buckshawin hiljaisuus oli aivan erityislaatuista; sen äänettömyyden olisin tunnistanut missä tahansa.

Mahdollisimman hiljaa nostin puhelimen kuulotorven ja painoin sen kannatinta sormella pari kertaa. "Haluaisin tilata kaukopuhelun Doddingsleyyn. Minulla ei valitettavasti ole numeroa, mutta tarkoitan sikäläistä majataloa: oliko se Red Fox tai Ring and Funnel. En nyt muista nimeä, mutta luulen, että siinä on R ja F."

"Hetkinen vain", sanoi kyllästyneen mutta tehokkaan kuuloinen ääni särähtelevän linjan toisessa päässä.

Tämän pitäisi sujua aika helposti, ajattelin. "RF", tai mikä sen nimi nyt olikaan, sijaitsi rautatieaseman laitureita vastapäätä tien toisella puolella eli aivan aseman vieressä, eikä Doddingsley ollut mikään varsinainen metropoli.

"Minulla on täällä vain kaksi majataloa, Grapes ja Jolly Coachman."

"Se se on", sanoin. "Jolly Coachman!"

Kirjaimet R ja F olivat ilmeisesti pulpahtaneet esiin jostain mieleni pohjamudista.

"Numero on Doddingsley kaksi kolme", ääni sanoi. "Ihan vain vastaisuuden varalle."

"Kiitos kiitos", mumisin, ja samassa linjan toisessa päässä alkoi piristä merkkiääni.

"Doddingsley, kaksi kolme. Jolly Coachman. Kuka siellä? Täällä Cleaver." Oletin että Cleaver oli omistaja.

"Haloo, haluaisin puhua herra Pembertonin kanssa. Minulla on hänelle tärkeää asiaa."

Olin oppinut, että kaikki esteet - nekin jotka vasta hakevat muotoaan - oli helpointa murtaa teeskentelemällä hätätilannetta.

"Hän ei ole paikalla", sanoi Cleaver.

"Voi hyvänen aika", minä päivittelin, mikä saattoi olla jo vähän paksua, "mikä harmi etten ehtinyt saada häntä kiinni. Voisitteko kertoa milloin hän lähti? Kenties siitä voisin päätellä mihin aikaan hän on täällä."

Flave, ajattelin, sinun pitäisi päästä parlamenttiin. "Hän lähti lauantaiaamuna. Kolme päivää sitten."

"Voi kiitoksia!" henkäisin äänellä, jonka olisin toivonut hämäävän jopa itse paavia. "Kamalan kilttiä teiltä."

Lopetin puhelun ja laskin kuulotorven kannattimeensa hellästi kuin se olisi ollut vasta kuoriutunut kananpoika.

"Mitäs sinä kuvittelet tekeväsi?" kysyi mumiseva ääni.

Käännähdin ympäri ja näin Feelyn, joka oli käärinyt villahuivin kaulaan niin että se peitti puolet kasvoista.

"Mitä sinä oikein puuhaat?" hän kysyi uudestaan. "Tiedät hyvin, ettei puhelinta saa käyttää."

"Ja mitäs sinä sitten puuhaat?" minä kysyin vuorostani.

"Oletko menossa pulkkamäkeen?"

Feely yritti tarttua minuun, ja silloin huivi valahti alas ja paljasti turvonneet huulet, jotka olivat punaiset kuin Kamerunin mandrilliapinan pylly.

Olin niin ällistynyt ettei minua edes naurattanut. Myrkkymuratti, jota olin lisännyt Feelyn huulipunaan, oli tehnyt hänen suustaan rakkulaisen kraatterin, joka olisi vetänyt vertoja jopa Popocatépetlin tulivuorelle. Kokeeni onnistui sittenkin. Ilon fanfaari!

Valitettavasti minulla ei nyt ollut aikaa kirjata tuloksia; muistikirja saisi odottaa.

Sinapinväriseen ruutukuosiin pukeutunut Maximilian istuskeli markkinoita mainostavan kyltin varjossa kivisen hevosten syöttökaukalon reunalla, ja hänen lyhyet jalkansa heiluivat ilmassa kuin hän olisi Tyyris Tyllerö. Hän oli niin pienikokoinen, että hädin tuskin huomasin häntä.

