Kansanvalistuksen synty

Kansanvalistuksen aika (1860-1920) ajoittuu kaudelle, jolloin Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa. Kansanvalistusta tekivät alkuvaiheessa fennomaanit, Snellman mukaan luettuna, kansallisromanttisessa hengessä; tavoitteena oli itsenäinen ja yhtenäinen kansakunta. Myöhemmin toimintaan tulivat mukaan järjestöt ja erilaiset kansanliikkeet. Valistuksen kohteena oli erityisesti rahvas, sen lukutaidon ja tiedon vakiinnuttaminen. Tässä vaiheessa syntyivät myös ensimmäiset kansanopistot, työväenopistot ja Kansanvalistusseura.

Ensimmäiset oppilaitokset

Suomessa kansanopistokeskusteluun käytiin 1860-luvulla pohjoismaisten esimerkkien vanavedessä. Ensimmäisen kansanopiston perusti Sofia Hagman Kangasalalle vuonna 1889. Opistoaatteen taustalla oli tanskalainen Nikolai Frederik Severin Grundtvig (1783-1872), joka halusi luoda kansanopiston avulla kaikille yhteisen kansansivistyksen. Hän korosti syvällistä opiskelijakeskeistä oppimista ja kulttuuris-historiallista identiteetin rakentamista.

Työväenopistojen toiminta alkoi Tampereella vuonna 1899. Ensimmäiseksi sivistysliitoksi perustettiin Työväen sivistysliitto vuonna 1919.

Vapaa sivistystyö muodostuu

Vuonna 1919 valtioneuvosto antoi määräykset valtionavusta. Työväenopistoja koskeva laki saatiin 1926 ja se varmisti 50 %:n valtionavun. Kansanopistojen toimintaa ja valtioavustusta koskeva laki säädettiin 1925. Zachris Castrén laati vapaasta sivistystyöstä mietinnön Valtio ja vapaa kansansivistystyö vuonna 1929.

Vapaa sivistystyö muutoksessa

Suomalainen vapaa sivistystyö on 1990-luvun alkupuolen laman ja sitä seuranneena ajanjaksona joutunut kokemaan ehkä suurimman murroksen sitten maan itsenäistymisen ja sisällissodan vuosien. Muutoksen takana oli sellaisia kansainvälisiä kehityspiirteitä kuin uusliberalistinen ja markkinasuuntautunut talouspolitiikka, uuden teknologian avaamat mahdollisuudet entistä nopeampiin innovaatioihin ja reaaliaikaiseen toimintaa sekä globalisaatiokehitys.

Näiden "suurten" muutosten vaikutus alkoi näkyä Suomessakin talouden kiristymisenä ja valtion taloudellisen tuen heikkenemisenä kaikilla koulutus- ja sivistysaloilla, niin myös vapaassa sivistystyössä.

Vapaa sivistystyö vapautettiin rajoittavista tekijöistä (ikärajat, sisällölliset rajat), menoperusteisesta valtionavusta siirryttiin suoriteperusteiseen, sivistystyön perinteinen humanistinen arvofilosofia heikkeni taloudelliseen tuottavuuteen pyrkivän markkinasuuntautuneen suunnittelun seurauksena, yhteistyö eri organisaatiomuotojen korvautui kaikkien kilpailulla kaikkia vastaan, arvioinnista tehtiin lakisääteistä ja kaikki vapaan sivistystyön organisaatiot koottiin ensimmäistä kertaa saman lain alaisuuteen.

Vapaan sivistystyön organisaatioista on tullut Suomessa ehkä vielä enemmän kuin muissa pohjoismaissa koko koulutusjärjestelmän - tai elinikäisen oppimisen ja kansallisen innovaatiotoiminnan edistämisjärjestelmän - alihankkija, jota ohjataan ja resursoidaan aikuiskasvatukseksi nimetyn osajärjestelmän kansallisissa ja alueellisissa puitteissa. Kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen omaehtoisesta sivistystyöstä on siis tullut - tai on ainakin vaarassa tulla - pitkälti "väline" kansallisen sosiaali- ja innovaatiotoiminnan rattaisiin.

(Lähde: Kansan sivistys liikkeessä)