Puhuja oli Pemberton, ja vatsassani muljahti kun kuulin hänen äänensä. Mitä hän oikein tarkoitti? "Ja nyt on Flavian vuoro." Oliko hän jo tehnyt jotain kamalaa Daffylle tai Feelylle? Tai Doggerille?

Ennen kuin ehdin edes kuvitella mitä se voisi olla, hän oli tarttunut pihtiotteella olkavarrestani ja painoi peukalolla hauislihasta niin kuin oli tehnyt aiemminkin. Yritin huutaa, mutta pihaustakaan ei tullut ulos. Oksentaisin pian.

Ravistin päätäni raivokkaasti, ja ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä Pemberton hellitti otteensa.

"Mutta ensin Frank ja Flavia juttelevat vähäsen", hän sanoi mukavalla rupatteluäänellä, aivan kuin olisimme kävelyllä puistossa, ja sillä hetkellä ymmärsin olevani kahdestaan mielipuolen kanssa omassa henkilökohtaisessa Kalkutassani.

"Otan nyt hupun pois päästäsi, ymmärrätkö?" Seisoin hievahtamatta, kauhuissani.

"No niin Flavia, kuuntelehan nyt tarkkaan. Jollet tee tismalleen niin kuin käsken, minä tapan sinut. Hyvin yksinkertaista. Ymmärrätkö?"

Nyökkäsin pienesti.

"Hyvä. Nyt pysy aloillasi."

Tunsin miten hän nyki takin hihoihin tekemiään solmuja, ja samassa takin sileä silkkivuori liukui kasvojeni yli ja putosi sitten kokonaan pois.

Taskulampun valokeila löi kuin vasaranisku ja sokaisi minut. Kavahdin järkytyksestä. Näin vain välähteleviä tähtiä ja mustia läikkiä. Olin ollut pimeydessä niin pitkään, että pelkkä tulitikun liekki olisi tuntunut järisyttävältä, ja Pemberton osoitti tahallaan voimakkaalla taskulampulla suoraan silmiini.

Koska en voinut nostaa käsiä silmien suojaksi, saatoin vain kääntää pään sivuun, puristaa silmät kiinni ja odottaa, että kauhea olo menisi ohi.

"Tuskallista, eikö vain?" hän sanoi. "Mutta ei puoleksikaan niin tuskallista kuin se mitä teen sinulle, jos valehtelet minulle uudestaan."

Avasin kirveltävät silmäni ja yritin kohdistaa katseen montun pimeään nurkkaan.

"Katso minua!" Pemberton käski.

Käänsin päätä ja tihrustin häntä naama varmaan aivan hirvittävässä irveessä. En erottanut taskulampun valopyörylän takaa miestä ollenkaan, sillä raivoisa valokeila poltti yhä aivoissani kuin jättiläismäinen, valkoinen aavikon aurinko.

Pitämättä minkään valtakunnan kiirettä Pemberton siirsi valokeilan osoittamaan lattiaa. Hän oli pelkkä ääni pimeydessä jossakin valokeilan takana.

"Sinä valehtelit minulle." Kohautin olkapäitäni.

"Sinä valehtelit minulle", Pemberton toisti kovemmalla äänellä, ja nyt huomasin kireyden hänen äänessään. "Kelloon ei ollut piilotettu muuta kuin musta yhden pennyn postimerkki."

Hän siis todella oli käynyt Buckshawissa! Sydämeni läpätti kuin vangitulla linnulla.

"Mmmg", sanoin.

Pemberton mietti hetken mutta ei ymmärtänyt vastauksestani mitään.

"Otan kohta nenäliinan pois suustasi, mutta annahan kun näytän sinulle ensin jotain."

Hän nosti tweedtakkinsa lattialta ja kaiveli jotain sen taskusta. Kun hän veti kätensä ulos, siinä oli kiiltelevä lasi- ja metalliesine. Bonepennyn lääkeruisku! Hän ojensi sen minun nähtäväkseni.

"Tätähän sinä etsit, eikö vain? Majatalosta ja teidän puutarhastanne? Ja se oli koko ajan minulla!"

Hän nauraa röhötti nenäänsä kuin porsas ja istahti portaille. Hän piteli taskulamppua polviensa välissä, piti ruiskua ylösalaisin, kaiveli samalla takintaskua uudemman kerran ja veti esiin ruskean pienen pullon. Ehdin hädin tuskin nähdä mitä etiketissä luki, ennen kuin hän avasi korkin ja täytti lääkeruiskun ripein liikkein.

