Toisaalta halusin vetää ne kirotut postimerkit esiin ja painaa ne isän kämmenelle, toisaalta taas komisario Hewitt oli saanut kunniantuntoni heräämään. En voisi antaa isälle tavaraa joka saattoi olla varastettu; se tekisi hänestä osasyyllisen.

Isä oli onneksi ajatuksissaan. Edes uusi äkillinen salamanvälähdys ja sitä seurannut terävä paukahdus ja pitkä ukkosenjyrinä eivät havahduttaneet häntä takaisin nykyhetkeen.

Hän jatkoi: "TL-kirjaimin merkitystä Ulsterin kostajasta tuli tietysti rehtori Kissingin kokoelman kulmakivi. Tiedettiin hyvin, että sellaisia postimerkkejä oli säilynyt vain kaksi. Toinen merkki - se jossa on merkintä AA - oli siirtynyt kuningatar Viktorian kuoleman jälkeen hänen pojalleen Edvard VII:lle, ja Edvardin kuoltua hänen pojalleen Yrjö V:lle, ja lopulta Yrjö VI:lle, jonka kokoelmassa merkki oli viime aikoihin saakka, kunnes se varastettiin keskellä kirkasta päivää postimerkkinäyttelystä. Sitä ei ole löydetty."

Niinpä niin! minä ajattelin. "Entä se TL?" kysyin ääneen.

"TL, niin kuin tiedämme, oli turvallisesti säilössä rehtorin työhuoneen kassakaapissa Greyminsterissä. Rehtori Kissing otti sen toisinaan esiin 'osaksi siksi että sitä oli ilo katsella, ja osaksi siksi että muistaisin vaatimattoman syntyperäni siltä varalta että minussa ilmenisi joskus merkkejä itseni yläpuolelle nousemisesta', kuten hän kerran meille sanoi.

Ulsterin kostajaa näytettiin vieraille vain harvoin; luultavasti vain joillekin kaikkein merkittävimmille filatelisteille. Kerrottiin, että itse kuningas tarjoutui kerran ostamaan postimerkin, mutta tarjous hylättiin kohteliaan päättäväisesti. Yrityksen epäonnistuttua kuningas pyysi yksityissihteerinsä välityksellä erityislupaa päästä katselemaan 'sitä marmeladinväristä nähtävyyttä' kuten hän postimerkkiä nimitti; pyyntöön suostuttiin viipymättä, mikä johti nyt jo edesmenneen hänen kuninkaallisen korkeutensa salaiseen vierailuun Greyminsterissä pimeän laskeuduttua. Voi tietysti miettiä, toiko hän AA-merkin mukanaan, jotta nuo kaksi suurenmoista postimerkkiä voisivat palata yhteen vielä kerran, edes pariksi tunniksi. Se pysynee ikuisesti yhtenä filatelian suurista arvoituksista."

Kosketin kevyesti taskuani, ja paperin vaimea kahahdus sai sormenpääni kihelmöimään.

"Asuntolamme valvoja, vanha opettaja Twining, muisti tapauksen hyvin ja kertoi että rehtorin työhuoneessa paloi valo pitkälle talviyöhön. Mistä pääsenkin takaisin Horace Bonepennyyn."

Huomasin isän äänensävystä, että hän oli taas kerran kadonnut omaan menneisyyteensä. Selkäpiitäni pitkin kävivät jännityksen väristykset. Pian saisin kuulla totuuden.

"Bony oli tässä vaiheessa jo mitä taitavin taikatemppujen tekijä. Hän oli eteenpäin pyrkivä, sinnikäs nuori mies joka käyttäytyi röyhkeästi, ja hänen keinonsa päästä haluttuun maaliin oli yleensä yksinkertaisesti se että hän ponnisteli muita kovemmin.

Hänen isänsä lakimiehet antoivat hänelle säännöllisesti taskurahaa, ja lisäksi hän ansaitsi mukavat lisätienestit esiintymällä Greyminsterin lähistöllä, ensin lastenkutsuilla ja myöhemmin itsevarmuuden kasvaessa myös epämuodollisissa konsertti-iltamissa ja poliittisilla päivällisillä. Siinä vaiheessa hän piti Bob Stanleyta ainoana apurinaan, ja heidän erityisen näyttävistä tempuistaan kerrottiin juttuja.

Tuohon aikaan en nähnyt häntä kovinkaan usein muualla kuin luokkahuoneessa. Noustuaan taitojensa puolesta taikatemppukerhon yläpuolelle Bony jättäytyi siitä pois, ja hänen kuultiin kommentoivan väheksyvästi 'niitä puuhastelevia hölmöjä', jotka yhä kuuluivat kerhoon.

Kun osanotto väheni, opettaja Twining kertoi lopulta luopuvansa 'taikateatterista', kuten hän taikatemppukerhoa kutsui, ja keskittyvänsä vastedes postimerkkeilykerhoon.

Muistan sen alkusyksyn illan, vuoden ensimmäisen tapaamisen, kun paikalle ilmaantui Bony, yhtä hohtavaa hammasrivistöä ja naurua ja teeskenneltyä toveruutta. En ollut nähnyt häntä sitten edellisen lukukauden lopun, ja hän vaikutti minusta jotenkin vieraalta ja siltä ettei ollut mahtua huoneeseen.

