Menin kirjastoon ja näin että Daffy kökötti pyörillä liikuteltavien tikkaiden nokassa.

"Missä isä on?" kysyin.

Daffy käänsi sivua ja jatkoi lukemista aivan kuin en olisi koskaan syntynytkään.

"Hei Daffy?"

Tunsin miten sisäisessä kattilassani alkoi kiehua tuo maaginen, kupliva keitos, joka muutti Flavia Näkymättömän yhdessä silmänräpäyksessä Flavia Hirmuiseksi.

Nappasin kiinni tikkaiden pienasta ja tönäisin kunnolla, sitten tuuppasin koko hökötyksen liikkeelle. Kun sen oli kerran saanut liikkumaan, vauhtia oli helppo pitää yllä. Työnsin tikkaita pitkin pitkänomaista huonetta ja Daffy keikkui ylhäällä kuin halvaantunut iilimato.

"Flavia, pysäytä! Heti paikalla!"

Oviaukon lähestyessä uhkaavaa vauhtia jarrutin, ryntäsin tikkaiden toiselle puolelle ja aloin kaasuttaa vastakkaiseen suuntaan, ja koko ajan Daffy keinui tikkaiden nokassa kuin vahtivuorossa oleva valaanpyytäjä Pohjois-Atlantin puhurissa.

"Missä isä on?" minä huusin.

"Yhä työhuoneessaan komisarion kanssa. Pysäytä nyt! Pysäytä!"

Daffy alkoi näyttää huonovointiselta, joten pysäytin tikkaat.

Hän laskeutui täristen tikkaat alas ja astui varovasti lattialle.

Ensin kuvittelin että hän syöksyisi kimppuuni, mutta häneltä meni epätavallisen pitkään tottua vakaaseen maankamaraan.

"Joskus sinä olet kyllä pelottava", hän sanoi.

Olin sanomaisillani, että toisinaan olin pelottava itsellenikin, mutta sitten muistin että joskus vaikenemalla saa aikaan enemmän tuhoa kuin sanoilla. Pidin kieleni kurissa.

Daffyn silmänvalkuaiset muljahtelivat kuin karanneella kuormahevosella, ja päätin tarttua tilaisuuteen.

"Missä neiti Mountjoy asuu?" Daffy vain tuijotti minua.

"Kirjaston neiti Mountjoy", lisäsin.

"Ei mitään hajua", Daffy sanoi. "Olen käynyt kylän kirjastossa viimeksi lapsena."

Daffy katsoi minua lasiensa yli edelleen laajentuneilla silmillään.

"Ajattelin kysyä häneltä miten tullaan kirjastonhoitajaksi." Se oli täyttä puppua. Daffyn katse muuttui ja siinä saattoi erottaa jopa kunnioitusta.

"En tiedä missä hän asuu", Daffy sanoi. "Kysy makeiskaupan neiti Coolilta. Hän tuntee kaikki Bishop's Laceyn salat."

"Kiitos, Daffy", sanoin kun hän istahti pulleaan kangasnojatuoliin. "Olet ihan huippu."

Kylän lähellä asumisessa on se hyvä puoli, että tarvittaessa sinne pääsee nopeasti. Pyyhälsin eteenpäin Gladysin selässä ja ajattelin, että voisi olla hyvä idea pitää lokikirjaa, vähän niin kuin lentokoneissa. Tähän mennessä Gladysilla ja minulla oli varmasti satoja yhteisiä lentotunteja, suurin osa Bishop's Laceyyn tai sieltä kotiin. Toisinaan uskaltauduimme vieläkin kauemmas, ja silloin Gladysin mustalla tarakalla oli eväskori.

Kerran ajoimme koko aamupäivän katsomaan majataloa, jossa Richard Meadin kerrotaan yöpyneen yhden ainoan yön vuonna 1747. Richard (tai Dick, niin kuin häntä joskus kutsuin) on kirjoittanut kirjan Esseitä erilaisista myrkyistä. Se ilmestyi vuonna 1702, ja se oli ensimmäinen englanniksi aiheesta kirjoitettu kirja - kirjan ensipainos on kemiankirjastoni suuri ylpeydenaihe. Makuuhuoneeni muotokuvakokoelmassa on hänen kuvansa kiinnitettynä peiliin Henry Cavendishin, Robert Bunsenin ja Carl Wilhelm Scheelen kuvien viereen. Daffyn seinällä on Charles Dickens, Feelyn seinällä Mario Lanza.