"Haro, mon vieux!" hän huusi minulle, ja minä annoin Gladysin vauhdin hiipua aivan Maximilianin kiiltonahkakenkien kärkien viereen. Taas jäin nalkkiin! Paras yrittää suoriutua kohtaamisesta kunnialla.

"Terve, Max", sanoin. "Haluan kysyä sinulta yhtä asiaa."

"Hohoo! Noin vain! Yhtä asiaa! Ilman minkäänlaista johdantoa? Ei mitään puhetta siskoista? Ei juoruja maailman suurista konserttisaleista?"

"No tuota", sanoin vähän nolona, "kuuntelin minä Mikadoa radiosta."

"Millainen se oli? Noin niin kuin dynaamisessa mielessä. Gilbertiä ja Sullivania kun usein lauletaan huutamalla, niin kuin tiedät."

"Se oli valaiseva", sanoin.

"Ahaa! Sinun on kerrottava missä mielessä. Rakas Arthur on säveltänyt suurenmoisinta musiikkia, mitä tällä kruunupäiden saarella on saatu aikaan: esimerkiksi laulun Ihmeen ihana sointu. Gilbert ja Sullivan ovat minusta tavattoman kiehtovia. Tiesitkö, että heidän ikuinen kumppanuutensa loppui kiistaan maton hinnasta?"

Katselin Maximiliania tarkkaan nähdäkseni yrittikö hän jujuttaa minua, mutta hän näytti olevan tosissaan.

"Tietysti palan halusta urkkia sinulta kaiken viimeaikaisista ikävyyksistä Buckshawissa, mutta tiedänhän minä että huulesi ovat kolminkertaisesti sinetöidyt vaatimattomuudella, uskollisuudella ja lainmukaisuudella - mutta ei välttämättä tässä järjestyksessä, vai mitä, Flavia?"

Nyökkäsin myöntymyksen merkiksi.

"Mikä onkaan siis kysymyksesi oraakkelille?"

"Kävitkö koulua Greyminsterissä?" Max tirskahti kuin kanarialintu.

"Herran tähden, en. Kouluni ei ollut niin hieno, valitettavasti. Kävin kouluni Manner-Euroopassa, Pariisissa tarkalleen ottaen, eikä kouluni ollut sisätiloissa. Serkkuni Lombard kylläkin on Greyminsterin kasvatti. Hän puhuu siitä aina arvostavasti - aina silloin kun ei ole laukkakilpailuissa tai pelaamassa korttia Montfortin kapakassa."

"Onko hän koskaan puhunut rehtori Kissingistä?"

"Siitä postimerkkimiehestä? Voi tyttökulta, hän ei juuri muusta puhukaan. Hän aivan palvoi sitä herrasmiestä. Väittää, että vanha Kissing teki hänestä sen mikä hän on nykyään, mikä ei kyllä ole kovin paljon, mutta silti..."

"Ei kai hän enää ole hengissä? Rehtori Kissing siis. Hänhän olisi hirveän vanha, eikö niin? Voisin vaikka lyödä vetoa, että hän on ollut kuolleena vaikka kuinka kauan."

"Siinä tapauksessa menettäisit rahasi!" Max hihkaisi. "Joka ainoan pennin!"

Rook's Endin vanhainkoti sijaitsi Squires-kukkulan ja Jack O'Lanternin välisessä notkossa. Jälkimmäinen näytti kaukaa katsottuna rautakautiselta hautakummulta, mutta lähempää näki että se oli paljon suurempi, pääkallonmuotoinen kumpare maisemassa.

Ohjasin Gladysin alueen itäreunaa seurailevalle Pooker's Lanelle. Kuja päättyi Rook's Endin portille, missä tiheät pensasaidat reunustivat sisäänkäyntiä molemmin puolin.

Kun oli päässyt näiden vanhojen ja villiintyneiden pensasaitojen toiselle puolelle, huonosti hoidettu ruohokenttä levittäytyi itään, länteen ja etelään. Varjokohdissa hoitamattoman ruohon yllä leijaili usvariekaleita auringonpaisteesta huolimatta. Laajalla nurmella kasvoi valtavan suuria surullisia pyök- kejä, joiden jyhkeät rungot ja riippuvat oksat toivat minulle mieleen masentuneen norsulauman vaeltamassa yksinään Afrikan ruohokentillä.