'Kas, Bonepenny,' opettaja Twining sanoi, 'mikä odottamaton ilo. Mikä tuo sinut takaisin tähän vaatimattomaan piiriin?'

'Omat jalkani!' Bony huudahti, ja useimmat meistä nauroivat.

Ja sitten yhtäkkiä hän lakkasi esittämästä. Silmänräpäyksessä hän oli taas koulupoika, kunnioittava ja täynnä nöyryyttä.

'Sitä minä vain, sir', hän sanoi, 'että olen koko loman ajan miettinyt miten verratonta olisi jos voisitte suostutella rehtorin näyttämään meille sitä hänen eriskummallista postimerkkiään.'

Twiningin ilme synkistyi. 'Se eriskummallinen postimerkki, niin kuin sitä nimität, Bonepenny, on yksi brittiläisen filatelian kruununjalokivistä, enkä missään tapauksessa ehdottaisi sen esille ottamista sinunkaltaistasi nenäkästä lurjusta varten.'

'Mutta sir! Ajatelkaa tulevaisuutta! Sitä kun me poikaset olemme kasvaneet aikuisiksi ja perustaneet perheen.'

Siinä vaiheessa virnistelimme toisillemme ja piirtelimme varpailla kuvioita mattoon.

'Se tulee olemaan kuin kohtaus Henrik V:stä', Bony jatkoi. 'Ne jotka pysyvät kotona kiroavat vielä itsensä, koska eivät olleet Greyminsterissä katselemassa suurenmoista Ulsterin kostajaa! Olkaa niin kiltti, sir!'

'Kuulehan Bonepenny, rohkeudesta annan sinulle arvosanaksi kymmenen plus, mutta Shakespearen irvailusta saat nolla pistettä. Vaikka silti...'

Saatoimme nähdä että opettaja Twining alkoi sulaa. Hänen viiksiensä toinen laita kohosi tuskin havaittavasti.

'Olkaa niin kiltti, sir', me muut liityimme kuoroon. 'No tuota...', Twining sanoi.

Niin se sitten järjestettiin. Twining esitteli koko jutun rehtori Kissingille, selitti että hänen poikiaan kiinnostaisi nähdä niin suuri salaisuus, jos vain vierailu myönnettäisiin. Katselutilaisuus sovittiin pidettäväksi seuraavana sunnuntaina kirkossakäynnin jälkeen, ja se järjestettäisiin rehtorin yksityisasunnossa. Tilaisuuteen saivat kutsun ainoastaan postimerkkikerhon jäsenet, ja rehtori Kissingin rouva tarjoilisi illan päätteeksi kaakaota ja keksejä.

Huone oli savuinen. Bony oli tuonut mukanaan Bob Stanleyn, joka poltti avoimesti halpoja savukkeita, eikä se tuntunut haittaavan ketään. Vaikka kuudennen luokan pojilla oli joitain etuoikeuksia, tämä oli ensimmäinen kerta kun näin jonkun heistä tupakoivan rehtorin nähden. Minä saavuin paikalle viimeisenä, ja siinä vaiheessa opettaja Twining oli jo täyttänyt tuhkakupin Wills's Gold Flake -merkkisten savukkeiden natsoilla - hän poltti niitä luokkahuoneen ulkopuolella jatkuvasti.

Rehtori Kissing oli kaikkien hyvien rehtorien lailla hyvä seuramies. Hän jutusteli niitä näitä: säästä, krikettituloksista, entisten oppilaiden rahastosta, Anson Housen tiilien järkyttävän huonosta kunnosta - hän piti jännitystä yllä.

Vasta kun kiemurtelimme kuin kotisirkat, hän sanoi: 'Hyvänen aika, melkein unohdin - tehän olette tulleet katsomaan minun kuuluisaa lappustani.'

Siinä vaiheessa me jo kihisimme vähän kuin huone olisi ollut täynnä teepannuja. Rehtori Kissing meni seinään upotetulle kassakaapilleen ja tanssitti sormenpäitään näppärästi numerolukolla.

Kuului pari naksahdusta ja ovi aukeni. Hän ojensi kätensä ja veti kaapista ulos peltisen savukerasian - tavallisen Gold Flake -savukerasian! Voin vakuuttaa että se kirvoitti melkoisia naurunpyrskähdyksiä. En voinut olla miettimättä, oliko hänellä ollut otsaa ottaa esille sama kulunut rasia kuninkaan edessä.

Huoneessa oli hälinää, mutta kun hän avasi kannen, laskeutui syvä hiljaisuus. Imupaperilla vuoratussa rasiassa lepäsi pienenpieni kirjekuori: se oli melkein liian pieni ja merkityksetön pitääkseen sisällään niin valtaisaa aarretta.

Rehtori Kissing otti hienostunein elkein liivintaskustaan postimerkkipinsetit, nosti postimerkin kuorestaan yhtä huolellisesti kuin pomminpurkaja vetää sytytyslangan irti räjähtämättömästä pommista ja laski merkin paperin päälle.

Me tungeksimme lähemmäs tuuppien ja työntäen toisiamme jotta näkisimme paremmin.

'Varovasti, pojat', rehtori Kissing sanoi, 'muistakaa käytöstavat, olkaa aina herrasmiehiä.'