Bishop's Laceyn makeiskauppa kyhjötti High Streetillä hautaustoimiston ja kalakaupan välissä. Jätin Gladysin nojalleen ruutuikkunaa vasten ja tartuin ovennuppiin.

Manasin hiljaa. Paikka oli visusti lukossa kuin tiukasti kiinni väännetty pullonkorkki.

Miksi maailmankaikkeus oli tällä tavalla minua vastaan? Ensin komero, sitten kirjasto, nyt makeiskauppa. Elämäni alkoi olla yhtä pitkää lukittujen ovien käytävää.

Kupersin kämmenet ikkunaa vasten ja tähysin hämärään kauppaan.

Neiti Cool oli varmaan lähtenyt käymään asioilla, tai ehkä hänellä oli joku hätätilanne perhepiirissä, niin kuin kaikilla muillakin Bishop's Laceyssa. Tartuin molemmin käsin ovennuppiin ja rynkytin ovea, vaikka toki tiesin että se oli hyödytöntä.

Muistin että neiti Cool asui liikkeen taka-osassa kahdessa huoneessa. Ehkä hän oli unohtanut lukita oven. Vanhemmille ihmisille käy usein niin: heistä tulee vähän höperöitä ja...

Entä jos hän oli kuollut nukkuessaan? ajattelin. Tai jotain pahempaa.

Katsoin kummallekin sivulleni, mutta High Street oli autio. Hetkonen! Minähän olin kokonaan unohtanut Bolt Alleyn, pimeän ja kylmänkostean mukulakivi- ja tiilitunnelin, jonka kautta pääsi liikkeen takapihalle. Niin tietysti! Suuntasin sinne saman tien.

Bolt Alley lemusi menneisyydelle, mihin kertoman mukaan oli kuulunut joskus katajanmarjaviinatehdas. En voinut olla värähtämättä, kun askeleni kaikuivat tunnelin sammaleisista seinistä ja tiputtavasta katosta. Yritin olla koskematta lemahtaviin, vihreälaikkuisiin tiiliin, enkä halunnut hengittää happamanhajuista ilmaa, vaan vedin henkeä vasta kun olin päässyt tunnelista auringonvaloon.

Neiti Coolin pikkuruista takapihaa ympäröi rapautuneen näköinen matala tiilimuuri. Puuportti oli säpissä sisäpuolelta.

Kipusin muurin yli, marssin suoraan ovelle ja paukutin sitä kunnolla.

Kuuntelin korva ovea vasten, mutta en erottanut sisällä mitään liikettä.

Astuin pihapolulta hoitamattomalle ruohikolle ja painoin nenän tummuneen ikkunaruudun alareunaan. Vaatekaapin takareuna esti minua näkemästä sisään.

Pihan nurkassa oli rapistunut koirankoppi - se oli ainut mitä oli jäljellä neiti Coolin Geordie-colliesta, joka oli jäänyt kaahariauton alle High Streetillä.

Temmoin notkollaan olevaa koppia, kunnes se maiskahti irti maasta, ja raahasin sen pihan poikki ikkunan alle. Sitten nousin kopin päälle.

Koirankopin päältä minun oli helppo astua ikkunalaudalle. Siinä minä sitten tasapainoilin lohkeilevan maalin päällä, jalat ja käsivarret levitettyinä kuin Leonardo da Vincin Vitruviuksen miehellä; toisella kädellä pidin napakasti kiinni ikkunaluukusta, ja toisella yritin hangata likaiseen lasiin aukkoa, josta näkisin sisään.

Pienessä makuuhuoneessa oli hämärää mutta kuitenkin tarpeeksi valoa, jotta pystyin erottamaan sängyssä makaavan hahmon. Näin myös kalpeat, kauhistuneet kasvot jotka olivat kääntyneet minuun päin suu ammolleen loksahtaneena.

