Historia

Oppilaitokset

Kansanopistot

Ensimmäiset kansanopistot perustettiin Suomeen vuonna 1889 - oppia oli haettu muista Pohjoismaista, ennen kaikkea Tanskasta.

Ensimmäisenä toimintansa aloitti 16.1.1889 Kangasalan opisto, joka keskittyi ennen kaikkea käsitöiden opettamiseen naisille. Opiston johtajana toimi Sofia Hagman, jonka sisar Lucina Hagman oli muun muassa Unioni Naisasialiitto Suomessa ry:n ensimmäinen puheenjohtaja. Lokakuun 10. päivänä samana vuonna pidettiin Borgå folkhögskolan avajaiset Pappilanmäen kansakoulussa Porvoossa. Kangasalan opisto toimi johtajansa kuolemaan saakka vuoteen 1900. Borgå folkhögskolan historiassa alkoi uusi kausi 1.1.2005, kun se liitettiin yhteen myös Porvoossa toimineen Svenska folk¬akademin kanssa. Syntyi Borgå folkakademi.

1900-luvun alun kansanopistoyhteistyö

1800-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan alussa kansanopistoja perustettiin lisää, yleensä hajalleen ympäri maaseutua. Vuonna 1904 maassa toimi 16 kansanopistoa, joissa oli työvuonna 1904 - 1905 yhteensä 699 opiskelijaa. Niiden kesken syntyi jo varhain yhteistoimintaa, ja tällöin oli Kansanvalistusseuralla yhteisenä näyttämönä merkittävä osuus. Kansanvalistusseura oli perustettu jo vuonna 1874 edistämään sivistystyötä kansan parissa. Seuran kokouksissa järjestettiin keskusteluja ja alustuksia kansanopistokysymyksistä.

Kansanopistojen ensimmäinen oma kokous toteutettiin kesällä 1896. M.O. Karttusen mukaan yhteensä noin 70 henkeä molemmista kieliryhmistä kokoontui elokuussa Hämeen kansanopistoon (nyk. Päivölän kansanopisto) Sääksmäelle. "Kaikki asuivat ja ruokailivat opistolla. Näin yhdessäolo oli iltaisinkin mahdollista. Sama mikä on aina koettu kansanopistoissa pidetyissä kokouksissa tärkeäksi, ihastutti jo silloin." (Karttunen s. 53)

Suomen Kansanopistoyhdistyksen perustamiskokous vuonna 1905

Vuoden 1905 kansanopistokokous järjestettiin 15. - 16. syykuuta Länsi-Uudenmaan kansan¬opis¬tossa Vihdissä. Siellä oli 62 osanottajaa: opettajia oli kymmenestä opistosta ja johtajia 13 opistosta. Kokouksen puheenjohtajina toimivat Pohjois-Savon kansanopiston johtaja Hjalmar Mikander ja Kronoby folkhögskolan johtaja Johannes Klockars. Tämän kokouksen pöytäkirja oli ensimmäinen, joka jaettiin painettuna kansanopistoille. Johtaja K. O. Vikman (Lounais-Karjalan kansanopisto, Vironlahti) teki aloitteen oman yhdistyksen perustamisesta. Tätä kannatettiin yleisesti ja yhdistys päätettiin yksimielisesti perustaa. Valittiin väliaikainen toimikunta, ja samalla keskusteltiin omasta lehdestä.

Kansanopistoyhdistystyön alkutaival

Vuoden 1905 suurlakon jälkeen heräsi toiveita valtionavustusten saamisesta varsinaiselle kansanopistotyölle. Talvella 1906 kansanopistolähetystö kävi senaattorien Donner ja Antell puheilla esittämässä asiaa. Jo saman vuoden syksyllä kansanopistoille myönnettiin avustusmääräraha.

Pohjoismaisen kansanopistokokouksen yhteydessä Porvoossa pidettiin myös Suomen Kansanopistoyhdistyksen ensimmäinen vuosikokous 18. - 19.8.1907. Vuosikokouksen tärkeimpiä tehtäviä oli hyväksyä säännöt, joiden varassa sittemmin toimittiin. Virallisesti ne saatiin hyväksytyiksi vasta kymmenen vuoden kuluttua eli vuonna 1917. Yhteinen lehti Kansanopisto on ilmestynyt yhtäjaksoisesti vuodesta 1927.

