Greyminsterin koulu uinui auringossa kuin menneistä loiston päivistä unelmoiden. Paikka oli juuri sellainen kuin kuvitelmissani: komeita kivirakennuksia, jokirannassa hyvin hoidettuja nurmikoita ja suurilla, autioilla pelikentillä kaikuja krikettiotteluista, joiden pelaajat olivat kuolleet jo aikaa sitten.

Asetin Gladysin puuta vasten nojalleen sivukujalla, jonka kautta olin tullut koulun alueelle. Pensasaidan takana seisoi traktori tyhjäkäynnillä, mutta sen kuljettajaa ei näkynyt missään.

Kuoropoikien äänet kantautuivat kappelista ruohokentän poikki. Vaikka aamuaurinko paistoi kirkkaasti, he lauloivat:

"Taas päivä mailleen painuu
jo saapuu hämäryys."

Seisahduin kuuntelemaan, mutta yhtäkkiä laulu keskeytyi. Sitten pienen tauon jälkeen urkujen soitto jatkui äreän kuuloisesti ja laulajat aloittivat uudelleen alusta.

Kävelin verkkaan läpi ruohokentän, jota isä varmaan olisi kutsunut "keskusnurmeksi", ja koulun korkeat ja ilmeettömät ikkunat tuntuivat katsovan minua koleasti; yhtäkkiä olin kuin hyönteinen mikroskoopissa, ylläni näkymätön linssi. Tunnelma oli omituinen ja valokin jotenkin ihmeellinen.

Näin vain yhden hyppelevän koulupojan ja kaksi mustakaapuista opettajaa, jotka olivat kävellessään uppoutuneet keskusteluun, mutta muuten Greyminsterin laajat nurmikentät ja kiemurtelevat polut olivat autioita syvänsinisen taivaan alla. Koko paikka vaikutti jotenkin epätodelliselta, vähän kuin valtavaksi suurennettu Agfacolor-valokuva: jotain tämän kaltaista voisi nähdä sellaisissa kirjoissa kuin Kuvankaunis Britannia.

Keskusnurmen itäpuolinen kookas kalkkikivirakennus - se jossa kellotorni oli - oli varmasti Anson House, ajattelin: isän vanha asuntola.

Lähestyessäni rakennusta häikäisevässä vastavalossa nostin käden silmien suojaksi. Jostain tuolta kaiteensakaroiden ja tiilien keskeltä Twining oli pudonnut kuolemaan ikivanhoille mukulakiville, jotka nyt olivat vain kolmenkymmenen metrin päässä näiltä jalansijoilta.

Lähdin kävelemään nurmikon poikki vilkaistakseni paikkoja tarkemmin.

Harmi kyllä, missään ei näkynyt verijälkiä. Ei tietenkään, ei kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ne varmasti pestiin kiireen vilkkaa pois - luultavasti jo ennen kuin Twiningin runneltu ruumis laskettiin maan lepoon.

Mukulakivet eivät kertoneet muuta tarinaa kuin sen, että etuoikeutettujen kengät olivat kuluttaneet niitä kahdensadan vuoden ajan. Kivetty kulkuväylä kulki tiiviisti Anson Housen seinän viertä, ja sen leveys ei ollut kahtakaan metriä.

Kallistin pääni takakenoon ja katselin suoraan ylös torniin. Tästä kulmasta kiviseinä näytti huikaisevan korkealta ja päättyi jossain hyvin, hyvin korkealla ilmaviin kivikoristeisiin, ja kaiteiden ohi ajelehtivat valkoiset pilvipallerot synnyttivät eriskummallisen mielikuvan siitä että koko rakennelma oli kallistumassa, kaatumassa, sortumassa päälleni. Tuo aistiharha teki minut huonovointiseksi, ja minun piti kääntää katseeni pois.

Kuluneista kivilaatoista muodostui kutsuva kulkuväylä mukulakiviltä holvisisäänkäynnin kautta kaksoisoville. Vasemmalla portinvartijan kopissa oli vartija puhelimen ylle kumartuneena. Hän ei edes vilkaissut ylös, kun luikahdin sisään.

Edessäni aukeni loputtomalta näyttävä viileä, hämärä käytävä, jota pitkin lähdin kulkemaan nostellen jalkojani huolellisesti ettei askelistani laattalattialla kuuluisi laahaavaa ääntä.