"Flavia!" jalkeille kompuroiva neiti Cool sanoi, ja ikkunalasi vaimensi hänen sanansa muminaksi. "Mitä taivaan tähden?"

Hän nappasi tekohampaansa vesilasista, tunki ne suuhunsa ja katosi hetkeksi näkyvistä, ja loikatessani alas maahan kuulin miten ovensalpaa avattiin. Ovi aukesi ja ovensuussa seisoi neiti Cool kuin ansaan jäänyt mäyrä mekko päällä ja puristeli kättään hermostuneesti nyrkkiin kaulan edessä.

"Mitä taivaan tähden?" hän toisti. "Mikä hätänä?"

"Etuovi oli lukossa", sanoin. "En päässyt sisälle."

"Tietenkin se on lukossa", neiti Cool sanoi. "Ainahan se on lukossa sunnuntaisin. Olin päivätorkuilla."

Hän hieroi pieniä mustia silmiään, joita hän yhä siristeli päivänvalossa.

Vähitellen minulle valkeni, että hän oli oikeassa. Sunnuntaihan nyt oli. Vaikka siitä tuntui olevan ikuisuus, olin aamulla istunut perheeni kanssa St Tancredin kirkossa.

Näytin varmaan musertuneelta.

"Mikä hätänä, kultapieni?" neiti Cool kysyi. "Se hirvittävä tapaus Buckshawissa, niinkö?"

Hän siis tiesi siitä.

"Toivottavasti olet ymmärtänyt pysyä poissa sieltä missä se

kauhea..."

"Tietenkin, neiti Cool", minä sanoin ja hymyilin pahoittelevasti. "Mutta minua on pyydetty olemaan puhumatta siitä.

Ymmärrätte varmaan."

Se oli vale, mutta ensiluokkainen sellainen.

"Kylläpä sinä olet kiltti tyttö", hän sanoi ja vilkaisi pihan yli naapuritalon ikkunoihin, joissa oli verhot kiinni. "Tässä ei ole oikein mukava jutella. Tulehan peremmälle."

Hän johdatti minut kapeaan eteiseen, jonka toisella puolella oli hänen pieni makuuhuoneensa, toisella puolella taas pienoiskokoinen olohuone. Ja ykskaks olimmekin tiskin takana kauppapuodissa, joka toimi myös kylän postitoimistona. Neiti Cool oli Bishop's Laceyn ainoa makeiskauppias ja lisäksi kylän postineiti, minkä vuoksi hän oli perillä kaikesta mahdollisesta, paitsi tietysti kemiasta.

Hän tarkkaili minua tiiviisti, kun kiinnostunut katseeni kiersi hyllyriveillä, joilla oli vieri vieressä lasipurkkeja täynnä lakritsitankoja, piparminttukaramelleja ja strösseleitä.

"Olen pahoillani, mutta en voi käydä kauppaa sunnuntaisin. Joutuisin vain tuomioistuimen eteen. Se on laki, katsos."

Pyörittelin päätäni surullisena.

"Anteeksi. Unohdin mikä päivä tänään on. Ei ollut tarkoitus säikytellä."

"Ei se mitään", hän sanoi ja näytti saaneen takaisin suulaan toimeliaisuutensa: hän hyöri puodissa ympäriinsä ja sipaisi hajamielisesti yhtä ja toista.

"Sano isällesi että pian on ilmestymässä uusi postimerkkisarja, mutta ei mitään mistä kannattaisi turhaan intoilla, tai siltä se minusta ainakin näyttää. Sama vanha kuningas Yrjön pää, Herra häntä siunatkoon, uusissa väreissä vain."

"Kiitos, neiti Cool", vastasin. "Sanon varmasti."

"Ne pystyisivät taatusti parempaan siellä Lontoon pääpostitoimistossa", neiti Cool jatkoi, "mutta olen kuullut että parhaat aivoitukset säästetään ensi vuodelle, kun vietetään Festival of Britain -juhlallisuuksia."

"Voisittekohan sanoa missä neiti Mountjoy asuu", kysäisin. "Tilda Mountjoy?" Neiti Cool siristi silmiään. "Mitä ihmettä sinä hänestä haluat?"