"Oletan että tiedät mitä tämä aine on, neiti näsäviisas?"

Kohtasin hänen katseensa, mutta en osoittanut muulla tavalla kuulleeni hänen sanojaan.

"Ja voit olla varma että tiedän tarkkaan, miten ja minne ainetta pitää ruiskuttaa. Kaikki ne tunnit London Hospitalin dissektiosalissa eivät ole menneet hukkaan. Kun olin kalauttanut Bony-kuoman tajuttomaksi, ruiske oli melkein naurettavan helppo antaa: pieni kallistus, työntö splenius capitus- ja semi- spinalis capitis -lihasten läpi, reikä kannattaja-kiertonikamanivelen nivelsiteisiin, ja neula työntyi kiertonikaman kaaren yli. Tadaa! Valot sammuvat saman tien. Kuolema tulee lähes välittömästi. Hiilitetrakloridi haihtuu tuota pikaa eikä juuri jätä jälkiä. Täydellinen rikos, vaikka itse sanonkin."

Juuri niin kuin olin päätellyt! Ja nyt tiesin tarkalleen miten hän oli sen tehnyt! Tuo mies oli päästään sekaisin, mielipuoli.

"Kuuntele tarkkaan", hän sanoi. "Otan nyt nenäliinan suustasi, ja sitten kerrot minulle missä Ulsterin kostajat ovat. Yksikin väärä sana, yksikin väärä liike ja silloin..."

Hän piti lääkeruiskua pystyasennossa aivan lähellä nenänpäätäni ja painoi mäntää kevyesti. Pari pisaraa hiilitetrakloridia ilmestyi kasteen lailla neulan kärkeen ja tipahti sitten lattialle. Tunsin nenässäni tutun lemahduksen.

Pemberton laski taskulampun rappuselle ja korjasi sen asentoa niin että se valaisi kasvoni. Lääkeruiskun hän asetti lampun viereen.

"Suu auki", hän sanoi.

Tällaisia ajatuksia möyrysi mielessäni: kohta hän työntää peukalon ja etusormen suuhuni ja vetää nenäliinan ulos. Silloin isken hampaat yhteen kaikin voimin. Puren voimieni takaa - niin kovaa että hänen sormensa irtoavat!

Ja mitä sitten? Käteni ja jalkani olisivat yhä siteissä, ja pahasti purtunakin Pemberton tappaisi minut helposti.

Avasin kivistäviä leukojani vähäsen.

"Enemmän", hän sanoi. Sitten hän nappasi vettyneen nenäliinan suustani. Yhden pienen hetken hänen kätensä varjo peitti taskulampusta heittyvän valokeilan, joten hän ei minun laillani nähnyt pientä oranssia vilahdusta märässä nenäliinamytyssä, joka putosi pimeälle lattialle.

"Kiitos", kuiskasin käheästi - se oli ensimmäinen siirtoni tässä pelin toisessa osassa.

Pemberton näytti yllättyneeltä.

"Joku on löytänyt ne", kähisin. "Ne postimerkit siis. Minä piilotin ne kellon sisään... ihan varmasti."

Tajusin välittömästi menneeni liian pitkälle. Jos se mitä sanoin olisi totta, Pembertonilla ei olisi mitään syytä olla tappamatta minua. Minähän olin ainoa joka tiesi että hän oli tappaja.

"Ellei sitten...", lisäsin kiireesti.

"Ellei mitä?"

Hän tarttui sanoihini kuin kaatuneen antiloopin kimppuun käyvä sakaali.

"Jalkoihin sattuu", valitin. "En pysty ajattelemaan kunnolla. Voisitko edes löysätä siteitä vähän, ole kiltti."

"Hyvä on", hän sanoi sen enempää miettimättä. "Mutta kädet pysyvät sidottuina. Sillä lailla et pääse minnekään."

Nyökkäsin innokkaasti.

Pemberton polvistui ja avasi vyön soljen. Kun nahkainen vyö valahti nilkkojeni ympäriltä, keräsin kaikki voimani ja potkaisin Pembertonia suuhun.

Horjahtaessaan taaksepäin hän iski päänsä sementtiseinää vasten, ja kuulin miten lasinen esine kolahti lattiaan ja vieri nurkkaan. Pemberton valui raskaasti seinää pitkin istuvaan asentoon, ja samaan aikaan minä onnuin portaita kohti.