Pyökkien alla kaksi mummelia keskusteli kiivaasti, kuin kilpaillen lady Macbethin roolista. Toisella oli yllään läpikuultava musliinikankainen yöpaita ja hilkka, joka jotenkin ihmeen kaupalla oli säilynyt 1700-luvulta tähän päivään, ja hänen keskustelutoverinsa oli sonnustautunut syanidinsiniseen väljään leninkiin ja keittolautasen kokoisiin pronssikorvakoruihin.

Talo itsessään oli sellainen jollaisista usein käytetään romanttista nimitystä "pytinki". Siellä oli aikoinaan asunut de Laceyn suku, jonka mukaan Bishop's Lacey on saanut nimensä (ja jonka sanotaan olevan hyvin kaukaista sukua de Luceille), mutta sittemmin talo oli joutunut rappiolle: alun perin sen omisti pellavaa kaupitellut kekseliäs ja menestynyt hugenottiliikemies, ja nykyisin se oli yksityinen vanhainkoti, jolle Daffy olisi oitis antanut lisänimen "Kolea talo". Melkein toivoin, että Daffy olisi ollut täällä.

Etupihalla oli vieretysten vain kaksi pölyistä autoa, mikä todisti että sekä työntekijöistä että vierailijoista oli pulaa. Jätin Gladysin nojaamaan vasten vanhaa havupuuta ja nousin sammaloituneet ja kuluneet portaat etuovelle.

Käsinkirjoitettu kyltti käski soittaa kelloa, joten nykäisin narun päässä olevasta emalivetimestä. Sisällä talossa lehmänkelloilla esitettyä angelussoittoa muistuttava kumea kalahtelu kertoi tulostani paikalla olijoille.

Kun mitään ei tapahtunut, nykäisin vetimestä uudestaan. Nurmikentän rouvat leikkivät nyt teekutsuja: he niiailivat sievästi ja nostelivat näkymättömiä teekuppeja ja -vateja sormi hienostuneesti koukussa.

Painoin korvani jykevää ovea vasten, mutten kuullut muuta kuin matalaa huminaa, joka oli varmaankin rakennuksen hengitystä. Työnsin oven auki ja astuin sisään.

Ensimmäisenä järkytyin sitä miltä talossa haisi: kaalilta, kumisilta patjoilta, tiskivedeltä ja kuolemalta. Kaiken taustalla tuntui kuin pohjavireenä lattioiden luuttuamisessa käytettävän pesuaineen pistävä katku - hajun perusteella dimetyyli- bentsyyliammoniumkloridia - jonka heikko karvasmantelinctuoksahdus muistutti tavattoman paljon sinihapon hajua, kaasun jota on käytetty murhaajien teloittamiseen amerikkalaisissa kaasukammioissa.

Eteisaula oli maalattu kirkkaanvihreäksi kuin hullujenhuoneella konsanaan: vihreät seinät, vihreät puurakenteet, vihreä katto. Lattioita peitti halpa ruskea linoleumi, jossa oli niin paljon gladiaattorimaisia viiltoja, että se olisi voinut olla peräisin Rooman Colosseumilta. Aina kun astuin yhdelle sen märkärakkulaa muistuttavista pullistumista, lattiasta lähti epämiellyttävä sihahdus, ja päätin ottaa myöhemmin selville, saattoiko tietty väri aiheuttaa pahoinvointia.

Takaseinän vieressä istui vanha mies kromatussa pyörätuolissa ja tuijotti suu ammollaan tyhjyyteen, aivan kuin olisi odottanut ihmettä tapahtuvaksi jossain katonrajan tuntumassa.

Huoneen toisella laidalla oli työpöytä, joka oli tyhjä lukuun ottamatta hopeista soittokelloa ja tahraista "Soita kelloa" -korttia, mikä viittasi siihen että läsnä oli jotain virallista, vaikkakin näkymättömissä.

Ravistin kelloa neljästi. Joka kerta kun kello helähti, vanha mies räpytti silmiään kiivaasti, mutta ei siirtänyt katsettaan yläviistosta.

Yhtäkkiä jostain ilmestyi heiveröinen nainen, aivan kuin hän olisi pujahtanut puupanelointiin piilotetusta salaluukusta. Hänellä oli valkoinen työasu ja sininen hilkka, jonka alle hän tomerasti työnteli oljenvärisiä hiuksiaan, jotka roikkuivat kostean näköisinä suortuvina.

Hän näytti siltä kuin olisi ollut pahanteossa ja tajunnut minun tietävän sen.