"Hän oli niin auttavainen kun kävin kirjastossa ja tarvitsin apua, joten ajattelin viedä hänelle vähän makeisia."

Hymyilin somaa hymyä, joka sointui hyvin sanojeni sävyyn. Se oli häpeilemätön valhe. En ollut suonut asialle ajatustakaan ennen kuin nyt, kun tajusin että voisin tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

"Niinpä juu", neiti Cool sanoi. "Margaret Pickery tosiaan lähti hoitelemaan siskoaan Nether-Wolseyyn: sisko kun oli ommellut sormeen, ja on ne kaksoset, ja vielä äkkipikainen aviomies ja pullo ja laskut. Tilda Mountjoy sai yllättäen kokea olevansa tarpeellinen."

Sitten hän tokaisi: "Kirpeitä hedelmäkaramelleja. Sunnuntai tai ei, ne ovat oivallinen valinta."

"Ottaisin niitä kuudella pennyllä", minä sanoin. "...ja vielä šillingillä lakritsitankoja", lisäsin. Ne olivat salai-

nen intohimoni.

Neiti Cool hipsi varpaisillaan puodin etuosaan ja veti kaihtimet alas.

"Tämä on sitten ihan vain meidän kesken", hän sanoi salaliittolaisen äänellä.

Hän kauhaisi kirpeitä hedelmäkarkkeja liilaan paperipussiin, joka oli niin murheellisen värinen, että se suorastaan huusi saada sisäänsä kauhallisen tai kaksi arsenikkia tai nux vomicaa.

"Se tekisi šillingin ja kuusi pennyä", hän sanoi ja kääräisi lakritsitangot paperiin. Ojensin hänelle kaksi šillinkiä, ja kun hän vielä kaiveli taskujaan, sanoin: "Se on hyvä näin, neiti Cool. En minä tarvitse vaihtorahoja."

"Kylläpä sinä olet kiltti", neiti Cool hyrisi ja sujautti vielä yhden lakritsitangon paperikääreen sisään. "Jos minulla olisi omia lapsia, saisin olla tyytyväinen jos he olisivat puoliksikaan noin ajattelevaisia ja avokätisiä."

Soin hänelle puolikkaan hymyn ja säästin toisen puolikkaan itselleni, kun hän kertoi miten pääsisin neiti Mountjoyn talolle.

"Willow Villa", hän sanoi. "Löydät sen varmasti. Se on oranssi."

Willow Villa tosiaan oli oranssi, niin kuin neiti Cool oli sanonut; talon oranssi oli samaa sävyä kuin sellaisessa kärpässienessä, jonka helakanpunainen lakki on alkanut menettää väriään. Talo oli piilossa suunnattoman itkupajun roikkuvien liepeiden varjossa; sen oksat heilahtelivat rauhattomasti tuulessa lakaisten alla olevaa maata kuin tusina noidan luutaa. Oksien liike toi mieleeni erään 1600-luvun musiikkikappaleen, jota Feely joskus soitti ja lauloi ajatellessaan Nediä - todella suloisesti, täytyy myöntää:

Niin heilui oksat itkupajun, uusi aamu koitti,

oi tulispa se poika joka sydämeni kerran voitti.

Laulu oli nimeltään Rakkauden siemenet, vaikka rakkaus ei ollutkaan ensimmäinen mieleen juolahtava asia pajun nähdessäni; päinvastoin, se toi mieleeni Ofelian (ei siskoani vaan Shakespearen hahmon), joka hukuttautui pajun lähellä.

Neiti Mountjoyn paju täytti koko aidatun pihan lukuun ottamatta nenäliinankokoista ruoholäikkää puun takana. Vielä kynnykselläkin saattoi aistia kosteuden: puun raukeina roikkuvista oksista muodostui vihreä kupu, jossa tunsin ihmeellisesti olevani melkein kuin veden alla, koska sinne tunkeutui vain vähän valoa. Kirkkaanvihreä sammal teki ulkoportaasta kivisen pesusienen, ja kosteusläikät levittelivät alakuloisia mustia sormiaan oranssin seinärappauksen pinnassa.