Nousin ensimmäisen portaan, sitten toisen... potkaisin kankeilla jaloillani taskulampun nurin, ja se vierähti montun lattialle, missä se pysähtyi niin että valokeila jäi osoittamaan Pembertonin kengänpohjaa.

Kolmas porras, neljäs... Tuntui kuin jalkani olisi sahattu nilkoista poikki.

Viides porras...

Arvelin että pääni täytyi jo olla montunreunan yläpuolella,

mutta jos se piti paikkansa, huoneessa oli pimeää. Ovessa olevista pikkuikkunoista kajasti vain vähän verenpunaista hohdetta. Ulkona oli siis pimeää, joten olin nukkunut monta tuntia.

Kun yritin hahmottaa, missä suunnassa ovi oli, kuulin montusta liikettä. Taskulampun valo heilui villisti katossa, ja sitten Pemberton olikin ylhäällä autotallissa ja kimpussani.

Hän kaappasi minut syliinsä ja rutisti niin kovaa etten saanut henkeä. Saatoin kuulla miten luut ratisivat hartioissani ja kyynärpäissäni.

Yritin potkia häntä jalkoihin, mutta hän oli minua vahvempi.

Pyörimme hyrränä ympäri huonetta.

"Ei!" hän karjaisi, menetti tasapainonsa, putosi monttuun ja veti minut mukanaan.

Hän tömähti kuopan pohjalle, ja samassa putosin hänen päälleen. Kuulin miten hän haukkoi henkeä pimeydessä. Oliko hän murtanut selkärankansa? Vai olisiko hän kohta taas jaloillaan ja ravistelisi minua kuin räsynukkea?

Pemberton sysäsi minut rajusti pois, ja minä lennähdin rähmälleni korjausmontun perälle. Mittarimadon lailla könysin polvilleni, mutta liian myöhään: Pemberton piti jo tiukasti kiinni käsivarrestani ja kiskoi minua kohti portaita.

Kaikki kävi ihmeen nopeasti: hän kyykistyi, nosti taskulampun siitä mihin se oli pudonnut ja kurotti sitten kohti portaita. Luulin lääkeruiskun pudonneen lattialle, mutta se olikin ilmeisesti ollut lääkepullo, koska hetkistä myöhemmin näin vilaukselta ruiskun hänen kädessään - ja sitten tunsin sen jo niskassani.

Ainoa ajatukseni oli pelata aikaa.

"Sinä tapoit Twiningin, eikö niin?" sain sanottua. "Sinä ja Bonepenny."

Tätä hän ei ilmeisesti ollut osannut odottaa. Tunsin hänen otteensa hellittävän aavistuksen verran.

"Miksi sinä niin luulet?" hän hönki korvaani.

"Bonepenny oli siellä katolla", sanoin. "Bonepenny huusi Vale! Hän matki Twiningin ääntä. Ja sinä työnsit Twiningin ruumiin katon aukosta alas."

Pemberton hengitti sisään nenän kautta. "Sanoiko Bonepenny sinulle niin?"

"Löysin lakin ja viitan katon kolosta", sanoin. "Sain sen selville ihan itse."

"Olet kyllä hirveän kekseliäs tyttö", hän sanoi ja kuulosti siltä kuin olisi ollut pahoillaan.

"Ja nyt kun olet tappanut Bonepennyn, postimerkit ovat sinun. Tai olisivat jos tietäisit missä ne ovat."

Se sai hänet raivon valtaan. Hän tiukensi otteensa käsivarrestani ja panoi taas peukalonsa hauislihakseen. Huusin tuskissani.

"Viisi sanaa, Flavia", hän kähisi. "Missä ne pirun postimerkit ovat?"

Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana koin lamaannuttavaa kipua ja mieleni haki turvapaikkaa pakenemalla muualle.

Tämäkö on Flavian loppu? mietin.

Jos oli, katseliko Harriet minua jostain? Istuiko hän tällä samalla hetkellä pilvenreunalla jalkoja heilutellen ja sanoi: "Voi ei, Flavia! Älä vain sano sitä! Flavia, varo! Vaara!"

Jos sanoi, en kuullut häntä; ehkä olin etäämmällä Harrietista kuin Feely ja Daffy. Ehkä hän rakasti minua vähemmän kuin heitä.

