Joimme teetä. Neiti Mountjoy oli taikonut jostain kolhiintuneen kattilan ja laukkua tongittuaan myös nuhjaantuneen pikkuleipäpaketin.

Istuin kirjastotikkailla ja otin toisen pikkuleivän.

"Se oli järkyttävää", hän sanoi. "Enoni oli ollut Anson Housen valvojaopettaja aikojen alusta, tai siltä se ainakin tuntui. Hän oli hyvin ylpeä asuntolasta ja pojistaan. Vaivoja säästämättä hän yritti saada pojat tekemään aina parhaansa; hän halusi valmistaa heitä elämää varten.

Hän vitsaili usein puhuvansa latinaa paremmin kuin itse Julius Caesar, ja hänen kirjoittamansa latinan kielioppikirja, Twiningin lingua latina - joka muuten ilmestyi kun hän oli niinkin nuori kuin kaksikymmentäneljävuotias - oli käytössä kouluissa ympäri maailman. Pidän sitä yhä sänkyni vieressä, ja vaikken osaakaan sitä juuri lukea, pitelen sitä silti joskus käsissäni, koska saan siitä lohtua: qui, quae, quod. Sellaiset sanat kuulostavat niin lohdullisilta.

Grenville-eno oli aina järjestelemässä jotakin: hän kannusti poikiaan perustamaan väittelyklubin, luistelukerhon, pyöräilykerhon, korttipeliringin. Hän oli innokas korttitemppujen tekijä - vaikkakaan ei kovin taitava - ja hänen hihastaan pilkisti usein kuminauhasta roikkuva ruutuässä. Hän keräsi myös postimerkkejä ja opetti pojat ottamaan selvää merkkien alkuperämaiden historiasta ja maantieteestä ja pitämään albumit siisteinä ja järjestyksessä. Se koituikin hänen tuhokseen."

Lopetin pikkuleivän mutustamisen ja jäin odottamaan. Neiti Mountjoy oli vaipunut haaveisiin eikä varmaankaan jatkaisi ellei häntä vähän rohkaisisi.

Pikkuhiljaa olin joutunut hänen lumoihinsa. Hän puhui minulle kuin nainen naiselle, ja se vaikutti minuun. Olin aidosti pahoillani hänen puolestaan.

"Hänen tuhokseen?" kysyin.

"Hänen suuri virheensä oli että hän luotti muutamiin viheliäisiin heittiöihin, jotka olivat luikerrelleet hänen suosioonsa. He teeskentelivät olevansa hyvin kiinnostuneita hänen postimerkkikokoelmastaan ja vielä kiinnostuneempia rehtori Kissingin kokoelmasta. Tuohon aikaan tohtori Kissing oli maailman johtava Penny Black -asiantuntija - se on maailman ensimmäinen postimerkki, ja hän tunsi sen versiot parhaiten. Koko maailma kadehti Kissingin kokoelmaa - ja minä todella tarkoitan mitä sanon. Ne kelvottomat pojat taivuttelivat Grenville-enon puhumaan puolestaan ja järjestämään yksityisen tutustumistilaisuuden rehtorin postimerkkikokoelmaan.

Heidän tarkastellessaan kokoelman kruununjalokiveä, Penny Blackia, jolla oli jokin erikoispiirre - olen jo unohtanut yksityiskohdat - postimerkki tuhoutui."

"Tuhoutui?" ihmettelin.

"Se paloi. Yksi pojista sytytti sen palamaan. Sen oli tarkoitus olla pelkkä pila."

Neiti Mountjoy otti teekuppinsa ja kuljeksi savukiehkuran lailla ikkunaan, missä hän seisoi katselemassa ulos pitkän tovin. Ehdin jo epäillä hänen unohtaneen minut, kun hän jatkoikin puhettaan:

"Enoani tietysti syytettiin siitä katastrofista."

Hän kääntyi ja katsoi minua silmiin. "Ja loput tarinasta luitkin aamulla autotallissa."

"Hän siis tappoi itsensä", sanoin.

"Hän EI tappanut itseään!" neiti Mountjoy kiljahti. Teekuppi ja aluslautanen lipesivät hänen käsistään laattalattialle ja menivät pirstaleiksi. "Hänet murhattiin!"

"Kuka hänet murhasi?" kysyin pidätellen kärsimättömyyttäni ja asettelin sanani huolellisesti. Neiti Mountjoy alkoi taas käydä hermoilleni.