Siinä se sitten oli, se paljon puhuttu postimerkki, ja näytti juuri siltä miltä olimme kuvitelleetkin, ja kuitenkin jotenkin lumoavammalta. Saatoimme tuskin uskoa, että olimme samassa huoneessa Ulsterin kostajan kanssa.

Bony oli aivan takanani ja kurkisteli olkapääni yli. Tunsin hänen hengityksensä poskellani, ja kuvittelin haistavani aavistuksen sianlihapiirasta ja punaviiniä. Ihmettelin, oliko hän saattanut juoda.

Sitten tapahtui jotain, mitä en unohda ennen kuin kuolinpäivänäni - ehkä en silloinkaan. Bony syöksähti eteenpäin, nappasi postimerkin ja piti sitä korkealla peukalon ja etusormen välissä kuin ehtoollisleipää kohottava pappi.

'Katsokaa tätä, sir!' hän huusi. 'Tämä on temppu!'

Olimme kaikki niin lamaantuneita ettemme kyenneet liikahtamaankaan. Ennen kuin kukaan ehti silmäänsä räpäyttää, Bony oli ottanut taskustaan tulitikun, raapaissut siihen tulen peukalonkynnestään ja nostanut sen Ulsterin kostajan kulmalle.

Postimerkki alkoi mustua ja sitten käpristyä; pieni liekki nuolaisi sen pintaa, ja hetkeä myöhemmin jäljellä oli vain mustaa tuhkaa Bonyn kämmenellä. Bony nosti kätensä ylös ja alkoi messuta kauhealla äänellä:

'Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat,

jollei kuningas sinua saa, pirun huomassa sinä makaat.'

Se oli kamalaa. Huoneeseen lankesi järkyttynyt hiljaisuus. Rehtori Kissing tuijotti näkyä suu auki, ja meidät hänen luokseen tuonut opettaja Twining näytti siltä kuin häntä olisi ammuttu suoraan sydämeen.

'Tämä on temppu, sir', Bony huudahti kasvoillaan kaamea virnistyksensä. 'Auttakaahan nyt kaikki minua saamaan postimerkki takaisin. Jos jokainen ottaa vieruskaveria kädestä ja rukoilemme yhdessä.'

Hän tarttui oikealla kädellään minua kädestä ja vasemmalla Bob Stanleyta.

'Muodostetaan piiri', hän määräsi. 'Ottakaa toisianne kädestä kiinni ja muodostakaa rukouspiiri!'

'Lopeta!' rehtori Kissing karjaisi. 'Lopeta tämä julkea pelleily heti paikalla. Bonepenny, palauta postimerkki sen säilytysrasiaan.'

'Mutta sir', Bony sanoi, ja huomasin että hänen hampaansa välähtivät takkatulen loisteessa, 'jos emme toimi yhteistuumin, taika ei toimi. Sellaista taikuus nyt vain on.'

'Pane - postimerkki - takaisin - rasiaan', rehtori Kissing sanoi hitaasti ja painokkaasti, ja hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat kuin niillä ruumiilla, joita löytyy sodan jälkeen taisteluhaudoista.

'Hyvä on, sitten minun täytyy tehdä se yksin', Bony sanoi.

'Mutta huomatkaa että se on tällä tavalla paljon vaikeampaa.'

Koskaan en ollut nähnyt häntä yhtä itsevarmana, koskaan en ollut nähnyt häntä yhtä täynnä itseään.

Hän kääri hihansa ja ojensi pitkät, valkoiset tikkusormensa kohti kattoa.

'Oi oranssi kuningatar, takaisin palaa

ja kerro missä kuljeksit retkilläs salaa.'

Sitten hän napsautti sormiaan, ja yhtäkkiä hänellä oli kädessään postimerkki, vaikka hetkeä aiemmin sitä ei ollut. Oranssi postimerkki.

Rehtori Kissingin tuima ilme rentoutui hieman. Hän melkein hymyili. Opettaja Twiningin sormet puristivat tiukasti olkaani, ja vasta silloin tajusin että hän oli takertunut minuun kuin siitä riippuisi hänen henkikultansa.

Bony toi postimerkkiä lähemmäs katsoakseen sitä tarkemmin, kunnes se melkein kosketti hänen nenänpäätään. Samalla hän tempaisi takataskustaan naurettavan suuren suurennuslasin, jolla hän alkoi tutkia esiin ilmestynyttä postimerkkiä suu mutrussa.

Yhtäkkiä hän alkoi puhua kuin kiinalainen vanhus Tsang Fu, ja vaikka hänellä ei ollut teatterimaskia yllään, näin edessäni keltaisen ihon, pitkät sormenkynnet, punaisen lohikäärmekimonon.

'Kauhistusssh! Arvoisat esi-isät lähettää väärä postimerkki!' hän sanoi näyttäen merkkiä meille. Se oli aivan tavallinen Amerikan sisällissodan aikainen postimerkki: sellaisia melkein kaikilla meistä oli kansioissa useampia.

Hän antoi merkin leijailla lattialle, kohautti olkapäitään ja nosti katseensa taivasta kohti.

'Oi oranssi kuningatar, takaisin palaa!'

