1910- ja 1920-luvun vaihteessa Oulun läänissäkin nelitahoiset ohrat olivat enemmistönä. Alueen nelitahoisten maatiaisohrien ominaisuuksissa, esimerkiksi valmistumisajoissa, oli paljon vaihtelua. Se johtui siemenkannan uusimisesta. Siementä tuotiin etenkin hallavuosina muilta pohjoisilta seuduilta. Esimerkiksi Inariin ostettiin ohransiementä yleensä Sodankylästä, mutta myös Norjasta Kirkenäsistä ja Reisivuonosta. Maatiaisohrakannat sekoittuivat ja muuntuivat siirron myötä.

Oulun läänin eteläpuolella viljeltiin Etelä-Suomea lukuun ottamatta nelitahoista maatiaisohraa. Mikkelin läänissä nelitahoisen seassa oli tyypillisesti kuusitahoista ohraa. Viipurin läänin keskusten ympäristössä ja Etelä-Hämeessä nelitahoisten joukkoon oli sekoittunut kaksitahoista. Nelitahoiset maatiaisohrat olivat ominaisuuksiensa suhteen suurin piirtein samanlaisia kautta maan. Niitä ei voinut, kuten Norjassa, eri ominaisuuksien perusteella ryhmitellä paikkakunnittain. Saman paikkakunnan eri kannat saattoivat poiketa toisistaan monella tavalla, mutta ne eivät edustaneet tiettyä vanhaa paikalliskantaa, vaan olivat yleensä sekoittuneet maahan tuotujen kantojen kanssa.

Nelitahoisten maatiaisohrien päätyyppi oli d, jossa jyvän tyvisukasen karvat olivat lyhyitä ja sivuselkäsuonet väkäsellisiä. Niissä esiintyi yleisesti pieniä määriä b-tyypin pitkäkarvaista tyvisukasta, mutta sitä oli vanhoissa maatiaiskannoissa erittäin vähän. Ne näytteet, joissa pitkävillaista muotoa oli normaalia enemmän, olivat alun perin sekoittuneet ulkomailta tuotujen – kuten Pohjois-Suomessa pohjoisnorjalaisten ja Vaasan seudulla kanadalaisten – ohrakantojen kanssa. Kanadalaisia ohria tuotiin varsinkin katovuoden 1902 jälkeisenä vuonna.

Etelä-Suomen ohra-aineistossa oli melko runsaasti c-tyypin (tyvisukanen lyhytkarvainen ja sivuselkäsuonet väkäsettömät) ohria. Tulokset viittasivat siihen, että Etelä-Suomen nelitahoiset ohrat olivat toista alkuperää kuin Pohjois-Suomen ohrat. A-tyypin ohrat (pitkäkarvainen tyvisukanen ja sivuselkäsuonet väkäsettömät) olivat erittäin harvinaisia. Ne saattoivat olla norjalaista alkuperää ja sekoittunut maatiaisohriimme.

Nelitahoisten vanhojen maatiaisohrien kasvuaika oli varsin lyhyt, keskimäärin lyhyempi kuin kuusi- ja kaksitahoisten. Eri kannoilla oli suurta vaihtelua kasvuajassa. Aikaisimmat kannat valmistuivat noin 84 ja myöhäisimmät noin 95 päivässä. Pieniä päivän parin eroja aikaisuudessa oli vaikea havaita, koska kyse oli maatiaiskannoista ja vieläpä usein sekakasvustoista, joissa oli kovin eriaikaisia yksilöitä. Samasta kannasta otettujen linjojen aikaisuuserot usein vaihtelivat 5–6 päivää, ja joukossa oli kantoja joilla oli tätä suurempia tai pienempiä eroja. Erot kasvoivat etenkin kylminä kesinä.

Nelitahoisen maatiaisohran korsi oli huomattavasti pehmeämpi kuin kuusitahoisen ja siten selvästi lakoontumisherkempi. Korrenpituus ja laonkestävyys vaihtelivat eri kannoilla ja usein saman kannan yksilöilläkin merkittävästi. Pisin maatiaisohran näyte oli nelitahoinen kainuulainen 'Paavolan ohra', jolla korren pituutta kertyi yhtenä koevuonna peräti 103 cm. Monissa pohjoisen ohrakannoissa korren pituus oli alle 80 cm. Yleisesti nelitahoiset ohrat olivat kovin heikkokortisia.

Suomessa on viljelty jonkin verran joitakin muitakin nelitahoisen ohran muunnoksia. Merkittävin niistä on ollut kuoreton ohra. Sitä viljeltiin 1700-luvulla Etelä-Suomessa 'Egyptiläisen ohran' nimellä. 1900-luvun alussa toimineen kasvinjalostaja J.O. Saulin vanhimmissa vuoden 1896 ohranäytteissä oli kahdessa (toinen Kalajoelta ja toinen Ylistarosta) ja vuoden 1920 näytteessä yhdessä (Vähästäkyröstä) tätä muunnosta. Näiden lännestä päin tulleiden muunnosten lisäksi oli myös idästä venäläisten ohrien mukana tullut kuorettoman ohran muunnos, jota viljeltiin siellä täällä Savossa. Se oli aikainen, hentokortinen, lyhyttähkäinen ja pienijyväinen kanta. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kuoretonta neli- ja kaksitahoista ohraa tiedetään viljellyn vähäisiä määriä ja kaksitahoista muotoa enemmän.