Hän sylkäisi sanat suustaan: "Ne hirviöt! Ne inhottavat hirviöt!"

"Hirviöt?"

"Ne pojat! He tappoivat hänet yhtä varmasti kuin jos he olisivat tarttuneet tikariin ja iskeneet sen suoraan hänen sydämeensä."

"Keitä ne pojat sitten olivat, tai siis ne hirviöt? Muistatteko heidän nimiään?"

"Miksi sinä sitä utelet? Millä oikeudella oikein tulet tänne ja alat manata haamuja esiin?"

"Historia kiinnostaa minua", vastasin.

Neiti Mountjoy nosti kätensä ja vei sen silmiensä editse, aivan kuin herätellen itseään transsista, ja puhui kankeasti kuin huumattu nainen.

"Siitä on niin pitkä aika", hän sanoi. "Niin kovin pitkä aika. En oikeastaan välittäisi muistaa. Grenville-eno mainitsi kyllä heidän nimensä, ennen kuin hänet..."

"Murhattiin?" ehdotin.

"Niin juuri, ennen kuin hänet murhattiin. Vaikka onhan se outoa. Kaikki nämä vuodet yksi nimistä on pysynyt kirkkaana mielessäni, koska se toi minulle mieleen linnun. Sellaisen pitkänokkaisen ruskean linnun, joka kahlaa rantavedessä."

Hän naurahti kireästi ja hermostuneesti. "Kurppa", minä sanoin.

Neiti Mountjoy rojahti istumaan kuin häntä olisi isketty nuijalla. Hän toljotti minua kuin olisin tupsahtanut siihen toisesta ulottuvuudesta.

"Kuka sinä oikein olet, tyttöpieni?" hän kuiskasi. "Miksi tulit tänne? Mikä on nimesi?"

"Flavia", minä vastasin seisahtuessani ovella. "Flavia Sabina Dolores de Luce." Sabina oli totta, mutta Doloresin keksin siinä hetkessä.

Vanha uskollinen kolmivaihteinen polkupyöräni oli riutunut vuosia työkaluvajassa rikkinäisten kukkaruukkujen ja puisten kottikärryjen joukossa, ennen kuin pelastin sen ruosteiselta unohdukselta. Niin kuin moni muukin esine Buckshawissa, myös se oli ennen kuulunut Harrietille, joka oli antanut sille nimeksi Hirondelle, pääskynen. Minä annoin pyörälle nimen Gladys.

Gladysin kumit olivat olleet tyhjät, kitisevän kuivat vaihteet anelleet öljyä, mutta koska rungon telineessä oli pumppu ja satulan takana musta nahkainen työkalukotelo, Gladys oli täysin omavarainen. Doggerin avulla sain sen nopeasti tiptop-kuntoon. Kunnostustyökalujen joukosta löysin lehtisen nimeltä "Pyöräilyä kaikenikäisille naisille", jonka oli kirjoittanut Prunella Stack, naisten terveys- ja kauneusyhdistyksen puheenjohtaja. Kannessa luki mustalla musteella, kauniilla käsialalla Harriet de Luce, Buckshaw.

Aina välillä Harriet ei ollut poissa vaan kaikkialla.

Kotimatkalla ohitin ensin St Tancredin täyteen ahdetun

hautausmaan ja sen kallellaan kenottavat, sammalen peittämät hautakivet, sitten viiletin kurkottelevien puunoksien varjostamilla kapeilla kujilla ja pölyisellä High Roadilla, kunnes pääsin avoimelle maaseudulle ja päästin Gladysin täyteen laukkaan; pensasaidat vain viuhuivat ohi pyyhältäessäni alamäkeen ja kuvitellessani ohjaavani taisteluhävittäjää, jollaiset vain viisi vuotta aiemmin olivat hiponeet näitä samoja pensasaitoja liitäessään laskeutumaan Leathcoteen.

Olin pyörälehtisestä lukenut, että jos pyöräilisin ryhdikkäästi kuin neiti Gulch Ihmemaan Oz -elokuvassa, ajaisin vaihtelevassa maastossa ja hengittäisin syvään, hohkaisin terveyttä kuin Eddystonen majakka enkä enää koskaan kärsisi näppylöistä - se olikin hyödyllinen tieto, jonka välittäisin Ophelialle mitä pikimmin.