Hän alkoi taas lukea loitsuaan, mutta rehtori Kissing tarttui häntä olkapäistä ja ravisteli häntä kuin maalipurkkia.

'Postimerkki tänne', hän komensi ja piti kättään ojennettuna, 'heti paikalla.'

Bony käänsi housuntaskunsa nurin yksi kerrallaan.

'Sir, näyttää siltä etten löydä sitä', hän sanoi, 'jokin on mennyt vikaan.'

Hän kurkisti kumpaankin hihaansa ja tunnusteli pitkällä sormellaan kauluksen sisäpuolta, ja yhtäkkiä hänen ilmeensä muuttui. Samassa hän oli säikähtänyt koulupoika, joka ei näyttänyt tietävän mitä muuta voisi tehdä kuin sännätä karkuun.

'Aiemmin se on aina onnistunut, sir', hän änkytti. 'Monen monituista kertaa.'

Hänen kasvonsa alkoivat punoittaa, ja minusta näytti että hän saattaisi pillahtaa itkuun.

'Tutkikaa hänet', Kissing kivahti, ja Twiningin johdolla muutama oppilas vei Bonyn kylpyhuoneeseen, missä hänet tutkittiin läpikotaisin punaisesta tukasta aina ruskeisiin kenkiin saakka.

'Poika puhuu totta', sanoi Twining palattuaan lopulta.

'Näyttää siltä että postimerkki on kadonnut.'

'Kadonnut?' Kissing sanoi. 'Kadonnut? Miten halvatussa sellainen arvomerkki voi kadota? Oletteko varma?'

'Aivan varma', sanoi Twining.

Koko huone käytiin läpi: mattoa nostettiin, pöytiä siirrettiin, koriste-esineet käännettiin ylösalaisin, mutta turhaan. Lopulta rehtori Kissing meni huoneen poikki nurkkaan, jossa Bony istui pää käsiin haudattuna.

'Alahan selittää, Bonepenny', hän vaati.

'Mutta kun ei minulla ole selitystä. Se varmaan paloi, sir.

Merkit oli tarkoitus vaihtaa, ymmärrättehän, mutta minä varmaan... En kai... En tiedä...'

Sitten hän purskahti itkuun.

'Vuoteeseen siitä!' rehtori Kissing huusi. 'Ulos tästä talosta ja vuoteeseen!'

Se oli ensimmäinen kerta kun kukaan meistä kuuli hänen korottavan ääntään miellyttävän volyymin yli, ja se järkytti meitä perin pohjin.

Vilkaisin Bob Stanleyta ja huomasin että hän keinahteli varpaillaan lattiaa tuijotellen, yhtä huolettoman näköisenä kuin olisi odottanut raitiovaunua.

Bony nousi seisaalleen ja tuli hitaasti huoneen poikki minua kohti. Hänen silmänsä olivat punaiset, ja hän ojensi kätensä ja otti minua kädestä kiinni. Hän ravisti sitä vetelästi, mutta en kyennyt vastaamaan eleeseen.

'Olen pahoillani, Kurppa', hän sanoi aivan kuin minä olisin ollut hänen rikostoverinsa eikä Bob Stanley.

En pystynyt katsomaan häntä silmiin. Pidin pääni käännettynä sivuun, kunnes olin varma, ettei Bony enää ollut lähelläni.

Kun Bony oli luikkinut pois huoneesta olkansa yli vilkuillen, opettaja Twining yritti pahoitella tapahtunutta rehtorille, mutta se taisi vain pahentaa tilannetta.

'Minun pitäisi ehkä soittaa hänen vanhemmilleen, sir', hän sanoi.

'Vanhemmille? Enpä usko. En usko että hänen vanhempiaan tarvitsee sotkea tähän.'


Twining seisoi keskellä huonetta ja väänteli käsiään. Luoja tietää mitä sen miesparan mielessä liikkui. En muista edes omia ajatuksiani tuolla hetkellä.

Seuraavana aamuna, maanantaina, kuljin navakassa tuulessa koulunpihan poikki vieressäni Simpkins, joka lörpötteli Ulsterin kostajista. Sana oli levinnyt kuin metsäpalo, ja kaikkialla seisoi poikia rykelmissä päät yhdessä; he piirsivät käsillä laajoja kaaria ja vaihtoivat viimeisimpiä ja lähes poikkeuksetta tuulesta temmattuja juoruja.

Kun olimme vajaan viidenkymmenen metrin päässä Anson Housesta, joku huusi: 'Katsokaa! Tuolla ylhäällä! Twining on tornissa!'

Katsoin ylös ja näin sen ihmisraasun kellotornin katolla. Hän oli takertunut kaiteeseen kuin ryysyinen lepakko, ja hänen viittansa lepatti tuulessa. Ohi kiitävien pilvien lomasta siilautui auringonsäteitä, jotka valaisivat Twiningin takaapäin kuin teatterin kohdevalo. Hän näytti hehkuvan kauttaaltaan, ja lakin alta näkyvä tukka muistutti nousevassa auringossa hohtelevaa kuparikiekkoa: se oli kuin pyhimyksen sädekehä koristeellisesti kuvitetulla kirjansivulla.

'Olkaa varovainen, sir', Simpkins huusi. 'Tiilet ovat hirveän huonossa kunnossa!'