Käytävän molemmilla hämärillä seinillä oli pitkä rivi hymyileviä kasvoja - osa koulupoikia, osa opettajia - joista jokainen oli elänyt Greyminsterin huomassa ja antanut elämänsä isänmaalle; jokainen kuva oli mustaksi maalatuissa kehyksissä ja kullatussa laatassa luki teksti "Jotta toiset saisivat elää". Käytävän päässä oli erillään kolmen pojan kuvat, ja heidän nimensä oli kaiverrettu punaisella pieniin pronssisiin kyltteihin. Jokaisen nimen alla oli sanat "Kadonnut taistelussa".

"Kadonnut taistelussa"? Miksei mukana ollut isän kuvaa, ihmettelin.

Yleensä isä oli yhtä poissaoleva kuin nämä nuoret miehet, joiden luut lepäsivät jossain päin Ranskaa. Tunsin pienen syyllisyyden pistoksen ajatellessani näin, mutta niin se vain oli.

Luulenpa, että juuri sillä hetkellä, siinä Greyminsterin varjoisassa käytävässä, aloin toden teolla ymmärtää, miten etäinen isä todellisuudessa oli. Edellispäivänä olin innoissani rutistanut isää, mutta nyt tajusin, että kodikas vankilakohtaus ei ollut oikeasti ollut vuoropuhelua, vaan huolestunutta yksinpuhelua. Ei hän minulle ollut puhunut, vaan Harrietille. Ja minä olin osunut uskotuksi vain sattumalta, ihan niin kuin olin osunut kuolemaa tekevän Horace Bonepennyn kohdalle sattumalta.

Kun nyt olin Greyminsterissä, missä isän ongelmat saivat alkunsa, paikka tuntui hyvin kalsealta, syrjäiseltä ja epäystävälliseltä.

Kiipesin valokuvakäytävän päädystä portaikkoa pitkin toiseen kerrokseen ja päädyin eteiskäytävään, joka kulki ensimmäisen kerroksen käytävän lailla rakennuksen pitkän sivun suuntaisesti. Molemmilla seinustoilla oli suljettuja ovia, mutta jokaisessa oli pieni lasi-ikkuna, josta saattoi kurkistaa sisään. Ne olivat luokkahuoneita, kaikki samanlaisia.

Käytävän päässä oli lupaavan näköinen suuri kulmahuone: ovessa luki Kemian laboratorio.

Kokeilin ovenkahvaa, ja ovi aukesi. Kirous oli rauennut!

En tiedä mitä odotin, mutta en ainakaan tätä: tahraisia puupöytiä, mitättömiä pulloja, sameita tislausastioita, rikkinäisiä koeputkia, huonolaatuisia Bunsen-polttimia ja alkuaineita kuvaava värikäs seinäjuliste, jossa oli naurettava virhe: arseeni ja seleeni olivat vaihtaneet paikkaa. Huomasin virheen heti, nappasin liitutaulun reunukselta sinisen liidun ja otin vapauden korjata virheen piirtämällä kaksisuuntaisen nuolen. Alapuolelle kirjoitin "VÄÄRIN!" ja vedin alle kaksi viivaa.

Tämä niin sanottu laboratorio oli mitätön verrattuna omaani Buckshawissa, ja rintani paisui ylpeydestä kun vain ajattelinkin sitä. Teki mieli pinkaista saman tien kotiin jotta voisin kosketella omia hohtavia lasipullojani ja sekoittaa täydellisen myrkyn pelkästään siitä ilosta että se on niin sävähdyttävää.

Mutta ne huvitukset saisivat odottaa. Minulla oli töitä tehtävänä.

Kun olin palannut käytävään, menin takaisin rakennuksen keskiosaan. Jos arvaukseni osui oikeaan, olin nyt suoraan tornin alapuolella ja sen sisäänkäynti oli jossain aivan lähellä.

Paneloinnissa oli pieni ovi, jota luulin ensin siivouskomeroksi, mutta sen takaa paljastuikin jyrkkä kiviportaikko. Sydämeni jätti lyönnin väliin.

Silloin huomasin kyltin. Kolmannen askelman korkeudella portaiden poikki oli vedetty ketju, jossa oli käsinkirjoitettu pahvinpala: Pääsy ehdottomasti kielletty.

Olin portaissa kuin ammuttuna.

Oli kuin olisin ollut simpukkaveneen kuoren sisällä. Loputtomat samankaltaiset portaat kiertyivät itsensä ympäri yhä uudestaan ja luikertelivat kapeina ylöspäin. Oli mahdotonta nähdä, mitä ylempänä oli vastassa, eikä taakseenkaan nähnyt. Näkyvissä oli vain pari askelmaa ylös- ja alaspäin.