Ihmettelin vain, oliko tehty myös toinen lehtinen, "Pyöräilyä kaikenikäisille miehille"? Ja jos oli, oliko sen kirjoittanut miesten terveys- ja komeusyhdistyksen puheenjohtaja?

Leikittelin ajatuksella että olin se poika, jota isä oli takuulla aina toivonut: poika jonka hän olisi voinut viedä Skotlantiin kalastamaan lohia ja nummille kanalintujahtiin, poika jonka olisi voinut lähettää Kanadaan harjoittelemaan jääkiekkoa. Ei sillä että isä tekisi mitään noista asioista, mutta minusta oli mukava ajatella että olisi saattanut tehdä jos olisi saanut pojan.

Keskimmäinen nimeni olisi ollut Laurence, niin kuin isänkin, ja kahden kesken hän olisi kutsunut minua Larryksi. Miten pettynyt hän varmaan oli, kun me kaikki olimme tyttöjä.

Olinko ollut liian julma sille hirvitykselle, neiti Mountjoylle? Liian kostonhimoinen? Hänhän oli loppujen lopuksi vain harmiton ja yksinäinen vanhapiika. Olisiko Larry de Luce ollut ymmärtäväisempi?

"No ei hemmetissä!" huusin tuuleen ja rallattelin samalla kun kiisin eteenpäin:

"Tsumppa-pumppa! Tsumppa-pumppa, tsumppa-pumppa-PUUM!"

En kuitenkaan tuntenut itseäni sen enempää lordi Baden-Powellin poikapartiolaiseksi kuin Ali-Kazaamin ruhtinas Knick- Knackiksikaan.

Olin minä. Flavia. Ja rakastin itseäni, vaikka kukaan muu ei rakastanutkaan.

"Tervehtikää kaikki Flaviaa! Eläköön Flavia!" huusin, kun minä ja Gladys pyyhälsimme huippuvauhtia Mulfordin porttien läpi kastanjakujalle, joka johti Buckshawin ovien eteen.

Nuo upeat portit pystyyn kavahtaneine aarnikotkineen ja mustine takorautaisine filigraanikoristeineen olivat aikoinaan olleet Batchley-nimisen naapuritilan "kelvottoman Mulfordin" suvun ylpeydenaihe. Portit päätyivät Buckshawiin 1760-luvulla, kun muuan Brandwyn de Luce irrotti ne ja kantoi kotiin sen jälkeen, kun yksi Mulfordeista oli karannut hänen vaimonsa kanssa.

Vaimon vaihtaminen porttiin ("Upein portti paratiisin tällä puolen", Brandwyn kirjoitti päiväkirjaansa) riitti ilmeisesti sovittamaan riidat, koska siitä pitäen Mulfordit ja de Lucet olivat mitä lämpimimmässä naapurisovussa aina siihen saakka, kun viimeinen Mulford, Tobias nimeltään, myi tilan Amerikan sisällissodan aikoihin ja lähti meren taa liittyäkseen etelävaltalaisten serkkujensa joukkoihin.

"Flavia, sananen", komisario Hewitt sanoi astuessaan etuovesta pihalle.

Oliko hän odottanut minua?

"Tottahan toki", vastasin iloisesti.

"Mistä olet tulossa?"

"Onko minut pidätetty?" Se oli vitsi - toivottavasti hän tajusi sen.

"Kysyn muuten vain."

Hän otti takintaskustaan piipun ja sytytti tulitikun. Katselin miten tulitikun liekki lähestyi tasaisesti komisarion kulmikkaita sormenpäitä.

"Kävin kirjastossa", vastasin.

Sytytettyään piipun hän osoitti sen varrella Gladysia.

"Et tuonut yhtään kirjaa."

"Kirjasto oli kiinni." "Ahaa", hän sanoi.

Hän käyttäytyi sietämättömän rauhallisesti. Vaikka oli tapahtunut murha, hän oli levollinen kuin olisimme olleet puistokävelyllä.

"Juttelin Doggerin kanssa", hän sanoi, ja huomasin hänen tarkkailevan reaktiotani.

"Niinkö tosiaan?" sanoin, vaikka mielessäni raikui hälytyssireeni, jollainen kuuluu sukellukselle lähtevässä sukellusveneessä.

Nyt varovasti! ajattelin. Mieti siirtosi tarkkaan. Miten paljon Dogger on kertonut? Onko hän kertonut vieraan miehen käynnistä työhuoneessa? Kiistasta isän kanssa? Uhkailusta?