Twining vilkaisi jalkoihinsa kuin olisi herännyt unesta, ikään kuin hän olisi joutunut kahdenkymmenenviiden metrin korkeuteen vahingossa. Hän vilkaisi allaan olevia tiiliä ja pysyi hetkisen aivan liikkumatta.

Sitten hän ojentautui täyteen mittaansa ja piti kaiteesta vain sormenpäillään. Hän kohotti oikean käsivartensa roomalaiseen tervehdykseen, ja viitta liehui hänen ympärillään kuin linnakkeen harjalla seisovalla muinaisella keisarilla.

'Vale', hän huusi. Hyvästi.

Hetken ajan luulin että hän oli astunut kaiteen luota taemmas. Ehkä hän muutti mielensä, ehkä hänen takanaan oleva aurinko häikäisi silmiäni. Mutta sitten hän olikin ilmassa ja putosi. Yksi pojista kertoi myöhemmin sanomalehtimiehelle, että hän näytti taivaasta laskeutuvalta enkeliltä, mutta se ei ole totta. Hän jysähti suoraan maahan kuin lyijysäkki. Sitä ei voi kuvailla millään miellyttävämmällä tavalla."

Isä vaikeni pitkäksi aikaa, aivan kuin kaikki sanat olisivat ehtyneet. Pidättelin henkeäni.

Lopulta hän sanoi: "Mukulakiville iskeytyvän ruumiin mäjähdys on piinannut uniani siitä päivästä lähtien. Sodassa näin ja kuulin monenlaista, mutta en mitään sen kaltaista. En mitään sinne päinkään.

Hän oli hyvä mies, ja me murhasimme hänet. Horace Bonepenny ja minä murhasimme hänet yhtä varmasti kuin jos olisimme omin käsin työntäneet hänet alas tornista."

"Ei!" minä huudahdin ja otin kiinni isän kädestä. "Sillä ei ollut mitään tekemistä sinun kanssasi!"

"Voi Flavia, kyllä sillä oli."

"Ei!" toistin, vaikka minua vähän hätkähdytti oma rohkeuteni. Näinkö minä tosiaan puhuin isälle? "Ei sillä ollut mitään tekemistä sinun kanssasi. Horace Bonepenny tuhosi Ulsterin kostajan!"

Isän kasvoilla oli alakuloinen hymy. "Ei hän sitä tuhonnut. Nimittäin kun pääsin sinä sunnuntai-iltana omaan huoneeseeni ja riisuin takin, huomasin että paitani hihankäänteessä oli omituisen tahmea kohta. Tajusin välittömästi, mitä oli tapahtunut: kun liitimme kädet yhteen muodostaaksemme sen hämmentävän rukouspiirin, Bony työnsi etusormensa takkini hihaan ja painoi Ulsterin kostajan kiinni kalvosimeeni. Miksi hän valitsi minut? Miksei Bob Stanleyta? Erittäin hyvästä syystä: jos meidät kaikki olisi tutkittu, postimerkki olisi löytynyt minun hihastani, ja Bony olisi ollut puhdas pulmunen. Ei mikään ihme ettei merkkiä löytynyt, vaikka he tutkivat Bonyn!

Hän tietysti otti merkin takaisin itselleen kätellessään minua ennen lähtöä. Bony oli mestari silmänkääntötempuissa, muistathan, ja koska olin aiemmin ollut hänen parinsa, kävi järkeen että olisin sitä taas. Kuka olisi saattanut uskoa muuta?"

"Ei!" minä sanoin.

"Kyllä vain." Isä hymyili.

"Ja tarina jatkuu. Vaikka Bonya vastaan ei koskaan löytynyt todisteita, hän ei kuitenkaan sen lukukauden jälkeen palannut Greyminsteriin. Kuulin jostain, että hän oli lähtenyt ulkomaille jonkin myöhemmän sotkun takia, enkä voi väittää olleeni yllättynyt. Minua ei yllättänyt myöskään se, kun vuosien kuluttua kuulin, että Bob Stanley oli erotettu lääketieteellisestä ja että hän oli lähtenyt Amerikkaan, missä hän oli perustanut filatelisen kaupan; se oli niitä postimyyntiyrityksiä, jotka panevat ilmoituksia sarjakuvalehtiin ja myyvät nuorille pojille postimerkkipaketteja. Koko jutun tarkoitus oli ilmeisesti toimia kulissina hänen hämäräperäisemmille puuhilleen, jotka hän kohdisti varakkaisiin keräilijöihin.

Mitä Bonyyn tulee, häntä en nähnyt kolmeenkymmeneen vuoteen. Ja sitten viime kuussa matkustin Lontooseen kuninkaallisen filateliayhdistyksen järjestämään kansainväliseen postimerkkinäyttelyyn. Ehkä muistatkin tilaisuuden. Näyttelyn huippuja olivat muutamat valikoidut merkit nykyisen hallitsijamme kokoelmasta, mukaan lukien harvinainen Ulsterin kostaja: rehtori Kissingin postimerkin pari, se jossa lukee AA.

Minä vain vilkaisin sitä, koska se tuo mieleeni ikäviä muistoja. Halusin nähdä muitakin näyttelymerkkejä, ja niinpä kuninkaan Ulsterin kostaja ei vienyt ajastani kuin muutaman tovin.