Jonkin aikaa laskin portaita kuiskaamalla, mutta pian huomasin, että minun täytyi keskittyä hengittämään, jotta voima ei ehtyisi jaloistani. Portaikko oli jyrkkä, ja kylkeä alkoi pistää. Pysähdyin hetkeksi lepäämään.

Se vähäinen valo, joka portaikkoon tuli, tihkui jokaisen täyden kierroksen kohdalla olevista kapeista ikkuna-aukoista. Arvioni mukaan keskusnurmi oli tornin tällä puolella. Jatkoin nousuani, vaikka olin vielä hengästynyt.

Sitten portaat yllättäen loppuivat - noin vain - pieneen puuoveen.

Tammen runkoon voisi kuvitella sellaisen oven, ja kääpiön astumaan siitä sisään: se oli kaareva ja siinä oli rautainen lukko. Ja turha sanoakaan, että se tyhmä ovi oli lukossa.

Puuskahdin turhautuneena ja istahdin ylimmälle rappuselle huohottamaan.

"Kirottua!" sanoin, ja sana kimposi yllättävän voimakkaana kaikuna seinistä.

"Hei siellä ylhäällä!" kuului kumea, kolkko ääni jostain alhaalta, ja sen jälkeen askelten ääniä.

"Kirottua!" sanoin uudestaan, tällä kertaa kuiskaamalla. Minut oli huomattu.

"Kuka siellä?" ääni kysyi. Panin käden suun eteen, ettei vain tulisi kiusausta vastata.

Kun sormeni koskivat hampaitani, sain ajatuksen. Isä oli kerran sanonut, että vielä joskus olisin kiitollinen hammasraudoista, joita minun piti käyttää, ja hän oli oikeassa. Se hetki oli nyt koittanut.

Käyttämällä molempia peukaloita ja etusormia nykäisin hammasrautoja kunnolla, ja miellyttävän naksahduksen säestämänä ne lennähtivät suusta kämmenelleni.

Samalla kun askelet lähestyivät lähestymistään ja nousivat kohti tasannetta, jossa olin jumissa lukitun oven takana, väänsin hammasraudat koukkupäisen L-kirjaimen muotoon ja tungin ne avaimenreikään.

Saisin isältä tästä hyvästä piiskaa, mutta ei minulla ollut vaihtoehtoja.

Lukko oli vanha ja karkeatekoinen, ja saisin sen varmasti auki - jos aikaa vain olisi tarpeeksi.

"Kuka siellä?" ääni kysyi. "Tiedän, että siellä on joku. Kuulen sen. Torniin on pääsy kielletty. Kuules poika, tule heti alas."

Poika? ajattelin. Hän ei siis ollutkaan nähnyt minua.

Liikuttelin rautalankaa lukossa edestakaisin ja väänsin sitä vasemmalle. Salpa liikahti sivuun aivan kuin se olisi vasta aamulla öljytty. Avasin oven, astuin sisään ja suljin oven äänettömästi perässäni. Minulla ei ollut aikaa yrittää lukita ovea sisäpuolelta. Sitä paitsi sillä, joka oli nousemassa portaita, luultavasti oli avain.

Oli pimeää kuin hiilikellarissa. Ikkuna-aukot olivat loppuneet portaiden päähän.

Askelet pysähtyivät oven taakse. Astuin ääntä päästämättä sivuun ja painauduin kiviseinää vasten.

"Kuka siellä on?" ääni kysyi. "Kuka?" Sitten lukkoon työnnettiin avain, lukonkieli naksahti, ovi aukeni ja oviaukosta työntyi miehen pää.

Lampun valokeila heilui sinne tänne valaisten tikapuiden muodostamaa hurjaa sokkeloa, joka jatkui jonnekin ylös pimeyteen. Mies osoitti valollaan vuoron perään kaikkia tikapuita ja antoi valokeilan nousta ylöspäin puola puolalta, kunnes mustuudessa ei erottanut mitään.

En liikauttanut lihastakaan, en edes silmiä. Havaitsin näkökenttäni äärilaidalla miehen hahmon avointa ovea vasten: valkoiset hiukset ja kamalat viikset. Hän oli niin lähellä, että olisin voinut ojentaa käteni ja koskettaa häntä.

Ikuisuudelta tuntuvan tuokion ajan ei tapahtunut mitään.

"Peijakkaan rotat taas asialla", mies sanoi itsekseen, ovi pamahti kiinni ja minä jäin pimeyteen. Avainnipun kilinää, ja ovi naksahti lukkoon.

Olin lukkojen takana.