Se juuri oli hankalaa Doggerin kaltaisten ihmisten kanssa: he saattoivat ratketa ties miten mitättömästä syystä. Oliko hän lörpötellyt komisariolle työhuoneen muukalaisesta? Piru periköön sen miehen! Piru hänet periköön!

"Hän kertoi että herätit hänet neljän maissa aamuyöllä ja kerroit puutarhassa olevasta ruumiista. Pitääkö paikkansa?"

Pidättelin helpotuksen huokausta niin antaumuksella että olin tukehtua. Kiitos, Dogger! Siunatkoon Herra sinua ja antakoon aina valonsa loistaa yllesi! Vanha kunnon Dogger. Tiesinhän että sinuun voi luottaa.

"Pitää paikkansa", vastasin.

"Mitä sitten tapahtui?"

"Me menimme alakertaan ja keittiön kautta puutarhaan. Näytin hänelle ruumiin. Hän kävi sen viereen polvilleen ja tunnusteli pulssia."

"Ja miten hän sen teki?"

"Hän pani kätensä sen miehen kaulalle, korvan alapuolelle." "Hmmm", komisario sanoi. "No tuntuiko sitä? Pulssia siis?"

"Ei tuntunut."

"Mistä tiesit? Sanoiko Dogger niin?"

"Ei."

"Hmm", komisario sanoi taas. "Polvistuitko sinäkin ruumiin viereen?"

"Olisin minä kai voinut. Mutta en usko... En muistaakseni." Komisario kirjoitti jotain muistiin. Tiesin näkemättäkin, mitä hän kirjoitti: Kysymys: mitä D. teki? (1) kertoi F:lle ei pulssia vai (2) näki F:n polvillaan r:n vier. (ruumiin vieressä)?

"Aivan ymmärrettävää", hän sanoi. "Se oli varmasti melkoinen järkytys."

Palautin mieleeni miltä se mies näytti makaamassa varhaisessa aamunkajossa: kevyt parransänki leuassa, punaiset hiussuortuvat joita kevyt tuulenvire leyhytteli, kalpea iho, ojentunut jalka, sormien värähdys ja viimeinen, nopea hengenveto. Ja sana, jonka hän hönkäisi kasvoilleni: Vale.

Miten sykähdyttävää!

"Niin oli", vastasin, "se oli tavattoman järkyttävää."

Mitä ilmeisimmin olin läpäissyt testin. Komisario Hewitt katosi keittiöön, missä ylikonstaapelit Woolmer ja Graves suunnittelivat seuraavaa siirtoaan rouva Mulletin tarjoillessa heille juoruja ja salaattivoileipiä.

Kun Ophelia ja Daphne tulivat alakertaan lounaalle, huomasin pettymyksekseni että Ophelian hipiä oli tavallistakin kuulaampi. Oliko keitokseni vaikutus muuttunut päinvastaiseksi? Olinko onnistunut jonkin merkillisen kemiallisen virheen ansiosta keksimään ihmeitä tekevän kasvovoiteen?

Rouva Mullet tulla touhotti huoneeseen, laski voileivät ja keiton pöydälle ja nurisi kaiken aikaa.

"Epäreilua", hän sanoi. "Olen jo valmiiksi myöhässä, ja siihen päälle koko tämä hässäkkä ja Alf kotona odottamassa ja kaikki. Oli niillä otsaa pyytää minua kaivamaan se kuollut kurppa jätepöntöstä", hän sanoi ja värähti inhosta, "että saisivat käännellä sitä ja tutkia miltä se näyttää. Ei ole reilua. Näytin niille jäteastian ja sanoin että sen kun kaivavat itse jos kerran niin kovasti haluavat nähdä sen raadon; minun piti laittaa lounasta. Syökäähän voileipänne, lapset. Kesäkuussa mikään ei maistu niin hyvältä kuin kylmä ateria, se on kuin piknikillä olisi."

"Mikä kuollut kurppa?" Daphne kysyi suipistaen suutaan alentuvasti.

"No se minkä Flavia-neiti ja herra eversti löysi eilen keittiön ulkoportaalta. Vieläkin nousee iho kananlihalle kun vain ajatteleekin miten se lojui siellä, silmä sameana ja paperinpala tökättynä nokan kärkeen."

"Ned!" Ophelia sanoi ja läimäytti pöytälevyä. "Daffy, olit oikeassa! Se on lemmenviesti!"