Hetkeä ennen kuin näyttely oli menossa siltä päivältä kiinni, olin katselemassa näyttelyhallin vastalaidalla postimerkkiarkkia, jonka ostamista harkitsin, kun satuin katsahtamaan ylös ja näin vilauksen hätkähdyttävän punaista tukkaa. Se saattoi kuulua ainoastaan yhdelle henkilölle.

Tietenkin se oli Bony. Hän puhui laveasti pienelle keräilijöiden joukolle, joka oli kerääntynyt kuninkaan postimerkin äärelle. Tarkkaillessani tilannetta keskustelu kiivastui, ja vaikutti siltä että Bonyn puheet saivat yhden vartijan kiihdyksiin, sillä hän puisteli kiivaasti päätään ja korotti ääntään.

En usko että Bony oli nähnyt minua - enkä olisi sitä halunnutkaan.

Kaikeksi onneksi vanha armeijakaverini Jumbo Higginson sattui osumaan kohdalle juuri silloin, ja hän vei minut syömään ja paukulle. Vanha kunnon Jumbo... Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän sattui paikalle kreivin aikaan."

Isän katse sameni, ja huomasin että hän oli taas kadonnut johonkin niistä muistojen kaninkoloista, jotka niin usein nielaisivat hänet. Joskus mietin, tottuisinko koskaan hänen yhtäkkisiin vaikenemisiinsa. Mutta silloin isä jatkoi kertomustaan ikään kuin mitään keskeytystä ei olisi koskaan ollutkaan; hän oli kuin mekaaninen leikkikalu, joka on jumittunut mutta herää eloon kun sitä näpäyttää sormella.

"Kotimatkalla iltajunassa avasin sanomalehden ja luin, että kuninkaan Ulsterin kostaja oli varastettu ja tilalle oli pantu väärennös - ilmeisesti siinä yleisön, useiden hyvämaineisten filatelistien ja parin vartijan silmien edessä - ja tiesin paitsi sen, kuka varkauden oli tehnyt, myös sen, miten varkaus pääpiirteittäin oli tehty.

Kun sitten viime perjantaina kynnykseltämme löytyi se kuollut jänkäkurppa, tajusin oitis että Bony oli ollut asialla. Greyminsterissä lempinimeni oli Jänkäkurppa, lyhennettynä Kurppa. Ja Penny Blackissa olevista kirjaimista muodostui hänen nimensä. Monimutkaista."

"B One Penny H", sanoin. "Bonepenny, Horace. Greyminsterissä häntä sanottiin Bonyksi ja sinua Kurpaksi. Kyllä vain, sain sen selville jo jokin aika sitten."

Isä katsoi minua kuin olisin ollut aspiskyy, josta ei tiennyt pitäisikö se painaa rintaa vasten vai heittää ikkunasta pihalle. Hän hieroi ylähuulta etusormella kuin tekisi siihen ilmatiiviin sinetin ja jatkoi sitten tarinaa.

"Edes tieto siitä että hän pyöri lähistöllä ei valmistanut minua siihen järkytykseen, jonka koin nähdessäni sen kalmankalpean naaman ilmestyvän ykskaks yön pimeydestä työhuoneeni ikkunaan. Kello oli yli puolenyön. Minun ei tietenkään olisi pitänyt ottaa häntä vastaan, mutta hän uhkaili minua tietyillä asioilla... Hän vaati minua ostamaan molemmat Ulsterin kostajat: sen jonka hän oli hiljattain varastanut ja sen jonka hän oli vuosia aiemmin puhaltanut rehtori Kissingin kokoelmasta. Hänellä oli nimittäin sellainen päähänpinttymä että minä olen rikas mies."

'Tällainen mahdollisuus tulee vain kerran elämässä', hän sanoi minulle.

Kun vastasin olevani varaton, hän uhkasi paljastaa viranomaisille että minä olin suunnitellut ensimmäisen Ulsterin kostajan varkauden ja tilannut toisen. Bob Stanley todistaisi hänen väitteensä oikeaksi. Minähän se postimerkkien keräilijä olin, ei hän.

Ja enkö ollutkin paikalla, kun molemmat postimerkit varastettiin? Se pirulainen jopa vihjaisi, että hän oli jo saattanut ujuttaa Ulsterin kostajat jonnekin kokoelmiini!

Riitamme jälkeen en voinut järkytykseltäni mennä nukkumaan. Bonyn lähdettyä mittailin tuntikausia ahdistuneena työhuoneeni lattiaa ja kelasin tapahtunutta yhä uudelleen mielessäni. Olin aina pitänyt itseäni osasyyllisenä opettaja Twiningin kuolemaan. Sitä on hirmuista myöntää, mutta totta se on. Vaikenemiseni johti sen hyvän ihmisen itsemurhaan. Jos minulla koulupoikana olisi ollut rohkeutta kertoa epäilykseni ääneen, Bonepenny ja Stanley eivät olisi päässeet livahtamaan kuin koira veräjästä eikä Twiningin olisi tarvinnut riistää henkeä itseltään. On nimittäin niin, Flavia, että vaikeneminen on joskus kaikkein kalleinta kauppatavaraa.