Kaipa minun olisi pitänyt huudahtaa, mutta en huudahtanut. Neuvokkuuttani oli vielä reilusti jäljellä. Itse asiassa minulla alkoi olla hauskaa.

Voisin yrittää tiirikoida lukon uudestaan ja hiipia sitten portaita alas, mutta luultavasti päätyisin vain ovenvartijan syliin.

Koska en voinut viipyä niillä jalansijoilla loputtomiin, ainoa tie oli ylöspäin. Ojensin käsivarret kuin unissakävelijä ja laahasin jalkaa hitaasti toisen eteen, kunnes sormeni koskettivat lähimpiä tikapuita, jotka olin nähnyt lampun valossa - ja niin minä lähdin ylöspäin.

Tikapuiden kiipeäminen pimeässä ei ole kovin hankalaa. Se on itse asiassa helpompaa, koska silloin ei näe alla olevaa pudotusta. Kiivetessäni silmät kuitenkin tottuivat yhä paremmin pimeyteen - tai puolipimeyteen. Pikkuruiset halkeamat kivessä ja puuparruissa päästivät sisään pieniä valopisteitä siellä täällä, ja pian huomasin että saatoin erottaa tikapuiden ääriviivat tummaa taustaa vasten tornin harmaassa valossa.

Yhtäkkiä tikkaat päättyivät ja olin pienellä puutasanteella, kuin merimies takilalla. Vasemmalta puoleltani lähtivät toiset tikapuut ylös pimeyteen.

Ravistin niitä kunnolla, ja vaikka ne natisivat levottomuutta herättävästi, ne vaikuttivat tarpeeksi tukevilta. Vedin syvään henkeä, astuin ensimmäiselle puolalle ja lähdin nousemaan.

Hetkeä myöhemmin olin tikkaiden yläpäässä edellistä pienemmällä ja huterammalla tasanteella. Seuraavat tikkaat olivat edellisiä kapeammat ja hontelommat, ja ne tutisivat huolestuttavasti kun laskin jalkani niille ja aloitin hitaan, hiipivän nousuni. Puolivälissä aloin laskea askelmia:

"Kymmenen (suunnilleen), yksitoista, kaksitoista, kolmetoista..."

Kalautin pään johonkin ja hetken ajan näin vain kieppuvia tähtiä. Takerruin tikkaisiin henkeni hädässä, päätä kivisti kuin se olisi ollut haljennut meloni, ja hammastikkumaiset tikkaat tärisivät käsissäni kuin vapautettu jousenjänne. Tuntui siltä kuin minulta olisi nyljetty päänahka.

Kun kurotin toisen käden ylös ja tunnustelin mitä kipeän pääni yläpuolella oli, sormiini osui puinen kahva. Työnsin sitä ylöspäin kaikin voimin, ja kattoluukku nousi ylös.

Yhdessä hujauksessa olin kömpinyt tornin katolle ja räpyttelin silmiä äkillisessä auringonpaisteessa kuin mikäkin pöllö. Katon keskellä oli neliönmuotoinen tasanne, jonka ympärillä liuskekiviset kattotiilet viettivät loivasti ulospäin kohti kutakin neljää kulmaa.

Näköalassa ei tosiaankaan ollut moittimista. Keskusnurmen takana näkyi kappelin katto, jonka yläpuolella kaukaisuudessa vihreän eri sävyt sekoittuivat usvaisesti toisiinsa.

Astuin lähemmäs kaidetta yhä silmiäni siristellen ja olin menettää henkeni.

Yhtäkkiä jalkojeni juuressa oli ammottava aukko, ja minun piti tasapainoilla etten olisi pudonnut siitä läpi. Kun hoipertelin aukon reunalla, näin vatsaa vääntävän vilauksen mukulakivistä, jotka kimaltelivat mustina auringossa kaukana alhaalla.

Katon reunassa oleva rako oli nelisenkymmentä senttiä leveä, ja siinä oli matala korotettu reunus. Rako kulki koko katon ympäri, ja aina muutaman metrin välein katon ja kaiteen välissä oli kapea kivisilta. Epäilemättä raon tarkoitus oli toimia viemärinä tavallista rankemman sateen koittaessa.

Loikkasin varovasti raon yli vyötärönkorkuiselle kaiteelle ja katselin sen yli. Kaukana alhaalla keskusviheriö levittäytyi kolmeen ilmansuuntaan.

Mukulakivetty kulkuväylä seuraili visusti Anson Housen seinänviertä, eikä sitä nähnyt ulkonevan kaiteen yli. Onpa omituista, ajattelin. Jos Twining oli hypännyt kaiteelta, hänen olisi pitänyt pudota nurmikolle.