Daphne oli lukenut pääsiäisen aikaan The Golden Bough -nimisestä kirjasta Ophelialle, että Etelämeren primitiivisiä kosiskelutapoja esiintyi joskus myös omalla valistuneella ajallamme. Piti vain olla kärsivällinen, hän sanoi.

Katsoin heitä vuoron perään ällistyksestä mykkänä. Joskus tuntui että olin valovuosien päässä siskoistani enkä käsittänyt heidän järjenjuoksustaan mitään.

"Kuolonkankea lintu, jonka nokka sojottaa taivasta kohti - mikä ihmeen viesti se on?" kysyin.

Daphne piiloutui kirjansa taa ja Ophelian posket alkoivat helottaa. Livahdin pois pöydästä ja jätin heidät tirskumaan keittolautasiinsa.

"Ettekös te sanonut komisario Hewittille, että jänkäkurppia ei näe Englannissa ennen syyskuuta?" minä kysyin rouva Mulletilta.

"Kurppia, kurppia, aina vaan kurppia! Muusta täällä ei enää puhutakaan. Astuhan vähän sivummalle, ole kiltti - seisot juuri siinä mistä minun pitäisi kuurata."

"Miksi se on niin? Miksei täällä ole jänkäkurppia ennen syyskuuta?"

Rouva Mullet oikaisi selkänsä, pudotti juuriharjan ämpäriin ja kuivasi saippuaiset kätensä esiliinaan.

"Siksi kun ne on jossain muualla", hän sanoi ja näytti tyytyväiseltä itseensä.

"Missä?"

"No miten sen nyt sanoisi. Ne on niin kuin niitä muuttolintuja. Ne on jossain pohjoisessa. Mistä minä tiedän vaikka olisivat juomassa teetä joulupukin kanssa."

"Siis missä pohjoisessa? Skotlannissako?"

"Vai Skotlannissa!" hän puuskahti vähätellen. "Hyvänen aika, ei sentään. Jopa rakkaan Alfin sisko Margaret käy lomillaan Skotlannissa, eikä hänellä ole edes siipiä."

Hän lisäsi vielä: "Vaikka hänen miehensä kyllä on melkoinen siipiveikko."

Korvissani humisi, ja sitten tunsin miten jokin loksahti kohdalleen.

"Entä Norja?" kysyin. "Voisiko jänkäkurppa mennä kesän ajaksi Norjaan?"

"Kyllä kai, lapsi pieni. Sinun täytyy ottaa siitä selvää."

Naulan kantaan! Eikö komisario Hewitt sanonutkin tohtori Darbylle, että heillä oli syytä olettaa kurkkupenkin miehen tulleen Norjasta? Mistä ihmeestä he saattoivat päätellä niin?

Kertoisiko komisario minulle jos kysyisin?

Luultavasti ei. Siinä tapauksessa minun täytyisi ratkaista asia omin päin.

"Menehän nyt matkoihisi", rouva Mullet sanoi. "Minun täytyy saada tämä lattia kuurattua ennen kotiinlähtöä, ja kello on jo yksi. Alf paran ruoansulatus on varmaan jo hälytystilassa."

Astuin takaovesta pihalle. Poliisit ja kuolemansyyntutkija olivat menneet ja vieneet ruumiin mennessään, ja nyt puutarha tuntui kummallisen tyhjältä. Doggeria ei ollut näköpiirissä, kun istahdin muurin matalaan kohtaan mietiskelemään.

Jättikö Ned kuolleen jänkäkurpan portaalle merkiksi rakkaudestaan Opheliaan? Ophelia ainakin oli siitä vakuuttunut. Jos se todella oli ollut Ned, mistä ihmeestä hän oli hankkinut linnun?

Kaksi ja puoli sekuntia myöhemmin tartuin Gladysiin, heilautin jalkani satulan yli ja lähdin tuulispäänä kiitämään kylään päin, jo toista kertaa sen päivän aikana.

Oli ehdottoman tärkeää toimia ripeästi. Bishop's Laceyssa kukaan ei vielä tiennyt muukalaisen kuolemasta. Poliisit eivät varmasti olleet kertoneet kenellekään - enkä minä.

Juoruilu alkaisi vasta kun rouva Mullet saisi lattian pestyä ja kävelisi kylään. Mutta heti kun hän pääsisi kotiin, uutinen murhasta Buckshawissa lähtisi leviämään kuin musta surma. Minulla oli siihen asti aikaa hankkia tietooni se mitä halusin tietää.