Ovessa oli hapettunut messinkikolkutin, jossa oli Lincolnin kaupungin kuulun pikkupaholaisen irvistävä naama. Tartuin kolkuttimeen ja napautin pari kertaa. Odotellessani katselin ajatuksissani ylöspäin siltä varalta että joku kurkistelisi verhojen takaa.

Mutta pölyiset pitsiverhot eivät liikahtaneet. Aivan kuin talon sisällä ei olisi liikkunut ilmanhenkäyskään.

Vasemmalla puolellani oli vanhoista, kuluneista tiilistä tehty polku, joka myötäili taloa kulman taakse, ja odoteltuani ovella tovin jos toisenkin lähdin kulkemaan polkua pitkin.

Takaovella rehottavien itkupajunlehtien pitkät kärhet aaltoilivat hienoisesti odottavan suhinan säestäminä, aivan kuin ne olisivat muodostaneet räikeänvihreän teatterin esiripun, joka saattaisi nousta hetkenä minä hyvänsä.

Painoin kuperretut kämmeneni ikkunanruutua vasten. Jos seisoisin varpaillani, niin...

"Mitäs sinä täällä teet?" Käännähdin ympäri.

Neiti Mountjoy katsoi minua pajunoksakuvun ulkopuolelta.

Lehvistön läpi hänen kasvoistaan näkyi vain pitkulaisia viiruja, mutta näky hermostutti minua.

"Neiti Mountjoy, minä tässä, Flavia", sanoin. "Tulin kiittämään siitä, että autoitte minua kirjastossa."

Pajunoksat kahahtivat kun neiti Mountjoy astui vihreän kuvun sisäpuolelle. Hänellä oli puutarhasakset toisessa kädessään, eikä hän sanonut mitään. Hänen silmänsä, jotka olivat kuin kaksi järkensä menettänyttä rusinaa ryppyisten kasvojen keskellä, tuijottivat rävähtämättä minua silmiin.

Vetäydyin taaksepäin, kun hän astui polulle ja tukki pakotieni.

"Kyllä minä tiedän kuka sinä olet", hän sanoi. "Olet Flavia Sabina Dolores de Luce - Kurpan nuorin tytär."

"Ai te tiedätte että hän on isäni?!" minulta pääsi.

"Tietenkin tiedän. Olen jo sen ikäinen että tiedän yhtä sun toista."

Ennen kuin ehdin estää, totuus sinkoutui suustani kuin korkki pullonsuusta.

"Minä keksin sen Doloresin omasta päästäni", sanoin. "Joskus minä sepitän juttuja."

Hän astui askelen lähemmäs.

"Miksi tulit tänne?" hän kysyi käheästi kuiskaten.

Vikkelästi työnsin käden taskuun ja vedin makeispussin esille. "Toin teille kirpeitä hedelmäkaramelleja pahoitellakseni sitä että olin töykeä. Toivottavasti otatte ne vastaan."

Hänestä lähti kimakka vingahdus, joka ilmeisesti oli naurahdus.

"Neiti Cool taisi suositella niitä?"

Nyökyttelin päätäni kiivaassa tahdissa puolentusinaa kertaa kuin olisin esittänyt kylähullua pantomiimissa.

"Olin hirveän pahoillani kun kuulin että enonne - herra Twining - kuoli", sanoin ja myös tarkoitin sitä. "Ihan tosi. Se ei ollut reilua."

"Reilua? No eipä ollut, ei", hän sanoi. "Eikä se ollut epäreiluakaan. Eikä se ollut ilkeää. Tiedätkö mitä se oli?"

Tietysti tiesin. Olin kuullut sen aiemmin, mutta en ollut tullut tänne väittämään hänelle vastaan.

"En", kuiskasin.

"Se oli murha", hän sanoi. "Pesunkestävä murha."

"Kuka hänet murhasi?" kysyin. Joskus oma kieleni pääsi yllättämään minut.

Neiti Mountjoyn kasvoilla käväisi vaikeasti kuvailtava ilme, aivan kuin pilvi olisi hetkeksi peittänyt kuun, aivan kuin hän olisi harjoitellut tätä roolia koko elämänsä, ja kun hän sitten seisoi parrasvaloissa keskellä näyttämöä, hän unohtikin vuorosanansa.