Paitsi tietysti jos hänen kuolemaansa seuranneiden kolmenkymmenen vuoden aikana oli tehty merkittäviä maisemointitöitä. Uusi huimausta aiheuttava kurkistus alas raosta sai minut vakuuttumaan siitä että sellaisia ei ollut tehty: sekä mukulakivikuja että sitä reunustavat lehmukset olivat ilmiselvästi ikivanhoja. Tästä Twining oli pudonnut. Siitä ei ollut epäilystäkään.

Yhtäkkiä kuulin takaani äänen ja käännähdin ympäri. Kattotasanteen keskellä heilahteli hirsipuusta roikkuva ruumis. Minun täytyi pinnistellä etten olisi alkanut kirkua.

Niin kuin Newgate Calendarin sivuilla näkemäni hirtetty maantierosvo, tämäkin kääntyili ja heilahteli yllättäen nousseen tuulen mukana. Sitten, aivan varoittamatta, sen vatsa räjähti ja sen sisälmykset hulmahtivat ilmaan yhteen kiertyneenä ja ällöttävänä myttynä helakanpunaista, valkoista ja sinistä.

Kuului kova pamahdus ja sisälmykset levähtivät auki, ja ykskaks korkealla pääni yläpuolella tangon nokassa liehui Ison-Britannian lippu tuulessa läpättäen.

Toivuttuani säikähdyksestä ymmärsin, että lippu oli kiinnitetty niin että sen saattoi nostaa ja laskea alhaalta käsin, ehkäpä ovenvartijan kopista, kekseliäällä vaijeri- ja väkipyörä- järjestelmällä. Olin erehtynyt luulemaan säänkestävää purjekankaista lippua ja lipputankoa ruumiiksi ja hirsipuuksi.

Irvistin omalle hupsuudelleni ja siirryin varovasti tutkimaan mekanismia lähempää. Se oli nerokkaasti rakennettu, mutta muuten se ei ollut erityisen kiinnostava.

Olin juuri kääntynyt mennäkseni takaisin avoimen raon reunalle, kun kompastuin ja rämähdin suoraan mahalleni, niin että pääni jäi roikkumaan reunan ulkopuolelle.

Vaikka jokainen luuni olisi murtunut, en olisi uskaltanut liikahtaakaan. Miljoona kilometriä alapuolellani, tai siltä se ainakin tuntui, pari muurahaisen kokoista hahmoa ilmestyi Anson Housesta ja lähti kävelemään nurmen poikki.

Ensimmäinen ajatukseni oli että olin sentään vielä hengissä. Mutta kun kauhuntunne väistyi, sen tilalle tulvahti suuttumus: miten saatoin olla niin tyhmä ja kömpelö, ja mikä ihmeen näkymätön velho sabotoi elämääni lukittujen ovien, kolhittujen säärien ja ruhjeille menneiden kyynärpäiden loputtomalla ketjulla.

Nousin hitaasti seisomaan ja pudistelin itseäni. Mekkoni oli likainen, ja lisäksi olin jotenkin onnistunut repäisemään vasemman kengänpohjan niin että se repsotti pahasti. Haaverin syytä ei tarvinnut kauan etsiä: olin kompastunut tiileen, joka oli liikahtanut paikaltaan ja jonka reuna törrötti esillä; nyt se lojui irrallaan katolla ja näytti laatalta, jollaiseen Mooseksen kymmenen käskyä oli kaiverrettu.

Minun on paras panna se paikoilleen, ajattelin. Muuten sadevesi tulvii Anson Housen asukkaiden päälle ja se on yksin minun syytäni.

Tiili oli painavampi kuin miltä näytti, ja minun piti laskeutua polvilleni yrittäessäni sysätä sitä paikalleen. Ehkä se oli eri asennossa kuin aikaisemmin, tai ehkä viereiset tiilet olivat painuneet. Olipa syy mikä hyvänsä, se ei suostunut menemään takaisin pimeään koloon, josta jalkani oli sen irrottanut.

Olisin hyvin voinut tunnustella kädelläni, oliko kolossa jotain mikä esti tiiltä asettumasta, mutta sitten muistin, että tuollaisissa onkaloissa elää tunnetusti hämähäkkejä ja skorpioneja.

Suljin silmäni ja työnsin sormet koloon. Onkalon pohjalla ne osuivat johonkin pehmeään.

Nykäisin käteni takaisin ja kurkotin katsomaan koloon. Näin pelkkää pimeyttä.