Oli surullinen tosiasia, että Harrietin kolmesta lapsesta minä olin ainoa, jolla ei ollut hänestä todellisia muistikuvia. Feely, varsinainen ahnehtija, oli saanut ja haalinut kahdeksan vuotta äidinrakkautta. Daffy puolestaan väitti kivenkovaan, että vaikka hän oli ollut vasta kolmevuotias Harrietin kadotessa, hän muisti silti aivan selvästi hoikan ja nauravaisen nuoren naisen, joka puki hänet tärkättyyn mekkoon ja lakkiin, laski hänet huovalle aurinkoiselle nurmikolle, otti hänestä kuvan kokoonkäännettävällä kameralla ja tarjosi sitten kurkkupikkelsiä.

Pisto niskassani palautti minut todellisuuteen - neula oli aivojeni juuressa.

"Ulsterin kostajat. Missä ne ovat?"

Osoitin sormella korjausmontun varjoisaan nurkkaan, missä nenäliinamytty oli. Kun Pembertonin taskulampun valo tanssahteli osoittamaani suuntaan, katsoin ensin sivuun ja sitten ylös, niin kuin entisajan pyhimykset kuulemma tekivät pelastusta etsiessään.

Kuulin sen ennen kuin näin sitä. Kuului vaimeaa hurinaa, aivan kuin valtava mekaaninen lentolisko olisi räpytellyt siipiään rakennuksen ulkopuolella. Hetkistä myöhemmin kuului

hirvittävä rämähdys ja päällemme alkoi sataa lasinsirpaleita.

Huone meidän ja korjausmontun yläpuolella räjähti täyteen kirkkaankeltaista valoa, ja siellä täällä ajelehti höyrypilviä kuin vainajien levottomia sieluja.

Olin jähmettynyt paikoilleni tuijottamaan suoraan ylöspäin, missä näin omituisen tutunnäköisen, värähtelevän ilmestyksen.

Nyt olen pimahtanut, ajattelin. Olen tullut hulluksi.

Suoraan pääni yläpuolella näkyi Harrietin Rolls-Roycen pohja, joka värähteli aivan kuin se olisi ollut elävä olento.

Ennen kuin ehdin silmääni räpäyttää, auton ovet aukesivat ja kuulin askelia ylläni olevalla lattialla.

Pemberton loikkasi portaita kohti ja räpisteli niitä ylöspäin kuin loukkuun jäänyt rotta. Portaiden yläpäässä hän pysähtyi ja yritti hurjasti tempoillen löytää ulospääsyä montun reunan ja Phantomin etupuskurin välistä.

Jostain ilmestyi käsi, joka tarttui Pembertonia kauluksesta ja kiskoi tämän ylös montusta kuin kalan lammesta. Hänen kenkänsä katosivat ylhäällä loistavaan valoon, ja kuulin jonkun sanovan: "Suo anteeksi jo etukäteen." Se oli Dogger.

Kuului kova rusahdus ja jotain tömähti lattialle kuin naurissäkki.

Olin vielä aivan pökerryksissä, kun näin ilmestyksen. Se oli kokovalkoisissa, astui helponnäköisesti betonin ja autonnokan välisestä kapeasta raosta ja lepatti nopeasti alas monttuun.

Se halasi minua ja nyyhkytti olkaani vasten, ja tunsin miten se vapisi lehden lailla.

"Tyhmeliini! Mikä tyhmeliini sinä oletkaan!" se hoki uudestaan ja uudestaan, ja sen verestävänpunaiset huulet painuivat kaulalleni.

"Feely!" sanoin ällistyksestä äimänä. "Saat öljyä parhaalle mekollesi!"

Cow Lanella autotallin ulkopuolella kaikki oli kuin uninäytelmää: nyyhkyttävä Feely polvillaan rutistamassa minua tiukasti. Seisoessani siinä liikkumattomana tuntui kuin jotain olisi sulanut pois meidän väliltämme, ja hetken ajan olimme Feelyn kanssa kuin yhteen sulautunut olio kuunvalossa varjoisalla tiellä.

Ja sitten tuntui kuin kaikki Bishop's Laceyn asukkaat olisivat tulleet esiin: he ilmaantuivat hitaasti pimeydestä, kaakattivat kuin kaupunginraadin jäsenet taskulamppujen valaisemalla näyttämöllä ja sen ammottavan aukon vieressä, missä autotallin ovi oli ollut; kaikki kertoivat toisilleen, missä olivat olleet kun kuulivat kylän halki kaikuneen rämähdyksen. Se oli kuin kohtaus Lumottu laakso -nimisestä näytelmästä, jossa Brigadoon-niminen kylä herää eloon sadan vuoden välein vain yhden päivän ajaksi.