"Ne pojat", hän lopulta sanoi. "Ne inhottavat, vastenmieliset pojat. En unohda heitä koskaan, heidän punaisia poskiaan ja koulupojan viattomuuttaan."

"Minun isäni oli yksi niistä pojista", sanoin hiljaa.

Neiti Mountjoyn silmät katselivat jotain toista aikaa. Ne palasivat nykyhetkeen vähitellen ja suuntautuivat sitten minuun.

"Niin", hän sanoi. "Laurence de Luce. Kurppa. Isääsi sanottiin Kurpaksi. Jopa kuolemansyyntutkija käytti hänestä sitä lempinimeä. Kurppa. Hän lausui nimen niin pehmeästi, melkein hellästi - aivan kuin koko oikeussali olisi ollut sen nimen vallassa."

"Todistiko isäni oikeussalissa?"

"Tietenkin todisti - ihan niin kuin ne toisetkin pojat. Se oli tapana siihen aikaan. Vaikka tietysti hän kielsi kaiken, ei kantanut vastuuta ollenkaan. Rehtorin kokoelmasta oli varastettu arvokas postimerkki, eikä muuta kuultu kuin 'En se minä ollut, sir!' Aivan kuin postimerkkiin olisi kuin taikaiskusta kasvanut likaiset pienet sormet ja se olisi näpistänyt itse itsensä!"

Olin jo sanomassa, ettei isäni ole varas eikä valehtelija, mutta yhtäkkiä ymmärsin, että mikään mitä sanoin ei voisi kääntää tuota vanhaa päätä. Päätin käydä hyökkäykseen.

"Miksi lähditte aamulla pois kirkosta?" kysyin.

Neiti Mountjoy kavahti aivan kuin olisin nakannut hänen kasvoilleen lasillisen vettä. "Sinä se et taida paljon sanojasi punnita?"

"No en", vastasin. "Se taisi liittyä jotenkin siihen kun kirkkoherra rukoili sen muukalaisen puolesta, eikö niin? Sen miehen, jonka ruumiin minä löysin Buckshawin puutarhasta."

Neiti Mountjoy vihelsi hampaidensa välistä kuin teepannu.

"Sinäkö sen ruumiin löysit? Sinä?"

"Minä."

"No kerro sitten minulle yksi asia. Oliko ruumiilla punainen tukka?" Hän sulki silmänsä ja piti ne suljettuina odottaessaan vastaustani.

"Oli. Oli sillä punainen tukka", minä sanoin.

"Tehköön Herra meistä sydämessämme kiitollisia siitä mitä olemme saaneet", hän henkäisi ja avasi sitten silmänsä. Vastaus oli minusta vähän omituinen, ja lisäksi se tuntui jotenkin epäkristilliseltä.

"Nyt en ymmärrä", sanoin. Enkä ymmärtänytkään.

"Tunnistin hänet välittömästi", hän sanoi. "Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin tiesin heti kuka hän oli kun näin sen punaisen tukan Thirteen Drakesin pihalla. Ja muutenkin, se rehvastelu, se yletön tärkeily, ne kylmät siniset silmät - kaikki tuo - kertoi minulle että Horace Bonepenny oli palannut Bishop's Laceyyn."

Minusta tuntui että olimme ajautumassa syvempiin vesiin kuin missä olin ennen käynyt.

"Kenties nyt ymmärrät, miksi en voinut osallistua rukouksiin sen pojan - sen miehen - mädän sielun levon puolesta."

Neiti Mountjoy otti karamellipussin kädestäni, sujautti yhden makeisen suuhunsa ja työnsi pussin taskuunsa.

"Päinvastoin", hän jatkoi, "pyydän rukouksissani että tälläkin hetkellä häntä piestään helvetissä."

Sen sanottuaan hän marssi sisälle Willow Villaan ja läimäytti oven kiinni.

Kuka ihme oli Horace Bonepenny? Ja miksi hän oli palannut Bishop's Laceyyn?

Mieleeni tuli vain yksi henkilö, josta voisin puristaa vastauksen noihin kysymyksiin.