M. O. Karttusen kirjan Suomen kansanopisto 1889 - 1979, Forssa, 1979 pohjalta tiivistänyt Sari Virtanen

Aiheesta myös:

Kansanopiston sivistysidea kansalaisyhteiskunnan rakentumisessa, Anna Halme


Kesäyliopistot

Ensimmäisen kesäyliopiston avajaisia vietettiin Jyväskylässä 17.6. 1912. Ajatus suomenkielisestä yliopistosta ei ollut Jyväskylässä uusi. Jo vuonna 1847 sanomalehtikirjoituksessa oli esitetty ajatus suomenkielisen yliopiston perustamisesta Jyväskylään. Tätä varten oli perustettu rahasto, jonka turvin yliopisto piti tulevaisuudessa perustaa.

Toinen Jyväskylän vahvuus oli vuonna 1863 toimintansa aloittanut Jyväskylän seminaari. Monilla seminaarin opettajilla oli tapana tehdä opintomatkoja Eurooppaan. Opiskelu apurahojen turvin Keski-Euroopan yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tapahtui käytännöllisestä syistä tavallisimmin kesälomien aikana, joten seminaarin lehtorit harjoittivat tavallaan kesäyliopisto-opintoja. Kesäiset opintomatkat suuntautuivat useimmin uudenaikaisen kansanopetuksen johtaviin maihin Sveitsin ja Saksaan. Jyväskylässä oli näin korkeasti oppinut joukko, joka seurasi tieteen eurooppalaisia virtauksia, ja jolla oli yhteyksiä Helsingin yliopiston professorikuntaan.

Vuonna 1913 aloitti Turussa ruotsinkielinen kesäyliopisto. Kolmantena aloitti Turun kesäyliopisto vuonna 1936. Nykyään kesäyliopistoja on 21 ja niissä järjestetään opetusta ympäri vuoden.

Kesäyliopistojen valtakunnallinen yhteenliittymä, Suomen kesäyliopistot ry. (SKOYT ry.), perustettiin vuonna 1972.

(Lähteenä Dosentti Lasse Kankaan luento, joka on pidetty Suomen kesäyliopistot ry:n 30-vuotisjuhlaseminaarissa 27.11.2002.)

Lisätietoja www.kesayliopistot.fi



Opintokeskukset

Sivistysliittojen opintokerhojen toimintaa tuettiin valtion kansansivistyslautakunnannan budjettivaroin aina 1960-luvulle saakka.

Laki opintokerhojen valtionavusta saatiin 1964 ja se noudatteli jo 1930-luvulla tehtyä ehdotusta opinto-ohjaajien valtionavusta. Lain mukaan sivistysjärjestöt saivat valtionapua opintokerho- ja luentotoimintaan sekä yleismenoihinsa. Opintokerhoja oli 1970-luvun alussa 19.350 ja niissä opiskelijoita 183.000.

Opintokeskuksien valtionapulaki annettiin 1975, jolloin opintokeskusten kurssitoiminta sekä opinto-ohjaajien koulutus tulivat valtionavun piiriin. Viiden vuoden kuluessa kursseja oli jo 7500 ja kurssilaisia 200.000. Opintokerhoja oli 25.900 ja kerholaisia 231.000.

1990-luvun puolivälissä opintokerhojen määrä oli laskenut 11.300:aan, kun taas kurssimäärän kasvu pysyi yli 7.000 lyhytkurssin tasolla.

Olennaisesti kehitykseen vaikutti vuonna 1994 uudella opintokeskuslailla toteutettu siirtyminen 80 prosentin valtionavustuksesta suoriteperusteiseen valtionosuusjärjestelmään, jossa opintokeskusten saama valtionosuus oli 65 prosenttia opetustunnin ´hinnasta´. Valtion talousarviossa säädeltiin myös opetustuntien määrää, jolloin se ei kattanut kaikkia toteutuneita opetustunteja, vaan vahvistettu määrä laahasi jäljessä yli 20 prosenttia.

Nykyinen laki vapaasta sivistystyöstä säädettiin vuonna 1998 ja sen alle yhdistettiin kaikki vapaan sivistystyön aikuisoppilaitokset.