Harrietin Phantomin kaunis jäähdytin oli lommoilla, koska sitä oli käytetty muurinmurtajana, ja nyt auto höyrysi kaikessa rauhassa autotallin edessä ja tiputti vettä hiekkaan. Jotkut lihaksikkaammista kyläläisistä - Tully Stoker heidän joukossaan, huomasin - olivat työntäneet ajoneuvon ulos, jotta Feely saattoi johdattaa minut ylös montusta ja ulos pyöreiden taskulampun valokeilojen räikeään kirkkauteen.

Feely oli tässä vaiheessa noussut jaloilleen, mutta roikkui edelleen minussa kuin maljakotilo sotalaivassa ja lörpötteli innoissaan.

"Katsos kun me seurattiin sitä. Dogger tiesi ettet ollut tullut vielä kotiin, ja kun me sitten nähtiin jonkun hiiviskelevän talon lähistöllä..."

Näin monta peräkkäistä sanaa Feely ei ollut sanonut minulle koko elämäni aikana, ja hetken ajan annoin niiden vain upota tajuntaani.

"Dogger soitti tietenkin poliisille ja sanoi sitten että mitä jos seurataan sitä miestä... pidetään auton valot sammutettuina ja pysytellään etäisyyden päässä... Voi hyvä luoja! Olisitpa nähnyt miten me hurjasteltiin!"

Vanha kunnon hiljainen Roller, ajattelin. Isä suuttuisi kyllä kun näkisi vahingot.

Neiti Mountjoy seisoi muista erillään, veti villaista hartiahuivia tiukemmin olkapäidensä ympärille ja mulkoili murhaavasti sitä pirstaleiksi särkynyttä aukkoa, joka oli ollut autotallin ovi, aivan kuin niin kertakaikkinen kirjaston omaisuuden häpäiseminen olisi ylittänyt ymmärryksen. Yritin tavoittaa hänen katseensa, mutta hän katseli hermostuneen näköisenä mökkinsä suuntaan ikään kuin olisi kokenut jo liikaakin jännitystä yhdelle illalle ja kaivannut kotiin.

Myös rouva Mullet oli siellä, ja hänen seurassaan oli pullea miehenkäppänä, joka selvästi piti hänet aisoissa. Sen täytyi olla aviomies Alf, ajattelin: ei ollenkaan sellainen Jack Spratt -hahmo jollaiseksi olin hänet kuvitellut. Jos rouva Mullet olisi ollut oma itsensä, hän olisi rynnännyt luokseni ja halannut ja nyyh- kinyt, mutta Alf näytti olevan sitä mieltä että julkiset tunteenilmaukset eivät oikein olleet sopivia. Kun hymyilin rouva Mulletille vienosti, hän kosketti sormenpäällä toista silmäänsä.

Juuri silloin tohtori Darby saapui paikalle kuin olisi ollut sattumalta iltakävelyllä. Vaikka hän käyttäytyi hyvin rennosti, en voinut olla huomaamatta että hän oli tuonut mustan lääkärinlaukun mukanaan. Hänen vastaanottonsa ja asuntonsa olivat ihan kulman takana High Streetillä, ja hän oli varmaankin kuullut hajoavasta puusta ja lasista lähtevän metelin. Hän katseli minua tarkkaavaisesti päästä varpaisiin.

"Millainen on vointi, Flavia?" hän kysyi ja kyykistyi katsomaan silmiini.

"Aivan erinomainen, kiitos kysymästä, tohtori Darby", sanoin sävyisästi. "Entä miten te voitte?"

Tohtori Darby kaiveli minttukarkkejaan esiin. Ennen kuin paperipussi oli edes kunnolla ulkona hänen taskustaan, minä jo kuolasin kuin koira; tuntien vankina olo ja nenäliinamytty olivat saaneet suuni maistumaan viktoriaanisen vessanpöntön uimurilta.

Tohtori Darby kaiveli pussiaan, valitsi huolellisesti kaikkein houkuttelevimmalta vaikuttavimman karamellin ja sujautti sen suuhunsa. Hetkistä myöhemmin hän oli jo lähtenyt kotiaan kohti.