Pitkän ajan kuluttua, mietittyäni asiaa perusteellisesti, päätin toimia vastoin kaikkia periaatteitani ja antaa periksi hänen kiristykselleen. Päätin myydä postimerkkikokoelmani, kaiken omaisuuteni, jotta saisin maksettua hänet hiljaiseksi, ja sitä päätöstä häpeän enemmän kuin mitään mitä olen elämäni aikana tehnyt. Enemmän kuin mitään."


Kunpa olisin löytänyt tuohon tilanteeseen sopivat sanat,

mutta sillä kertaa kieleni ei ollut luottamuksen arvoinen, joten siinä minä nökötin kuin mikäkin tiskirätti enkä pystynyt edes katsomaan isää kasvoihin.

"Johonkin aikaan aamuyöstä - kello oli varmaan neljä, koska ulkona alkoi olla jo valoisaa - sammutin valon siinä vakaassa aikomuksessa, että kävelisin majataloon, marssisin hänen huoneeseensa ja suostuisin hänen vaatimuksiinsa. Jokin kuitenkin pidätteli minua. En osaa selittää, niin vain kävi. Astuin terassille, mutta sen sijaan että olisin kiertänyt talon editse ajotielle kuten olin päättänyt, huomasin meneväni kuin magneetin vetämänä kohti vaunuvajaa."

No niin! ajattelin. Isä ei ollut kulkenut keittiön ovesta. Hän oli mennyt työhuoneestaan terassille ja sitten puutarhamuurin viertä vaunuvajaan. Hän ei ollut astunut puutarhaan jalallaankaan. Hän ei ollut ohittanut kuolemaa tekevää Horace Bonepennyä.

"Halusin ajatella", isä jatkoi kertomustaan, "mutta minun oli vaikea keskittyä."

"Ja sitten menit Harrietin Rollsiin", minulta lipsahti. Toisinaan minun tekisi mieli ampua itseni.

Isä loi minuun surullisen katseen, sellaisen jonka mato luo aikaiseen lintuun hetkeä ennen kuin nokka napsahtaa kiinni.

"Niin menin", hän sanoi hiljaa. "Olin uuvuksissa. Viimeiseksi muistan ajatelleeni, että kun Bony ja Bob Stanley saisivat selville, että olen konkurssissa, he ryhtyisivät kiusaamaan jotakuta muuta. Ei sillä, että toivoisin tällaista ahdinkoa kenellekään toiselle. Sitten minä kai nukahdin. En tiedä. Eikä sillä ole paljon vä-liäkään. Sieltä poliisi minut sitten löysi."

"Konkurssissa?" toistin ällistyneenä. En mahtanut itselleni mitään. "Mutta isä, onhan sinulla Buckshaw."

Isä katsoi minuun silmät kostuneina: sellaisia silmiä en ollut koskaan nähnyt isän kasvoilla.

"Buckshaw oli Harrietin omaisuutta, ja kun hän kuoli, hänellä ei ollut testamenttia. Hän ei ollut tehnyt sellaista. Perintöverot - no niin, emme luultavasti selviä perintöveroista."

"Mutta Buckshaw on sinun!" sanoin. "Se on ollut suvussa vuosisatoja."

"Ei", isä sanoi surullisesti. "Ei se ole minun, ei alkuunkaan. Katsos kun Harriet oli de Luce jo ennen naimisiinmenoamme. Hän oli minulle kolmas serkku. Buckshaw oli hänen. En pysty sijoittamaan tilaan enää ropoakaan. Niin kuin sanoin, käytännössä olen konkurssissa."

Ovelta kuului metallinen koputus ja komisario Hewitt astui huoneeseen.

"Olen pahoillani, eversti de Luce", hän sanoi. "Niin kuin varmasti tiedätte, poliisimestari on erittäin tarkka siitä että lakia noudatetaan pilkulleen. Olen nyt antanut teille niin paljon aikaa kuin voin niin että pystyn yhä pelastamaan nahkani."

Isä nyökkäsi murheellisena.

"Tulehan, Flavia", komisario sanoi minulle. "Vien sinut kotiin." "En voi vielä mennä kotiin", sanoin. "Joku on vohkinut polkupyöräni. Haluaisin tehdä siitä ilmoituksen."

"Polkupyöräsi on autoni takapenkillä."

"Joko te löysitte sen?" kysyin. Halleluja! Gladys oli turvassa ja ehjänä!

"Ei se ole kateissa ollutkaan", hän sanoi. "Näin kuinka parkkeerasit sen aseman eteen ja pyysin konstaapeli Glossopia ottamaan sen talteen."

"Ai etten pääsisi karkuun?"

Nenäkkyyteni sai isän kohottamaan kulmakarvaansa, mutta hän ei sanonut mitään.

"Osittain, kyllä", komisario Hewitt sanoi, "mutta lähinnä siksi että ulkona sataa saavista kaatamalla ja Buckshawiin mennessä on pitkä ylämäki."

Halasin isää hiljaisena, ja vaikka hän pysyi jäykkänä kuin tammi, ei hän myöskään vastustellut.

"Yritä olla kiltti tyttö, Flavia", hän sanoi.