"Niin?" hän sanoi ohuella mutta kiireisellä sairaalamaisella äänellä.

"Tulin tapaamaan tohtori Kissingiä", sanoin. "Hän on minun isoisoisäni."

"Tohtori Isaac Kissingiä?" hän kysyi.

"Niin, tohtori Isaac Kissingiä. Onko täällä useampia Kissingejä?"

Sanomatta sanaakaan tuo valkoinen haamu kääntyi kannoillaan ja minä lähdin hänen peräänsä, kaarioven kautta kapeaan aurinkohuoneeseen, joka ulottui koko rakennuksen päästä päähän. Puolivälissä hän pysähtyi, osoitti ohuella sormellaan huoneen perälle kuin Dickensin joulutarinan Scroogelle ilmestyvä kolmas henki, ja sitten hän katosi.

Korkeaikkunaisen huoneen perällä, siinä ainoassa auringonvalon kaistaleessa, joka tuon paikan hämärään onnistui tunkeutumaan, istui vanha mies koripunoksisessa pyörätuolissa, ja hänen päänsä päällä kohoili sinisiä savukiehkuroita. Pienellä pöydällä hänen vieressään oli sotkuinen sanomalehtikasa, joka uhkasi romahtaa lattialle.

Hän oli kietoutunut hiirenharmaaseen aamutakkiin, joka oli kuin Sherlock Holmesin, paitsi että tämä oli täplikäs kuin leopardi, koska tähän oli palanut reikiä. Aamutakin alta näkyi kauhtunut tumma puku ja vanhanaikaiset, korkeat paidankaulukset. Hänen pitkien kellanharmaiden kiharoidensa päällä lepäsi luumunvärinen samettilakki, ja huulien välissä roikkui palava savuke, jonka päässä nuokkui harmaa tuhkapötkö kuin muumioitunut puutarhaetana.

"Päivää, Flavia", mies sanoi. "Olen odottanut sinua."

Oli kulunut tunti, jonka aikana olin ensimmäistä kertaa kunnolla ymmärtänyt, mitä olimme menettäneet sodassa.

Alku ei kylläkään ollut ollut kovin lupaava rehtori Kissingin ja minun välillä.

"Minun täytyy varoittaa heti kättelyssä, etten ole parhaimmillani keskustellessani pikkutyttöjen kanssa", hän ilmoitti.

Purin huulta ja pidin suuni kiinni.

"Pojat tyytyvät siihen, että heistä tehdään kunnon miehiä selkäsaunan tai jonkin muun vastaavan sotajuonen avulla, mutta koska tytöt eivät luonnostaan kelpaa sellaiseen ruumiilliseen kuritukseen, he pysyvät ikuisesti jonkinlaisena terra in- Eikö totta?"

Tunnistin kysymyksen sellaiseksi, johon ei tarvitse vastata. Nostin suupieliäni sen verran että arvelin saaneeni aikaan Mona Lisan hymyn - tai edes hymyn, josta välittyi tarpeellinen määrä kohteliaisuutta.

"Sinä siis olet Kurpan tytär", hän sanoi. "Et muistuta häntä yhtään."

"Olen kuulemma tullut äitiini, Harrietiin", sanoin.

"Niin, niin, Harrietiin. Mikä kauhea murhenäytelmä se olikaan. Miten hirveää teille kaikille."

Hän ojensi kättään ja kosketti suurennuslasia, joka keikkui vaarallisen näköisesti viereisen sanomalehtipinon päällä. Samalla kädenliikkeellä hän avasi pöydällä olevan Players-savukerasian ja valitsi sieltä uuden savukkeen.

"Teen parhaani pysyäkseni kärryillä siinä, millaisena maailma näille musteella tuhertelijoille näyttäytyy. Täytyy tunnustaa, että omat silmäni ovat jo pahemman kerran väsyneet kaikesta siitä, mitä ne ovat nähneet viimeisen yhdeksänkymmenenviiden vuoden aikana.

Jollain konstilla onnistun saamaan tietooni ne syntymät, kuolemat, avioliitot ja tuomiot, jotka tulevat ilmi täällä meidän kreivikunnassamme. Ja tilaan tietenkin yhä Punchia ja Lilliputia.

Sinullahan on kaksi siskoa, eikö olekin, Ophelia ja Daphne?"

Myönsin että niin oli asianlaita.

