Se oli täydellinen juoni. Kukaan ei voinut todistaa että asia olisi toisin. Väittäisin että pihalta kuulunut ääni herätti minut yöllä. Ensin menin alakertaan, sitten puutarhaan, missä minut yllätti hiippari: ehkä murtovaras, joka oli tullut varastamaan isän postimerkkejä. Lyhyen kamppailun jälkeen onnistuin kukistamaan hänet.

Hetkonen Flave, ehkä tuo viimeinen oli vähän epäuskottavaa: Horace Bonepenny oli päälle metri kahdeksankymmentä senttiä pitkä ja olisi voinut nitistää minut peukalonsa ja etusormensa välissä. Ei, sanoisin sittenkin että hän kuoli kamppailun tuoksinassa - sydän petti, ehkä jonkin lapsena sairastetun taudin peruina. Sanotaan vaikka reumakuumeen. Niin se oli. Sydämen vajaatoiminta, niin kuin Bethillä Pikku naisissa. Pyysin hiljaisella rukouksella pyhältä Tancredilta ihmettä: Rakas pyhä Tancred, ole kiltti ja anna Bonepennyn ruumiinavauksen vahvistaa valkoinen valheeni.

"Minä tapoin Horace Bonepennyn", toistin, aivan kuin asian sanominen kahdesti tekisi siitä uskottavamman.

Komisario Hewitt veti henkeä ja päästi ilman sierainten kautta ulos. "Kerropas vähän lisää", hän sanoi.

"Kuulin yöllä omituista ääntä, menin puutarhaan ja joku hyppäsi varjoista minun kimppuuni."

"Vähän hitaammin, mistä varjoista?"

"Puutarhavajan varjosta. Rimpuilin päästäkseni vapaaksi, kun yhtäkkiä hänen kurkustaan alkoi kuulua korinaa, aivan kuin hän olisi kärsinyt sydämen vajaatoiminnasta joka johtui lapsena sairastetusta reumakuumeesta - tai jotain sinne päin."

"Ymmärrän", komisario Hewitt sanoi. "Mitä sinä sitten teit?" "Menin sisälle hakemaan Doggeria. Loput te kai tiedättekin." Vaan hetkinen - tiesin ettei Dogger ollut kertonut siitä, että me kuuntelimme salaa isän ja Horace Bonepennyn riitaa, mutta oli silti epätodennäköistä että Dogger olisi kertonut komisariolle minun herättäneen hänet neljältä aamulla mainitsematta sitä, että minä olin tappanut miehen. Eikö niin?

Tarvitsin aikaa, että ehtisin ajatella asian juurta jaksain.

"Hyökkääjää vastaan puolustautumista ei oikein voi sanoa murhaksi", komisario sanoi.

"Ei niin", vastasin, "mutta en olekaan kertonut kaikkea."

Selasin valonnopeudella mieleni arkistokortteja: tieteelle tuntemattomat myrkyt (liian hidasta); kuolemaan johtava hypnoosi (samoin); salainen ja kielletty jujutsu-isku (epäuskottava ja liian vaikea selittää). Nopeasti minulle valkeni, että marttyyriksi heittäytymiseen vaadittiin todella paljon luovaa neroutta - pelkkä liukas kieli ei riittänyt.

"Kun minua hävettää", lisäsin.

Jos on epävarma, kannattaa turvautua tunteisiin, ajattelin.

Olin ylpeä siitä että tulin ajatelleeksi sitä.

"Hmm", komisario sanoi. "Annetaan sen asian olla toistaiseksi. Kerroitko Doggerille, että tapoit sen tunkeilijan?"

"En tainnut kertoa. Olin katsokaas niin järkyttynyt."

"Kerroitko hänelle myöhemmin?"

"En, koska hänen hermonsa olivat minusta liian heikossa kunnossa."

"No kyllähän tämä toki kuulostaa hyvin kiinnostavalta", komisario Hewitt sanoi, "mutta yksityiskohtia on aika vähän."

Tiesin seisovani jyrkänteen reunalla: yksikin askel lisää, eikä paluuta enää olisi.

"On muutakin", sanoin, "mutta..."

"Mitä mutta?"

"En sano enää mitään ennen kuin saan puhua isän kanssa." Komisario Hewitt näytti siltä, että hän yritti nielaista jotain, mikä ei suostunut menemään alas. Hän avasi suunsa niin kuin hänen kurkussaan olisi ollut jokin tukos, ja sulki sen taas. Hän nielaisi ja teki sitten jotain mitä en voinut olla ihailematta, jotain minkä ajattelin ottaa omaan temppuvalikoimaani: hän tarttui taskunenäliinaansa ja muutti ihmetyksensä aivas- tukseksi.

"Kahden kesken", lisäsin.

Komisario niisti nenänsä äänekkäästi ja meni taas ikkunaan kädet selän takana. Aloin tajuta että se tarkoitti hänen vaipuneen ajatuksiin.

"Hyvä on", hän sanoi yllättäen. "Seuraa minua."

Pomppasin pystyyn tuoliltani ja menin hänen peräänsä.