Yritä olla kiltti tyttö? Eikö hän muuta keksinyt? Oli selvää että sukellusveneemme oli nyt päässyt pintaan, matkustajat kalastettu ylös äärettömistä syvyyksista ja kaikki taikuus jäänyt pinnan alle.

"Teen parhaani", sanoin ja käännyin pois. "Lupaan tehdä parhaani."

"Ethän ole isällesi liian ankara", komisario Hewitt sanoi hiljentäessään vauhtia Bishop's Laceyyn osoittavan kyltin kohdalla. Vilkaisin häntä, ja Vauxhallin kojetaulun pehmeä valonkajo valaisi hänen kasvonsa alhaaltapäin. Tuulilasinpyyhkijät liikkuivat omituisessa myrskyvalossa edestakaisin kuin mustat viikatteet.

"Uskotteko tosiaan että hän murhasi Horace Bonepennyn?" minä kysyin.

Komisario oli pitkään hiljaa, ja kun vastaus lopulta tuli, se oli raskas ja alakuloinen.

"Flavia, kuka muu siellä oli?" hän kysyi.

Sanoin: "Minä... esimerkiksi."

Komisario Hewitt napsautti lämmittimen päälle, jotta sanoistamme syntynyt kosteus haihtuisi tuulilasista.

"Et kai kuvittele, että uskon sen tarinan painimisesta ja huonosta sydämestä? En nimittäin usko sitä. Ei Horace Bonepenny sillä lailla kuollut."

"No sitten se oli se piirakka!" keksin yhtäkkisen innoituksen vallassa. "Hän sai myrkytyksen piirakasta!"

"Myrkytitkö sinä piirakan?" komisario kysyi melkein virnistäen.

"En", myönsin. "Kunpa olisinkin."

"Se oli aivan tavallinen piirakka", komisario sanoi. "Sain jo analyysin tulokset."

Aivan tavallinen piirakka? Sen suurempaa ylistystä rouva Mulletin leipomukset eivät todennäköisesti saisi koskaan.

"Niin kuin olet päätellyt", hän jatkoi, "Bonepenny tosiaan nautti palan piirakkaa useita tunteja ennen kuolemaansa.

Mutta miten sinä tiesit siitä?"

"Luuletko että joku talonväkeen kuuluva olisi suostunut koskemaan siihen?" kysyin juuri sopivan ivallisesti, että onnistuin peittämään yhtäkkisen oivallukseni siitä että olin tehnyt virheen: rouva Mulletin piirakka ei sittenkään myrkyttänyt Bonepennyä. Oli lapsellista edes kuvitella sellaista.

"Anteeksi, ei olisi pitänyt sanoa noin", sanoin. "Se vain lipsahti. Nyt varmaan pidätte minua ihan moukkana."

Komisario Hewitt ei sanonut pitkään aikaan mitään. Lopulta hän sanoi:

"Jollei piiraassa maistu maku makea,

on koristeilla turha sitä hakea."

"Isoäidilläni oli tapana sanoa noin", hän lisäsi.

"Mitä se tarkoittaa?" kysyin.

"Se tarkoittaa... No mehän olemmekin jo perillä Buckshawissa. Sinusta ollaan varmaan huolissaan."

"Ai", sanoi Ophelia välinpitämättömästi. "Kävitkö jossain? Me ei edes huomattu, vai mitä Daff?"

Daffy esitteli hevosmaisesti pullottavia silmänvalkuaisiaan. Hän oli selvästi säikähdyksissään, mutta yritti peitellä sitä.

"Ei niin", hän mutisi ja uppoutui taas Koleaan taloon. Jos ei muuta, ainakin Daffy oli nopea lukija.

Jos he olisivat kysyneet, olisin halukkaasti kertonut käynnistäni isän luona, mutta he eivät kysyneet. Jos hänen tilanteensa takia syntyisi voivottelua, minä en ainakaan osallistuisi siihen, se oli päivänselvää. Feely, Daffy ja minä olimme kuin kolme toukkaa omissa koteloissaan, ja joskus ihmettelin minkä vuoksi. Charles Darwin on huomauttanut, että eloonjäämiskamppailu on kaikkein kiihkeintä oman lauman sisällä, ja vii- dentenä tai kuudentena lapsena - jolla oli kolme isosiskoa - hän varmasti tiesi mistä puhui.

Minusta se oli vähän kuin alkeistason kemiaa: tiesin, että aineella on taipumus hajota osiin, jotka ovat kemiallisesti samankaltaisia. Sille ei ollut mitään järkevää selitystä; niin luonto nyt vain toimii.

Päivä oli ollut pitkä, ja silmäluomiani painoi kuin niitä olisi käytetty osterihaavina.

"Taidan mennä sänkyyn", sanoin. "Öitä, Feely. Öitä, Daffy."

He vastasivat seuralliseen toivotukseeni hiljaisuudella ja murahduksella. Noustessani portaita yläkertaan Dogger ilmestyi yhtäkkiä ylätasanteelle kädessään kynttilänjalka, joka näytti siltä että se olisi voitu napata mukaan Manderleyn kartanon irtaimiston myynnistä.

"Eversti de Luce?" hän kuiskasi.

"Hän voi hyvin, Dogger", vastasin.

Dogger nyökkäsi epävarman näköisenä, ja sitten laahustimme kumpikin omaan suuntaan.