Tämän uuden prope-alueen myötä päädyin ensimmäistä kertaa kunnolla pohtimaan, miten pystyn tulevaisuudessa pitämään kiinni hyvinvoinnistani työvuosien aikana. Harmikseni tajusin, että kyseisestä aiheesta ei ole puhuttu lähes ollenkaan opintojeni aikana. Tämä on yllättävää ja melko hälyttävää, sillä opettajien kokema uupumus on vakava ja pelottavan yleinen ongelma: Opettaja-lehden vuonna 2018 tekemässä kyselyssä 43% vastanneista kertoi olevansa erittäin usein tai melko usein stressaantunut töiden takia (Tikkanen 2018, Opettaja).

Koen onneksi olevani erittäin hyvä lamaannuttamaan omaa stressiäni. Järkeilen itselleni usein, että asioista on turha stressata, sillä se ei auta mitään (en ole esimerkiksi ikinä menettänyt yöuniani stressin takia). Osaan myös suhtautua asioihin realistisella tavalla: ei ole maailmanloppu, jos en saa jotain asiaa valmiiksi haluamassani ajassa tai jos jokin asia ei menekään toivomallani tavalla. Olen myös kuullut monilta, miten he ihailevat (ja toisinaan myös paheksuvat) tapaani ottaa asiat rennosti. Vaikka tehtävälistallani olisi hirveä kasa tekemättömiä hommia, minulle ei ole mikään ongelma vetäytyä neulomaan villasukkia muutamaksi tunniksi ajattelematta edessä olevaa työmäärää ollenkaan. Haluan kuitenkin korostaa, että rennosta asenteestani huolimatta saan kuitenkin aina kaiken tehtyä, ja lähes aina jopa täysin annetussa aikataulussa. Toivon todella, että tämä puoli itsestäni siirtyy mukanani myös työelämään.

Oppilaiden hyvinvointia ei voi korostaa kouluissa tarpeeksi. Liian harvoin puhutaan siitä, miten alakouluikäisetkin voivat painua hyvinvoinniltaan syvään kuoppaan. Stressaavan koulunkäynnin lisäksi oppilas voi olla esimerkiksi yksinäinen ja oppilaan kotona voi tapahtua erittäin synkkiäkin asioita.

Uskon, että olen edellä mainittujen taitojeni myötä luonnostani melko vahvoilla rennon ja stressivapaan ilmapiirin luomiseen luokkahuoneessa. En ole saavuttanut vielä mitään selkeää opettajaidentiteettiä, mutta olen useiden sijaisuuksien kautta huomannut itsessäni tietynlaisia piirteitä opettajana toimiessa. Pidän esimerkiksi aina huolen siitä, että vaikka koulutehtävät tulee hoitaa luokassa kunnolla, on luokan ilmapiiri rento; mikään opetustilanne ei ole niin tärkeä ja vakava, etteikö aina välillä keskustelu voisi siirtyä esimerkiksi päivän ruokatarjontaan tai siihen, onko mäkkäri parempi kuin hese. Koepäiviä edeltävinä päivinä olen toistellut oppilaille, miten koe tulee ottaa tosissaan ja siihen kannattaa lukea kunnolla, mutta itseään raastavaa stressiä siitä ei saa ottaa. Itse olen aina suhtautunut kouluun tällä tavalla ja se on kantanut minua pitkälle melko hyvin. Haluan jakaa oppilaille samaa huoletonta asennettani kaiken koulunkäynnin tuoman stressin keskelle. Tiedostan toki myös sen, että joidenkin luonteisiin kuuluu esimerkiksi perfektionismi ja tällöin kehotukseni saattavat mennä helposti kuuroille korville. Kaipaisinkin enemmän keinoja tällaisista tilanteista selviämiseen.

Monialaisten opintojen kursseilla hyvinvoinnista puhuttiin lähinnä kuvataiteen, liikunnan ja käsityön kursseilla. Hyvinvointi korostuukin kouluissa luonnollisesti taitoaineiden oppitunneilla, sillä on todettu, että taitoaineilla on terapeuttisia vaikutuksia oppilaisiin (Räsänen 2010, 48). Ei ole vaikea kuvitella, miten riemun täyteistä pallopeliä pelatessa tai talouspaperitelinettä rauhallisesti hioessa kokeiden tai kotitilanteen aiheuttama ahdistus ja stressi saattavat hetkeksi kadota. Liikunnan kursseilla painotettiin tietenkin fyysistä hyvinvointia. Kursseilla silmäni aukenivat sille, miten huonossa kunnossa monet Suomen nuoret ovat fyysiseltä hyvinvoinniltaan. Tämän myötä tajusin aktiivisuuden merkityksen jokapäiväisessä koulunkäynnissä; liikkuminen koulussa ei voi rajoittua vain liikuntatunneille. Olen melko epäileväinen avoimia oppimisympäristöjä kohtaan, mutta niiden tarjoama mahdollisuus aktiivisuuden ylläpitämiseen on kieltämättä erittäin suuri plussa!