Työnsin varovasti näppini takaisin koloon ja nyin peukalolla ja etusormella sitä mikä kolon takaosassa oli.

Loppujen lopuksi se tuli ulos hyvin helposti ja aukeni ilmestyessään näkyviin, vähän niin kuin pääni yläpuolella liehuva lippu. Se oli kaistale nuhruista mustaa kangasta, jossa oli homeläikkiä: opettajan viitta. Tiukasti kankaan sisään käärittynä oli pahasti vaurioitunut musta nelikulmainen päättäjäispäähine.

Ymmärsin sillä hetkellä, että asulla oli jotain tekemistä Twiningin kuoleman kanssa. En tiennyt mitä, mutta ottaisin totta vie selvää.

Tiedän kyllä että asu olisi pitänyt jättää sinne. Olisi pitänyt mennä lähimpään puhelimeen ja soittaa komisario Hewittille. Mutta minun ensimmäinen ajatukseni oli: miten pääsisin pois Greyminsteristä niin että minuun ei kiinnitettäisi huomiota?

Keksin vastauksen heti, niin kuin usein käy silloin kun onni on myötäinen.

Työnsin kädet homeisen viitan hihoihin, väänsin murjoutunutta lieriä suoremmaksi ja painoin lakin päähäni, ja lähdin suuren mustan lepakon lailla viitta lepattaen, hitaasti ja horjuvasti, laskeutumaan peräkkäisiä tutisevia tikkaita alas lukitulle ovelle.

Hammasraudoista askartelemani tiirikka oli toiminut jo kerran, ja nyt sen pitäisi toimia toisen kerran. Ujuttaessani rautalankaa lukkoon lähetin hiljaisen rukouksen sille jumalalle, joka hoitaa näitä asioita.

Rukoukseni kuultiin lopulta melkoisen kihnutuksen, rautalangan vääntelyn ja parin kevyen manauksen jälkeen, ja lukko aukeni äreästi kirahtaen.

Eipä aikaakaan kun olin portaiden alapäässä ja kurkistelin ovenraosta pitkään käytävään. Paikka oli tyhjä ja hiljainen.

Työnsin varovasti oven auki, astuin äänettömästi ulos ja kiiruhdin portaita alakertaan, ohitin kadonneiden poikien valokuvanäyttelyn ja kävelin tyhjän ovenvartijan kopin ohi ulos aurinkoon.

Koulupoikia tuntui olevan kaikkialla juttelemassa, vetelehtimässä, kävelemässä, naureskelemassa. Nauttimassa ulkoilmasta, kun lukuvuosi oli lopuillaan.

Vaisto käski minun kyyristyä viitassani ja lakissani ja ryömiä pakoon nurmen poikki. Huomattaisiinko minut? Ihan varmasti: noiden susimaisten poikien silmissä erottuisin kuin laumasta jälkeen jäänyt haavoittunut poro.

Eikä! Työnsin olkapäät taakse ja loikin pää pystyssä kujan suuntaan niin kuin aitajuoksukisaan kiirehtivä poika. Saatoin vain toivoa, että kukaan ei huomannut että mustan viitan alla oli mekko.

Eikä kukaan huomannut: minuun ei edes vilkaistu toista kertaa. Mitä kauemmas keskusnurmesta pääsin, sitä turvallisemmalta oloni tuntui, vaikka tiesin, että yksin aukealla paikalla näyttäisin paljon epäilyttävämmältä.

Vajaan metrin päässä ruohokentällä seisoi mukavan näköisesti ikivanha tammi, aivan kuin se olisi lepäillyt siinä Robin Hoodin päivistä alkaen. Kun olin kurkottamassa koskettaakseni puunrunkoa (kotipesä!), sen takaa ilmestyi käsi joka tarttui minua ranteesta.

"Auts! Päästä irti! Tuo sattuu!" ulvahdin vaistomaisesti, ja ote kädestäni hellitti samaan aikaan kun käännähdin kohdatakseni ahdistelijani.

Se oli rikosylikonstaapeli Graves, ja hän oli aivan yhtä yllättynyt kuin minäkin.

"Jaahas", hän sanoi tietäväisesti hymyillen. "Jaahas, jaahas." Ajattelin sanoa jotain purevaa, mutta päätin kuitenkin olla hiljaa. Tiesin että hän piti minusta, ja saattaisin vielä tarvita kaiken mahdollisen avun.

"Komisario haluaisi nauttia hetken seurastasi", hän sanoi ja osoitti ihmisiä seisoskelemassa ja juttelemassa kujalla, jolle olin jättänyt Gladysin.