"Kurpalla oli muistaakseni aina taipumusta erikoisuudentavoitteluun. Ei se minua paljon yllättänyt, että hän nimesi kaksi ensimmäistä jälkeläistään Shakespearen näytelmän hysteerikon ja kreikkalaisen neulatyynyn mukaan."

"Anteeksi kuinka?"

"Tarkoitan Dafnea, johon Eros ampui rakkautta hillitsevän nuolen ja jonka tytön isä sitten muutti puuksi."

"Ei vaan se hysteerinen nainen", sanoin. "Ofelia."

"Hullu mikä hullu", hän sanoi samalla kun tumppasi tupakkansa pursuilevaan tuhkakuppiin ja sytytti uuden. "Vai oletko eri mieltä?"

Hänen uurteisista kasvoistaan katsovat silmät olivat kirkkaat ja terävät, kuin kenen tahansa karttakeppi kädessä liitutaulun edessä koskaan seisseen opettajan, ja silloin tiesin onnistuneeni suunnitelmassani. En ollut enää pikkutyttö. Myyttinen Dafne muuttui laakeripuuksi, minusta taas oli tullut neljäsluokkalainen poika.

"Oikeastaan olen, sir", minä sanoin. "Minä luulen että Shakespeare tarkoitti Ofelian symboloivan jotakin - niin kuin hänen keräämänsä yrtit ja kukatkin."

"Niinkö?" Kissing sanoi. "Mitä se sellainen tarkoittaa?"

"Symboliikkaa, sir. Ofelia on viaton uhri hirvittävässä perheessä, jonka kaikki jäsenet ovat vajonneet kokonaan itseensä. Tai niin minä ainakin sen tulkitsen."

"Ymmärrän", hän sanoi. "Erittäin kiintoisaa."

Sitten hän lisäsi yllättäen: "Oli todella mieltä ylentävää huomata, että isäsi päässä pysyi sen verran latinan oppeja että hän antoi sinulle nimeksi Flavia. Hän jolla on kultaiset hiukset."

"Minun hiukseni ovat pikemminkin maantienväriset."

"Vai niin."

Näytti siltä että olimme joutuneet umpikujaan, jollaiseen usein joutuu kun keskustelee vanhemman ihmisen kanssa. Aloin jo luulla, että hän oli nukahtanut silmät auki.

"No niin", Kissing lopulta sanoi, "annahan kun katson sitä." "Niin mitä, sir?" kysyin.

"Minun Ulsterin kostajaani. Annas kun katson sitä. Sinähän toit sen mukanasi, etkö tuonutkin?"

"Minä... kyllä, sir, mutta kuinka ihmeessä...?"

"Päätelkäämme", Kissing sanoi yhtä pehmeästi kuin jos olisi sanonut "rukoilkaamme".

"Horace Bonepenny, joka oli poikasena taikuri ja varttuneena varsinainen väärentäjämestari, löytyy kuolleena vanhan koulukaverinsa, Kurppa de Lucen puutarhasta. Miksi? Kiristys tuntuu mitä luultavimmalta. Olettakaamme siis että kyse on kiristyksestä. Vain muutaman tunnin kuluttua Kurpan tytär penkoo sanomalehtiarkistoa Bishop's Laceyssa ja etsii tietoja rakkaan entisen kollegani, opettaja Twiningin kuolemasta, levätköön hän rauhassa. Miten minä sen tiedän? Käsittääkseni se on melko ilmeistä."

"Neiti Mountjoy", sanoin.

"Oikein hyvä, ystäväiseni. Tilda Mountjoy hyvinkin. Hän on ollut silmäni ja korvani kylässä ja sen ympäristössä viimeisen neljännesvuosisadan ajan."

Olisihan se pitänyt tajuta! Neiti Mountjoy oli vakooja!

"Mutta jatkakaamme päättelyä. Elämänsä viimeisenä päivänä Bonepenny, se roisto, on päättänyt majoittua Thirteen Drakesin majataloon. Se nuori hölmö - tai no, ei enää nuori, mutta kaikesta huolimatta yhä hölmö - onnistuu tapattamaan itsensä. Sanoinkin joskus Twiningille, että siitä pojasta ei koskaan tule mitään hyvää. Minun on epäröiden huomautettava, että ennustukseni osui oikeaan. Sen pojan ympärillä tuntui aina vieno rikin lemahdus.