Ovella hän esti käsivarrellaan pääsyni käytävään ja laski toisen kätensä olkapäälleni höyhenenkevyesti.

"Olen nyt tekemässä jotain mitä saatan joutua raskaasti katumaan", hän sanoi. "Asetan urani vaakalaudalle. Ethän tuota minulle pettymystä, Flavia, ole kiltti äläkä tuota minulle pettymystä."

"Flavia!" isä sanoi. Hän yllättyi selvästi nähdessään minut. Ja sitten hän pilasi kaiken sanomalla: "Komisario, viekää tämä lapsi pois. Pyydän, että viette hänet pois."

Hän kääntyi poispäin minusta ja katsoi seinään päin.

Vaikka huoneen ovi oli maalattu kermanväriseksi, oli ilmiselvää että se oli terästä. Kun komisario oli avannut oven, olin nähnyt että huone oli ahdas ja siellä oli alas laskettava punkka ja hämmästyttävän puhdas pesuallas. Onneksi he eivät olleet panneet isää sellaiseen kalterikoppiin, josta näin vilauksen aiemmin.

Komisario Hewitt nyökkäsi minulle pikaisesti kuin viestittäen, että pallo oli nyt minulla, ja astui sitten ulkopuolelle ja sulki oven hyvin hiljaa. En kuullut avaimen kääntyvän lukossa tai salvan putoavan alas, mutta salamanvälähdys ja yhtäkkinen ukkosenjyrähdys saattoivat peittää äänen alleen.

Isä luuli, että olin poistunut komisarion kanssa, koska kääntyessään ja nähdessään minut hän säpsähti hermostuneesti.

"Flavia, mene kotiin", hän sanoi.

Hän seisoi jäykästi selkä suorana, mutta hänen äänensä kuulosti vanhalta ja väsyneeltä. Hän yritti selvästi esittää vaaroja uhmaavaa, ilmeetöntä englantilaista herrasmiestä, ja tajusin sen takia sekä rakastavani että vihaavani häntä.

"Siellä sataa", sanoin ja osoitin ikkunaan. Pilvet olivat repeytyneet samalla lailla kuin aiemmin päivällä huvimajalla ja taas satoi rankasti niin että suuria pisaroita putoili kuuluvasti ikkunalaudalle. Tien toisella puolella yksinäinen mustavaris ravisti itseään kuin märkää sateenvarjoa.

"En voi lähteä kotiin ennen kuin sade lakkaa. Sitä paitsi joku on pihistänyt Gladysin."

"Gladysin?" isä kysyi, ja hänen silmänsä näyttivät meren syvyyksistä nousseen, sukupuuton partaalla olevan meriolennon silmiltä.

"Polkupyöräni", selvensin.

Hän nyökkäsi poissaolevan näköisenä, ja tajusin, ettei hän ollut kuunnellut minua.

"Kuka sinut toi tänne?" isä kysyi. "Hänkö?" Hän näytti peukalollaan ovea tarkoittaen komisario Hewittiä.

"Tulin yksin."

"Yksin? Buckshawista?"

"Niin."

Se tuntui olevan enemmän kuin hän saattoi kestää, joten hän kääntyi taas ikkunaan päin. En voinut olla huomaamatta, että hän oli samassa asennossa kuin komisario Hewitt, kädet selän takana.

"Yksin. Buckshawista", hän sanoi sitten, aivan kuin olisi tajunnut asian vasta nyt.

"Niin."

"Entäs Daphne ja Ophelia?"

"Molemmat voivat hyvin", vakuutin. "Ikävöivät tietysti sinua kauheasti, mutta pitävät asioista huolta siihen saakka että palaat kotiin."

Joka valheen suusta luikauttaa, sen äiti henkensä heittää saa. Niin pikkutytöt joskus rallattivat hyppiessään narua kirkon pihalla. No, minun äitini oli jo kuollut, joten mitä haittaa valehtelusta saattoi olla? Kuka tietää? Saattaisin jopa niittää sillä mainetta taivaassa.

"Palaan kotiin?" isä sanoi lopulta, samalla kun häneltä pääsi jokin huokauksen tapainen. "Siihen voi mennä jonkin aikaa. Siihen voi tosiaan mennä aika kauan."

Seinällä kalteri-ikkunan vieressä oli Hinleyn vihanneskaupan kalenteri, jossa komeilivat kuningas Yrjö VI ja kuningatar Elisabet, kumpainenkin suljettuna omaan kuplaansa ja puettuna niin, että kuvittelin valokuvaajan yllättäneen heidät matkalla jonkun Baijerin pikkuruhtinaan linnassa pidettäviin naamiaisiin.

Isä vilkaisi kalenteria pikaisesti ja alkoi sitten astella levottomasti edestakaisin pienessä huoneessa vältellen visusti katsettani. Aivan kuin olisi unohtanut läsnäoloni, hän alkoi hymistä epäsäännöllisesti ja niiskautti välillä nenäänsä, kuin puolustaen itseään näkymättömän tuomioistuimen edessä.

"Minä tunnustin äsken", sanoin.