Ylikonstaapeli Graves ei sanonut enää muuta, mutta kun lähestyimme komisario Hewittiä, hän työnsi minut edelleen kuin isännälleen kuollutta rottaa mielistellen esittelevä terrieri. Revennyt kengänpohjani läpsyi kuin Charlie Chaplinin kulkurilla, ja komisario kyllä vilkaisi sitä, mutta oli niin huomaavainen että piti huomion omana tietonaan.

Ylikonstaapeli Woolmer seisoi jyhkeänä sinisen Vauxhallin vieressä, kasvot leveinä ja kulmikkaina kuin Matterhorn. Hänen vieressään seisoi jänteikäs, ruskettunut ukko haalareissa ja kurttuinen, pienikokoinen mies, jolla oli valkoiset viikset ja joka minut nähdessään heristi innoissaan sormeaan.

"Siinä se poika on!" hän sanoi. "Hän se on."

"Niinkö tosiaan?" komisario Hewitt kysyi samalla kun nosti lakin päästäni ja riisui viitan harteiltani kuin hienotunteinen palvelija.

Miekkosen vaaleansiniset silmät pullistuivat selvästi kuopistaan.

"Mitäh, se onkin pelkkä tyttö!" hän sanoi. Teki mieli läimäistä häntä naamaan.

"No niinpäs onkin", sanoi ruskettunut ukko.

"Herra Ruggles tässä on saanut aihetta epäillä että olit äsken tornissa", komisario sanoi nyökäten valkoviiksiseen mieheen päin.

"Entä jos olinkin?" kysyin. "Katselin vain ympärilleni."

"Sinne on pääsy kielletty", Ruggles sanoi kovaan ääneen.

"Pääsy kielletty! Se lukee kyltissäkin. Etkö osaa lukea?"

Kohautin olkiani suloisesti.

"Olisin noussut tikkaita pitkin perääsi jos olisin tiennyt, että siellä oli pelkkä tyttö", hän sanoi ja lisäsi vielä komisario Hewittille: "Polveni eivät enää ole siinä kunnossa kuin ennen."

Hän jatkoi: "Tiesin että olit siellä ylhäällä. Esitin etten muka tiennyt jotta saatoin mennä soittamaan poliisille. Äläkä väitä ettet murtanut lukkoa. Se ovi on minun vastuullani, ja se oli lukossa yhtä varmasti kuin se että minä seison tässä Fludd's Lanella. Tyttö! Kaikkea kanssa!" Hän naksutteli kieltään ja pyöritteli epäuskoisesti päätään.

"Sinä tiirikoit sen lukon, eikö niin?" komisario kysyi. Huomasin, että hän oli ällistynyt, vaikka yritti esittää muuta. "Missä oikein olet oppinut sellaisen taidon?"

En tietenkään voinut kertoa sitä hänelle. Doggeria piti ilman muuta suojella.

"Muilla mailla, vierahilla", vastasin.

Komisario suuntasi minuun teräksenlujan tuijotuksen. "Joku muu saattaisi tyytyä tuollaiseen vastaukseen, Flavia, mutta minä en."

Nyt tulee taas sitä "kuningas Yrjö ei ole mikään joutavanpäiväinen mies" -puhetta, ajattelin, mutta komisario Hewitt oli päättänyt odottaa vastaustani riippumatta siitä kuinka kauan siinä menisi.

"Buckshawissa ei ole paljon mitään tekemistä", sanoin.

"Joskus teen juttuja ihan vain etten tylsistyisi."

Komisario näytti mustaa viittaa ja lakkia. "Senkö takia sinulla oli tuollainen naamiaisasu? Ettet tylsistyisi?"

"Ei se ole naamiaisasu", sanoin. "Löysin asun irtonaisen tiilen alta tornin katolta, jos kiinnostaa tietää. Niillä on jotain tekemistä Twiningin kuoleman kanssa. Olen siitä varma."

Jos Rugglesin silmät olivat hetkeä aiemmin pullottaneet, nyt ne melkein pullahtivat ulos hänen päästään.

"Twining?" hän sanoi. "Sekö joka hyppäsi tornista?"

"Ei hän hypännyt", tokaisin. En voinut vastustaa kiusausta päästä tasoihin tuon ilkiön kanssa. "Hänet..."

"Kiitos, Flavia", komisario Hewitt sanoi. "Tämä riittää. Emme pidättele pidempään myöskään teitä, herra Ruggles. Olette varmasti kiireinen."

Ruggles röyhisti rintaansa kuin kyyhkynen soitimella, ja sitten hän nyökkäsi komisariolle, hymyili minulle nenäkkäästi ja lähti nurmikon poikki kohti omia työtilojaan.