Ajaessani kastanjakujaa pitkin Buckshawiin huomasin, että sininen Vauxhall ei ollut enää oven edessä. Komisario Hewitt miehineen oli lähtenyt.

Olin taluttamassa Gladysia talon taakse, kun kuulin kasvihuoneesta metallin kalketta. Menin ovelle ja kurkistin sisään. Siellä oli Dogger.

Hän istui nurin käännetyn ämpärin päällä ja paukutti sitä istutuslapiolla.

Klang, klang, klang, klang... Vähän niin kuin St Tancredin kirkon hautajaiskellot kun joku Bishop's Laceyn vanha ukko oli kuollut: kalke jatkui ja jatkui, kuin mitaten elämän kestoa.

Klang, klang, klang, klang...

Dogger istui selin oveen, eikä selvästikään huomannut minua. Hiivin keittiön ovelle päin ja kaadoin Gladysin kovaäänisesti kiviselle portaalle. "Anteeksi, Gladys", kuiskasin.

"Voihan turkanen!" sanoin niin äänekkäästi, että sen saattoi kuulla kasvihuoneeseen. Esitin huomaavani Doggerin lasin takaa.

"Kas, Dogger, terve!" hihkaisin. "Sinua minä etsinkin."

Dogger ei kääntynyt heti, joten olin kaivelevinani mutaa kengänpohjastani, kunnes hän sai koottua itsensä.

"Flavia-neiti", hän sanoi verkkaisesti. "Sinua on etsitty."

"No tässä minä nyt olen." Paras yrittää johdatella keskustelua sen aikaa, että Dogger pääsi kunnolla jaloilleen.

"Juttelin tuolla kylällä yhden ihmisen kanssa ja kuulin eräästä henkilöstä, josta sinä voisit ehkä kertoa minulle lisää."

Dogger sai väännettyä hymyntapaisen.

"En tiedä osaanko sanoa tätä kovin hienosti, mutta..." "Tiedän kyllä mitä tarkoitat", hän sanoi.

"Horace Bonepenny", sanoa paukautin. "Kuka hän on?"

Silloin Dogger alkoi vääntelehtiä kuin koe-eläimeksi joutunut sammakko, jonka selkäytimeen johdetaan sähkövirtaa. Hän nuoleskeli huuliaan ja hinkkasi suutaan taskunenäliinalla. Saatoin nähdä että hänen silmänsä sumenivat; ne räpsyivät vähän kuin tähdet ennen aamunkoittoa. Hän myös ponnisteli kovasti pitääkseen itsensä kasassa, mutta ei se oikein onnistunut.

"Ei sillä ole väliä, Dogger", sanoin. "Annetaan olla. Unohda koko juttu."

Hän yritti päästä jaloilleen, mutta ei onnistunut nousemaan ämpärin päältä.

"Flavia-neiti, on kysymyksiä, jotka pitää kysyä, ja on kysymyksiä, joita ei pidä kysyä."

Siinä sitä taas oltiin: aivan kuin olisi lakia luettu, nuo sanat putoilivat Doggerin huulilta luonnollisesti ja yhtä lopullisen kuuloisina kuin jos Jesaja olisi ne lausunut.

Nuo muutamat sanat näyttivät uuvuttaneen hänet perin pohjin, ja syvään huokaisten hän hautasi kasvot kämmeniinsä. Sillä hetkellä en halunnut mitään muuta kuin kietoa käsivarteni hänen ympärilleen ja halata häntä, mutta tiesin että Dogger ei olisi pystynyt siihen. Sen sijaan laskin käteni hänen olkapäälleen, vaikka tajusin että tuokin eleeni lohdutti enemmän minua itseäni kuin häntä.

"Menen etsimään isän", sanoin. "Me autamme sinut omaan huoneeseesi."

Hitaasti Dogger käänsi minuun päin kasvonsa, liidunvalkean traagisen naamion. Hänen sanansa kuulostivat siltä kuin kahta kiveä olisi kirskutettu toisiaan vasten.

"Ne ovat vieneet hänet pois, Flavia-neiti. Poliisi vei hänet pois."