"Niin, niin", isä sanoi ja jatkoi kävelyä ja itsekseen mumisemista.

"Kerroin komisario Hewittille, että minä tapoin Horace Bonepennyn."

Isä pysähtyi äkisti kuin olisi törmännyt miekkaan. Hän kääntyi ja kohdisti minuun sen hirvittävän sinisen tuijotuksen, jonka hän usein valitsi aseekseen joutuessaan tekemisiin tytärtensä kanssa.

"Mitä sinä tiedät Horace Bonepennystä?" hän kysyi terävästi.

"Aika paljon itse asiassa", vastasin.

Ja sitten jännite hävisi isästä yhtäkkiä, noin vain. Äsken hänen poskensa olivat pullistuneet palloksi kuin keskiaikaisilla kartoilla puhaltava tuuli, ja seuraavassa hetkessä ne olivat kuopallaan kuin hevoskauppiaalla. Hän istahti punkkansa reunalle ja otti toisella kädellä tukea sormet harallaan.

"Kuulin miten riitelitte työhuoneessa", sanoin. "Anteeksi kun salakuuntelin. Ei ollut tarkoitus, mutta kuulin yöllä ääniä ja tulin alakertaan. Tiedän että hän yritti kiristää sinua. Kuulin teidän kiistanne. Siksi kerroin komisario Hewittille että tapoin hänet."

Tällä kertaa sanat upposivat isän tajuntaan.

"Tapoit hänet?" hän sanoi. "Miten niin tapoit hänet?"

"En halunnut heidän saavan selville että sinä teit sen", minä sanoin.

"Minä?" isä huudahti ja ponnahti seisaalleen. "Voi luoja! Mikä saa sinut kuvittelemaan, että minä olisin tappanut sen miehen?"

"Ei se mitään", sanoin. "Hän luultavasti ansaitsi sen. En kerro kenellekään. Lupaan sen."

Isä tuijotti minua niin kuin olisin joku vettä tippuva hirvittävä olento, joka on juuri astunut ulos Hieronymus Boschin taulusta.

"Flavia, ole kiltti ja kuuntele: minä en tappanut Horace Bonepennyä, vaikka mieli olisi tehnyt."

"Ai etkö?"

Minun oli vaikea uskoa sitä. Olin jo päätynyt siihen lopputulokseen, että isä oli syyllistynyt murhaan, ja tajusin että olisi työn takana myöntää olevansa väärässä.

Muistin kuitenkin Feelyn kerran sanoneen minulle, että tunnustaminen tekee hyvää sielulle - vaikka hän oli kyllä silloin vääntänyt käsivarttani selän taakse, koska yritti pakottaa minut kertomaan mitä olin tehnyt hänen päiväkirjallaan.

"Kuulin mitä sanoit sen Twiningin tappamisesta. Menin kirjaston sanomalehtiarkistoon tutkimaan tapausta. Puhuin neiti Mountjoyn kanssa - hän on herra Twiningin sukulainen. Hän muisti nimet Kurppa ja Horace Bonepenny. Tiedän että Bonepenny majoittui Thirteen Drakesissa ja että hän oli tuonut Norjasta jänkäkurpan piirakkaan piilotettuna."

Isä pudisti päätään hitaasti, mutta ei näyttänyt vaikuttuneelta etsiväntaidoistani, vaan oli pikemminkin kuin osuman saanut vanha karhu joka ei suostu kellistymään.

"Se on kyllä totta", hän sanoi, "mutta uskotko tosiaan, että isäsi pystyisi tekemään kylmäverisen murhan?"

Kun pysähdyin ajattelemaan asiaa - ajattelemaan ihan kunnolla - tajusin miten hölmö olin ollut. Miksen ollut tajunnut tätä aiemmin? Kylmäverinen murha oli yksi monista asioista, joita isä ei pystynyt tekemään.

"No, en usko", sain sanotuksi.

"Flavia, katso minua", hän sanoi, mutta kun katsoin häntä silmiin, näin yhden hermostuttavan hetken ajan vain omat silmäni tuijottamassa takaisin, ja minun oli pakko kääntyä pois.

"Horace Bonepenny ei ollut erityisen kunniallinen mies, mutta ei hän ansainnut kuolla. Kukaan ei ansaitse kuolla", isä sanoi, ja hänen äänensä hiipui pois kuin kaukainen lähetys lyhytaaltoradiossa, ja tajusin ettei hän enää puhunut minulle.

"Maailmassa on muutenkin niin paljon kuolemaa", hän lisäsi. Isä istui käsiinsä tuijotellen ja hieroi peukaloita toisiaan vasten, sormet toistensa lomassa kuin kellonrattaat.

Jonkin ajan kuluttua hän sanoi: "Entäs Dogger?"

"Hän oli siellä myös", myönsin. "Siis työhuoneesi oven

takana."

Isä voihkaisi.

"Sitä minä pelkäsinkin", hän kuiskasi. "Sitä pelkäsin enemmän kuin mitään muuta."

Ja sitten, sateen huuhtoessa ikkunaruutua, isä puhkesi puhumaan.