"Kiitos ilmoituksestanne, Plover", komisario sanoi kääntyen puhumaan haalaripukuiselle miehelle, joka oli seisoskellut vaitonaisena vieressä.

Plover näpräili otsakiharaansa ja palasi traktorinsa luo sanomatta sanaakaan.

"Englannin sisäoppilaitokset ovat kuin pienoiskaupunkeja", komisario sanoi kättään heilauttaen. "Plover tajusi että olet tunkeilija sillä siunaamalla, kun käännyit tälle kujalle. Hän meni viipymättä ovenvartijan kopille."

Kirottu rontti! Ja saamarin Ruggles! Kun pääsisin kotiin, minun pitäisi muistaa lähettää heille kannulliset vaaleanpunaista limonaatia, ihan vain näyttääkseni etten muistele heitä pahalla. Vuokkoja ei enää tähän vuodenaikaan ollut, joten anemonin ei tullut kysymykseen. Tappavaa koisoa sen sijaan saattoi löytää jos tiesi mistä etsiä, vaikka se harvinainen olikin.

Komisario Hewitt ojensi lakin ja viitan ylikonstaapeli Gravesille, joka oli ottanut useita silkkipaperiarkkeja esiin työkalupakistaan.

"Loistava juttu", Graves sanoi. "Flavian ansiosta säästyimme ryömimästä kattotiilillä."

Komisario loi häneen katseen, joka olisi pysäyttänyt karanneen hevosenkin.

"Anteeksi, sir", konstaapeli sanoi posket hehkuen ja paneutui pakkaamiseen.

"Kerrohan nyt yksityiskohtaisesti, miten löysit nämä asusteet", komisario Hewitt sanoi muina miehinä. "Älä jätä mitään kertomatta - äläkä myöskään lisäile mitään."

Kun puhuin, hän kirjoitti kaiken nopeasti ylös pikkuruisella käsialalla. Olin usein istunut aamupalalla vastapäätä Feelyä, joka kirjoitti päiväkirjaa, joten olin oppinut lukemaan ylösalaista tekstiä melkoisen hyvin, mutta komisario Hewittin muistiinpanot olivat pelkkiä paperin poikki kipittäviä muurahaisia.

Kerroin hänelle kaiken: narahtelevista tikkaista ja melkein kohtalokkaasta liukastumisestani; irtonaisesta tiilestä, siitä mitä sen takaa löytyi ja ovelasta paostani.

Kun olin lopettanut, näin hänen raapustavan jotain kertomukseni viereen, mutta en tiedä mitä. Sitten hän paukautti muistikirjan kiinni.

"Kiitos, Flavia", hän sanoi. "Olet ollut suureksi avuksi."

No, ainakin hän ymmärsi myöntää sen. Seisoin odottavalla mielellä, luulin saavani lisää kehuja.

"Valitettavasti kuningas Yrjön rahakirstut eivät ole niin suuret, että voisimme kyyditä sinut kotiin kahdesti saman vuorokauden aikana", hän sanoi. "Katsomme vain että pääset matkaan."

"Pitäisikö minun palata vähän myöhemmin tarjoilemaan teille teetä?" kysyin.

Hän vain seisoi paikoillaan kuin juurtuneena nurmikkoon, kasvoillaan ilme joka saattoi merkitä aivan mitä tahansa. Hetkeä myöhemmin Gladysin Dunlop-merkkiset renkaat hyrisivät iloisesti soratiellä, ja komisario Hewitt ja "hänen hengenheimolaisensa", kuten Daffy sanoisi, jäivät yhä kauemmas.

En ollut ajanut puolta kilometriäkään, kun Vauxhall saavutti minut ja meni ohi. Vilkutin kuin mielipuoli kun se ajoi vierestä, mutta minua ikkunoista tuijottavat kasvot näyttivät tuimilta.

Muutaman kymmenen metrin päässä jarruvalot syttyivät ja auto ajoi pientareelle. Kun tulin sen viereen, komisario rullasi ikkunan alas.

"Viemme sinut kotiin. Konstaapeli Graves nostaa pyöräsi tavaratilaan."

"Muuttiko kuningas Yrjö mieltään?" kysyin nasevasti.

Komisarion kasvoilla häivähti ilme, jota en ollut nähnyt niillä aiemmin. Olisin voinut vaikka vannoa, että hän oli huolestunut.

"Ei", hän sanoi. "Kuningas Yrjö ei ole muuttanut mieltään.

Mutta minä olen."