Mutta nyt ajaudun harhapoluille. Pian sen jälkeen, kun Bonepenny on lähtenyt ajasta ikuisuuteen, hänen huonettaan majatalossa tonkii suloinen tyttönen, jonka nimeä en saata sanoa ääneen mutta joka nyt istuu sievästi aivan tässä vieressäni ja näplää taskussaan jotakin, mikä tuskin voi olla mitään muuta kuin eräs tietty marmeladinvärinen paperinpalanen, johon on painettu hänen majesteettinsa, jo edesmenneen kuningatar Viktorian kasvokuva ja kirjaimet T ja L. Mikä oli todistettava. M.O.T."

"M.O.T.", toistin, ja sen sanottuani vedin pergamiinikuoren taskustani ja ojensin sen Kissingille. Hänen kätensä tärisivät - vaikka en ollut varma, tärisivätkö ne iän vai jännityksen takia - ja silkkipaperinohutta paperia hätävarapinsetteinä käyttämällä hän avasi kuoren läpän nikotiinin värjäämillä sormillaan. Kun Ulsterin kostajan kulma tuli näkyviin, en voinut olla huomaamatta, että Kissingin tupakan kellastamat sormenpäät ja postimerkki olivat lähes tismalleen samaa värisävyä.

"Siunatkoon!" Kissing sanoi silmin nähden järkyttyneenä.

"Olet löytänyt AA:n. Tämä postimerkki kuuluu hänen majesteetilleen, kai sinä sen tiedät. Se varastettiin postimerkkinäyttelystä Lontoosta vain pari viikkoa sitten. Siitä kirjoitettiin sanomalehdissä."

Hän loi minuun syyttävän katseen lasiensa yli, mutta hänen käsissään lepäävä värikäs aarre veti hänen huomionsa puoleensa. Melkein kuin hän olisi unohtanut että olin huoneessa.

"Tervehdys, vanhat ystävät", hän kuiskasi aivan kuin en olisi ollut paikalla ensinkään. "Siitä on kovin pitkä aika." Hän otti suurennuslasin käteensä ja tutki merkkejä tarkkaan yksi kerrallaan. "Millaisen tarinan sinäkin, rakas TL, voisit kertoa."

"Molemmat merkit olivat Horace Bonepennyn hallussa", tarjouduin kertomaan. "Löysin ne hänen matkalaukustaan majatalosta."

"Pengoitko sinä hänen matkatavaransa?" Kissing kysyi siirtämättä katsettaan suurennuslasista. "Ohhoh! Poliisi ei varmasti hihku ilosta kun kuulee, että.. ja voisinpa lyödä vetoa ettet hihku sinäkään."

"Tarkalleen ottaen en kyllä penkonut niitä", sanoin. "Hän oli piilottanut postimerkit matkalaukun kannessa olevien tarrojen alle."

"Ja luonnollisesti sinä vain satuit joutessasi hypistelemään niitä, kun merkit yhtäkkiä tipahtivat käsiisi."

"Niin. Juuri niin siinä kävi."

"Sanohan", Kissing sanoi yhtäkkiä kääntyen katsomaan minua silmiin. "Tietääkö isäsi, että olet täällä?"

"Ei. Isää syytetään murhasta. Hän on pidätettynä Hinleyssä."

"Herran pieksut! Hänkö sen teki?"

"Ei, vaikka kaikki tuntuvat kuvittelevan niin. Hetken aikaa jopa minä luulin niin."

"Jaa", Kissing sanoi. "No mitä sinä luulet nyt?"

"En tiedä. Välillä luulen yhtä, välillä toista. Kaikki on niin hämärää."

"Kaikki on aina hämärää hetkeä ennen kuin kaikki kirkastuu. Kerrohan minulle yksi asia, Flavia: mikä asia kiinnostaa sinua kaikkein eniten tässä maailmankaikkeudessa? Mikä on sinun suurin intohimosi?"

"Kemia", vastasin ennen kuin puolikas sydämenlyönti oli kulunut.

"Oikein hyvä!" sanoi Kissing. "Olen aikoinani esittänyt tuon saman kysymyksen isolle liudalle hottentotteja, ja ne aina lärpättävät sitä ja tätä. Pelkkää höpötystä, sanon minä. Sinä sen sijaan osasit vastata yhdellä sanalla."

Korituolista lähti ikävä narahdus, kun Kissing kääntyi tuolissaan kohdatakseen katseeni. Yhden kauhistuttavan hetken ajan luulin, että hänen selkärankansa antoi periksi.