Autotallilla parveileva väkijoukko teki tilaa Vauxhallille, joka kääntyi High Streetiltä Cow Lanelle. Kun se pysähtyi töyssähdellen kiviaidan viereen, sen etuvalot valaisivat kaksi tammen alla seisovaa hahmoa: Maryn ja Nedin. He eivät astuneet esiin, vaan pysyivät paikoillaan ja hymyilivät minulle ujosti varjojen keskeltä.

Oliko Feely nähnyt heidät siellä yhdessä? Tuskinpa vain, koska hän höpötteli edelleen itkuisena minun pelastamisestani. Jos Feely huomaisi heidät, saattaisin joutua todistamaan varsin karkeaa nyrkkitappelua, jossa revittäisiin irti hiuksiakin. Daffy kertoi minulle kerran, että yleensä tappelussa kartanonherran tytär saa lyödä ensimmäisen lyönnin, ja minä tiedän paremmin kuin kukaan että Feely on sisäistänyt sen asian. Olen silti ylpeä voidessani kertoa, että minulla oli mielentyyneyttä ja rohkeutta näyttää Nedille peukkua kannustavasti.

Auton takaovi aukesi ja komisario Hewitt kömpi ulos.

Samaan aikaan ylikonstaapelit Graves ja Woolmer ilmestyivät etupenkeiltä ja astuivat yllättävän sulavasti Cow Lanelle.

Woolmer harppoi saman tien sinne, missä Dogger piteli Pembertonia jonkinlaisessa tuskallisen näköisessä vääntöotteessa, niin että Pemberton oli etukumarassa kuin maailmaa harteillaan kannatteleva Atlas-patsas.

"Minä otan hänet nyt huostaani, sir", ylikonstaapeli Woolmer sanoi, ja hetkistä myöhemmin olin kuulevinani nikkelöityjen käsirautojen naksauksen.

Dogger katseli poliisiautolle laahustavaa Pembertonia, kääntyi ja lähti hitaasti tulemaan minua kohti. Kun Dogger lähestyi meitä, Feely kuiskasi innostuneena korvaani: "Oli Doggerin idea käyttää traktorin akkua Roycen käynnistämiseen. Muista kehua häntä."

Sitten hän irrotti otteensa kädestäni ja astui sivuun.

Ja niin Dogger seisoi edessäni kädet roikkuen. Jos hänellä olisi ollut hattu, hän olisi varmaan väännellyt sitä. Seisoimme ja katselimme toisiamme.

En aikonut aloittaa kiitoksiani puhumalla traktorin akusta. Halusin lausua täsmälleen oikeat sanat: jotain ylevää, joka muistettaisiin Bishop's Laceyssa vielä vuosien päästä.

Tumma hahmo kulki Vauxhallin etuvalojen edestä ja veti huomioni puoleensa, ja hetken ajaksi jäimme Doggerin kanssa sen varjoon. Valoa vasten seisoi tutunnäköinen mustavalkoinen hahmo, kuin varjoteatterin hahmo: isä.

Hän lähti kävelemään verkkaisesti, melkein ujosti, minua kohti. Huomatessaan Doggerin vierelläni hän kuitenkin pysähtyi ja kääntyi sanomaan jotakin komisario Hewittille, aivan kuin olisi juuri muistanut jotain todella tärkeää.

Postineiti Cool nyökkäsi minulle ystävällisesti mutta pysytteli taka-alalla, niin kuin olisin ollut jotenkin erilainen kuin se Flavia, joka vain kaksi päivää aiemmin - oliko siitä tosiaan niin vähän aikaa - oli ostanut makeisia šillingillä ja kuudella pennyllä hänen liikkeestään.

Käännyin Feelyn puoleen ja sanoin: "Kuule, tekisitkö minulle palveluksen. Mene takaisin korjausmonttuun ja etsi minun nenäliinani - ja katso että sen sisältä ei putoa mitään. Mekkosi on jo valmiiksi likainen, joten ei sillä enää ole väliä. Olehan nyt kiltti tyttö ja ala mennä."

Feelyn leuka loksahti auki ja hetken luulin että hän täräyttäisi minua suoraan naamaan. Hänen kasvonsa lehahtivat yhtä punaisiksi kuin hänen huulensa. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja katosi autotallin pimeyteen.

Käännyin Doggerin puoleen lausuakseni pian lentäväksi lauseeksi muodostuvat sanani, mutta hän ehti ensin.

"No niin, Flavia-neiti", hän sanoi hiljaisella äänellä, "tästähän tulee mitä hurmaavin ilta, vai mitä?"