Lähde:www.opintokeskukset.fi

Siirry sivun alkuun

Historia

Kansanvalistuksen synty

Kansanvalistuksen aika (1860-1920) ajoittuu kaudelle, jolloin Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa. Kansanvalistusta tekivät alkuvaiheessa fennomaanit, Snellman mukaan luettuna, kansallisromanttisessa hengessä; tavoitteena oli itsenäinen ja yhtenäinen kansakunta. Myöhemmin toimintaan tulivat mukaan järjestöt ja erilaiset kansanliikkeet. Valistuksen kohteena oli erityisesti rahvas, sen lukutaidon ja tiedon vakiinnuttaminen. Tässä vaiheessa syntyivät myös ensimmäiset kansanopistot, työväenopistot ja Kansanvalistusseura.

Ensimmäiset oppilaitokset

Suomessa kansanopistokeskusteluun käytiin 1860-luvulla pohjoismaisten esimerkkien vanavedessä. Ensimmäisen kansanopiston perusti Sofia Hagman Kangasalalle vuonna 1889. Opistoaatteen taustalla oli tanskalainen Nikolai Frederik Severin Grundtvig (1783-1872), joka halusi luoda kansanopiston avulla kaikille yhteisen kansansivistyksen. Hän korosti syvällistä opiskelijakeskeistä oppimista ja kulttuuris-historiallista identiteetin rakentamista.

Työväenopistojen toiminta alkoi Tampereella vuonna 1899. Ensimmäiseksi sivistysliitoksi perustettiin Työväen sivistysliitto vuonna 1919.

Vapaa sivistystyö muodostuu

Vuonna 1919 valtioneuvosto antoi määräykset valtionavusta. Työväenopistoja koskeva laki saatiin 1926 ja se varmisti 50 %:n valtionavun. Kansanopistojen toimintaa ja valtioavustusta koskeva laki säädettiin 1925. Zachris Castrén laati vapaasta sivistystyöstä mietinnön Valtio ja vapaa kansansivistystyö vuonna 1929.

Vapaa sivistystyö muutoksessa

Suomalainen vapaa sivistystyö on 1990-luvun alkupuolen laman ja sitä seuranneena ajanjaksona joutunut kokemaan ehkä suurimman murroksen sitten maan itsenäistymisen ja sisällissodan vuosien. Muutoksen takana oli sellaisia kansainvälisiä kehityspiirteitä kuin uusliberalistinen ja markkinasuuntautunut talouspolitiikka, uuden teknologian avaamat mahdollisuudet entistä nopeampiin innovaatioihin ja reaaliaikaiseen toimintaa sekä globalisaatiokehitys.

Näiden "suurten" muutosten vaikutus alkoi näkyä Suomessakin talouden kiristymisenä ja valtion taloudellisen tuen heikkenemisenä kaikilla koulutus- ja sivistysaloilla, niin myös vapaassa sivistystyössä.

Vapaa sivistystyö vapautettiin rajoittavista tekijöistä (ikärajat, sisällölliset rajat), menoperusteisesta valtionavusta siirryttiin suoriteperusteiseen, sivistystyön perinteinen humanistinen arvofilosofia heikkeni taloudelliseen tuottavuuteen pyrkivän markkinasuuntautuneen suunnittelun seurauksena, yhteistyö eri organisaatiomuotojen korvautui kaikkien kilpailulla kaikkia vastaan, arvioinnista tehtiin lakisääteistä ja kaikki vapaan sivistystyön organisaatiot koottiin ensimmäistä kertaa saman lain alaisuuteen.

Vapaan sivistystyön organisaatioista on tullut Suomessa ehkä vielä enemmän kuin muissa pohjoismaissa koko koulutusjärjestelmän - tai elinikäisen oppimisen ja kansallisen innovaatiotoiminnan edistämisjärjestelmän - alihankkija, jota ohjataan ja resursoidaan aikuiskasvatukseksi nimetyn osajärjestelmän kansallisissa ja alueellisissa puitteissa. Kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen omaehtoisesta sivistystyöstä on siis tullut - tai on ainakin vaarassa tulla - pitkälti "väline" kansallisen sosiaali- ja innovaatiotoiminnan rattaisiin.

(Lähde: Kansan sivistys liikkeessä)

Peda.net käyttää vain välttämättömiä evästeitä istunnon ylläpitämiseen ja anonyymiin tekniseen tilastointiin. Peda.net ei koskaan käytä evästeitä markkinointiin tai kerää yksilöityjä tilastoja. Lisää tietoa evästeistä