"Natriumnitriitti", hän sanoi. "Kai sinä olet kuullut natriumnitriitistä?"

Ai kuullut? Natriumnitriitti on vastamyrkky syanidimyrkytykselle, ja tunnen sen kaikki erilaiset reaktiot yhtä hyvin kuin oman nimeni. Mutta miten hän oli osannut valita sen esimerkiksi? Oliko hänellä yliluonnollisia kykyjä?

"Sulje silmäsi", Kissing sanoi. "Kuvittele että pitelet käsissäsi koeputkea, joka on puolillaan kolmekymmentäprosenttista suolahappoa. Lisää siihen vähäsen natriumnitriittiä. Mitä tapahtuu?"

"Ei minun tarvitse sulkea silmiä", sanoin. "Aine muuttuu oranssiksi... oranssiksi ja sameaksi."

"Erinomaista! Väri on sama kuin noissa poikkeuksellisissa postimerkeissä, eikö olekin? Entä sitten?"

"Hetken kuluttua, kahden- tai kolmenkymmenen minuutin kuluttua, aine kirkastuu."

"Se kirkastuu. Kuten sanoin: asiat kirkastuvat."

Kasvoilleni levisi typerä virne, aivan kuin hartioiltani olisi nostettu raskas paino.

"Sir, te olette varmasti ollut oikea velho opettajaksi", sanoin.

"Niin olinkin... silloin joskus."

Sitten hän vilkaisi taas postimerkkejä ja sanoi: "Ja nyt olet tuonut pienen aarteeni minulle takaisin."

Tämä oli jotain mihin en ollut osannut varautua; jotain mitä en ollut tullut kunnolla ajatelleeksi. Olin ajatellut vain selvittää, oliko Ulsterin kostajan omistaja yhä hengissä. Sen jälkeen minun oli tarkoitus antaa merkki isän haltuun, joka luovuttaisi sen poliisille, joka puolestaan pitäisi huolen siitä että se päätyisi lailliselle omistajalleen. Kissing huomasi epäröintini välittömästi.

"Annahan kun esitän vielä toisen kysymyksen", hän sanoi. "Mitä jos olisit tänään tullut tänne vain huomataksesi, että olen potkaissut tyhjää, niin kuin sanotaan, siis päässyt autuaammille metsästysmaille?"

"Tarkoitatteko että olisitte kuollut, sir?"

"Sitä sanaa hain: kuollut. Juuri niin."

"Olisin varmaankin antanut postimerkin isälleni."

"Omaksiko?"

"Hän tietäisi, mitä sille pitää tehdä."

"Minä taas luulen, että paras henkilö päättämään siitä asiasta on merkin omistaja, eikö totta?"

Tiesin että oikea vastaus olisi "kyllä", mutta en pystynyt sanomaan sitä ääneen. Enemmän kuin mitään muuta olin halunnut ojentaa merkin isälle, vaikka se ei ollutkaan minun. Samanaikaisesti olin halunnut ojentaa molemmat merkit komisario Hewittille. Miksi ihmeessä?

Kissing sytytti taas uuden savukkeen ja katseli ulos ikkunasta. Lopulta hän nappasi toisen postimerkin pois kuoresta ja antoi toisen minulle.

"Tämä on AA", hän sanoi. "Se ei ole minun omaisuuttani. Isäsi voi tehdä sillä mitä ikinä haluaa. Ei ole minun asiani päättää siitä."

Otin Ulsterin kostajan häneltä varovasti ja käärin sen huolellisesti nenäliinaani.

"Mutta tämä hieno pieni TL sen sijaan on minun. Minun omani, ilman epäilyksen häivää."

"Olette varmasti hyvin iloinen, kun saatte panna sen takaisin postimerkkikansioonne, sir", sanoin kohtalooni tyytyen ja sujautin toisen postimerkin taskuuni.

"Postimerkkikansiooni?" Kissing sanoi ja nauroi raakkuvaa naurua, joka päättyi yskänkohtaukseen. "Minun kansioni ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen."

Hän käänsi vanhat silmänsä ikkunaa kohti ja tuijotti mitään näkemättä ulkona levittäytyvää nurmikkoa, jolla vanhat mummelit yhä pyörähtelivät auringon täplittämien pyökkien alla kuin eksoottiset perhoset.

"Oi Cynara! On muistot kadonneet kuin tuhka tuuleen,

ruusut tanssineet kauas pois,

unhoon painuneet sun valkeat liljat.

Mut teki sairaaksi murhe ja polte lemmen,

niin, niin, ja tanssi jatkui vaan:

Sulle olen uskollinen, Cynara! Niin kuin ennen."

Hän jatkoi: "Se on runosta 'Non sum qualis eram bonae sub regno Cynarae'. Ehkä se onkin sinulle tuttu?"

Pudistin päätäni. "Se on kaunis", sanoin.

"Kun eristäytyy tällaiseen paikkaan", Kissing sanoi kättään heilauttaen, "ja kietoutuu sen nukkavieruun vanhuudenheikkouteen, ajautuu taloudelliseen rappiotilaan, niin kuin varmasti ymmärrät."

Hän katsoi minua kuin olisi murjaissut vitsin. Kun en vastannut, hän osoitti pöytää.

"Otapa toinen noista kansioista. Ylempi varmaankin riittää."

Vasta nyt huomasin, että pöytälevyn alla oli hylly, jolla oli kaksi paksua sidottua kansiota. Puhalsin pölyn pois ja ojensin päällimmäisen Kissingille.

"Ei kun avaa sinä."

Avasin kansion ensimmäiseltä sivulta, jolla oli kaksi postimerkkiä: yksi musta ja yksi punainen. Kuminjäljistä ja viivoittimella vedetyistä viivoista huomasin, että sivu oli joskus ollut täynnä. Käänsin seuraavan sivun... ja sitä seuraavan. Kansio oli enää pelkkä ryöstetty laivanhylky: tuossa puhtaaksi riivi- tyssä kokoelmassa oli postimerkkejä niin harvakseltaan, että koulupoikakin olisi piilottanut sen häpeissään.

"Näin paljon maksaa majoittaa sykkivä sydän. Sitä joutuu myymään oman elämänsä yksi pikkuinen lappu kerrallaan.

Eipä siitä paljon ole jäljellä."

"Mutta entäs Ulsterin kostaja?" sanoin. "Sen täytyy olla omaisuuden arvoinen!"

"Toden totta", sanoi Kissing ja katsoi vielä kerran aarrettaan suurennuslasin läpi.

"Kirjoista voi lukea tarinoita, miten armonaikaa saa lisää juuri kun ansa on jo laukeamassa, miten hevosen sydän pysähtyy heti maaliviivan jälkeen." Hän naurahti kuivasti ja veti esiin nenäliinan, jolla pyyhki silmiään. "'Sanoi neito: liian myöhään, oi! Ei enää kirkonkello mulle soi' - vai miten se nyt meni."

Kissing jatkoi puoliksi kuiskaten: "Kohtalo kujeilee niin mielellään. Kukas niin sanoikaan? Oliko se Cyrano de Bergerac?"

Pienen hetken mietin, miten mielellään Daffy juttelisi tämän vanhan herrasmiehen kanssa. Mutta sitten kohautin olkapäitäni.

Huvittuneesti hymyillen Kissing otti savukkeen suustaan ja kosketti sen palavalla päällä Ulsterin kostajan kulmaa.

Tuntui kuin kasvoilleni olisi heitetty tulipallo, kuin rintakehäni ympärille olisi kiedottu piikkilankaa. Räpytin silmiäni ja katsoin sitten kauhusta jähmettyneenä, miten postimerkki alkoi kyteä, sitten siihen syttyi pieni liekki, joka hitaasti ja heltymättömästi nuoleskeli kuningatar Viktorian nuoria kasvoja.

Kun liekki saavutti Kissingin sormenpäät, hän avasi kämmenensä ja antoi tumman tuhkan leijua lattialle. Hänen aamutakkinsa helman alta ilmestyi kiiltävä musta kenkä, joka astui kevyesti postimerkin jäänteiden päälle ja rusensi ne sitten parilla riuskalla liikkeellä lattiaan.

Kolmen pauhaavan sydämenlyönnin aikana Ulsterin kostaja oli muuttunut mustaksi tahraksi Rook's Endin linoleumilattiaan.

"Taskussasi oleva postimerkki muuttui juuri kaksi kertaa arvokkaammaksi", sanoi Kissing. "Pidä siitä hyvää huolta, Flavia. Se on nyt ainoa laatuaan koko maailmassa."